maanantai 29. helmikuuta 2016

Onnittelen itseäni

Sain tänään tiedon, että kässärini julkaistaan syksyllä. Aloin soitella kaikille lähisukulaisille ja ystäville, vaikka olisi pitänyt soitella potilaille. Heille olisi tehnyt mieli sanoa "Lasko on nyt vain 28, hyvä! Minulta tulee muuten syksyllä romaani!"

Pyörin tässä hurmiossa muutaman päivän. Mietin kirjan kantta (sitäkin minulta kysyttiin) ja kirjailijaesittelyä itsestäni. Voiko yhden romaanin jälkeen hakea Roomaan kirjailijaresidenssiin?  Mitä pukea päälle kirjamessuille?

Tiedän jo, että kaikki ahtautuvat katsomaan Sofi Oksasta ja minä olen aivan yksin jossain nurkassa. Olen kerran esitellyt abstraktiani jossain kongressipaikan peräkammarissa, jossa ei käynyt kukaan, joten kokemusta on.

Huomennakin on mentävä töihin ja tänäänkin on pestävä hiukset. Kokeilin uutta vartalonkuorinta-ainetta, joka tuoksuu hedelmille ja sisältää suolaa ja sokeria. Tuntui, kuin olisi levittänyt grillausmarinadia pintaansa.




sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Pessi Optimisti

Kokeilin puhumista: äänenestäni tulee mieleen Ritva Oksanen, eilen ääneni kuulosti vaimennetulta Barry Whitelta.  Yskäistessä tuntuu kuin kurkku olisi verillä, muuten olo on varsin hyvä.

Facebook ei irroita otettaan omistaan noin vain. Se lähettää päivittäin sähköposteja, joissa kerrotaan ystäviksi pyrkivistä ja nykyisten ystävien päivityksistä. Pysyn kovana vaikka tämä monikansallinen kosija heittäytyy vihdoin polvilleen eteeni.

Sain männäviikolla eräästä kustantamosta viestin, jossa kysyttiin taustojani. Veistissä sanottiin, että he tekevät päätöksen tekstini suhteen suuntaan tai toiseen hyvin pian, mahdollisesti jo loppuviikosta. En jaksanut odottaa (minusta perjantai-iltanaan päättyy kustantamojen loppuviikko) vaan laitoin eilen sähköpostia kustannustoimittajalle. Sain automaattiviestin, jonka mukaan hän on talvilomalla. Jännitys jatkuu. Olen lukenut kustannustoimittajan sähköpostiviestit moneen kertaan, mutta niissä ei ole vinkkiä suuntaan eikä toiseen. Olen iloinen, että joku harkitsee kässärin julkaisemista.  Kyseinen kustannustoimittaja ei ollut lukenut tekstiäni vaan joku toinen. Nyt alan taas valua pessimismiin.

Päätin osallistua Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Ajattelin, että kirjoitan piruillessani jotain oikein synkeää, sillä näissä kilpailuissa on parempi mitä synkempi (siis taiteellisempi) teksti on. Kirjoitin kuolemasta, voiko synkeämmäksi enää pistää. Kuolemalla saa vähintään kunniamaininnan. 

Näin perjantaina Työviksen kellariteatterissa näytelmän Maaninkavaara. Esitys oli ihan ok, näyttelijät Mika Honkanen ja Maija Koivisto olivat ihan ok. Mika Honkanen on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen esitettyään krapulaista suositussa näytelmässä Vuonna 1985. En ole koskaan nähnyt kenenkään vapisevan niin tehokkaasti. Naisnäyttelijät kuten Maija Koivisto näyttelevät lasta puhumalla kivan lepertelevästi, tapa ärsyttää minua. Maaninkavaaran tarina tytärtään valmentavasta isästä oli kulunut ja arvattava. Isän suunnaton Kaarlo Maaningan ihailu nauratti pari kertaa. Maaninkavaaraa varten voisi repiä penkkiurheilijan sohvalta urheilua katsomasta.  En tosin tiedä olisiko näytelmästä hänelle apua.




lauantai 27. helmikuuta 2016

Miksi seksistä on vaikea puhua?

Loma lähestyy loppuaan ja olenkin jo sopivasti sairastunut flunssaan. Kun yritän puhua, tulee kurkusta jonkinlaista kraakkumista.  Kirjoittamaan kykenen.


On vaikea puhua seksistä ja erityisen vaikea on puhua seksistä omien lastensa kanssa. Onko yleensäkään ihmisiä, joille sukupuolivalistus olisi helppoa?

Kun olin lapsi, meillä puhuttiin jatkuvasti siitä, kuka on lihava, kuka laiha ja mikä ruoka sisältää paljon kaloreita. Molemmat vanhempani ovat laihoja, mutta lihomisen uhka oli aina läsnä. Seksistä ei puhuttu koskaan. Tai kyllä siitä puhuttiiin. Kun vanhemmille tuli vieraita ja he joivat viiniä, niin vieraat alkoivat puhua kaksimielisyyksiä. Vanhempani eivät noita juttuja kertoneet, nauroivat vain. Murrosiässä päätin, ettei minusta koskaan tule tuollaista.

Kuulin koulussa tuhman Pikku-Kalle jutun (kerrotaanko niitä vielä?), jota en ymmärtänyt, sillä olin niin tietämätön kaikesta sukupuolisuuteen liittyvästä. Kysyin äidiltä, mikä tuossa vitsissä oli hauskaa, sillä se oli minulle käsittämätön. Heti kun olin kertonut tuon tyhmän vitsin, ymmärsin ja häpesin.

Katsoin yhden osan "Elämä pelissä" ohjelmaa. Siinä jaksossa pariskunnat pistäytyivät seksuaaliterapeutille ja puhuttiin mystisistä G-pisteistä. Terapeutti ojensi pariskunnalle naisen sukupuolielimiä esittävää torsoa. Missä oli miestorso? Vai ovatko miehet todella niin yksioikoisia, ettei heidän sukupuolielimistään tarvitse tietää mitään?

Seksistä on vaikea puhua omille jälkeläisilleen. Joku arveli, että tämä vaikeus sisältyisi ihmisen perimään.

Nyt tähän blogiin rynnätään seksin perässä ja petytään rankasti.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Tyttö, poika vai jotain muuta

Mikä lopulta määrää ihmisen sukupuolen?

Kävin tänään kosmetologikoululla hoidatuttamassa jalkojani ja kasvojani. Minua hoitaneella opiskelijalla oli miehen nimi J, mutta hän näytti naiselta. Melko kauniilta naiselta, joka oli varustautunut tavalliseen arkipäivään yökerhomeikillä. Hänen äänensä oli matala, mutta kiinnostuksen kohteet "naisellisemmat" kuin minun. J kuorii vartalonsa viikottain ja kasvonsa pari kertaa viikossa ja käyttää vaaleansinistä kynsilakkaa.

J:lle luonnostaan punaiset hiukset ovat lovely. Hän käyttää englannin kieltä, kun puhuu jostain oikein ihanasta.

J onnistui myymään minulle vartalonkuorintavoidetta, vartalovoidetta ja jalkavoidetta. Hän houkutteli kokeilemaan rf (radiofrekvenssi) kasvohoitoa. Hoito olisi pitänyt ottaa viiden käsittelyn kuurina, mutta sanoin, etten ehdi tällä hetkellä käymään hoidettavana kahdesti viikossa. Seuraan ensin tämän yhden hoidon kohentavaa vaikutusta.

Ihoa käsiteltiin ensin jollain hiekkapaperilaikalta tuntuvalla, jonka jälkeen kasvot siveltiin geelillä ja  hiveltiin jollain lämpimällä ja sileällä.

Sanoin, että J saa valita varpaankynsieni värin. "Oletko rohkea?" J kysyi. Olen hyvin rohkea, mitä varpaankynsiin tulee, muuten rohkeuteni on rusakon tasoa.Varpaankynteni ovat nyt vaaleansiniset.

J sanoi haaveilevansa maskeeraajan urasta. Toivon lämpimästi, että haave toteutuu.

On tapana sanoa, että on sama onko syntyvä lapsi tyttö vai poika kunhan lapsi on terve. Sanoisin, että on sama onko lapsi tyttö vai poika vai jotain muuta, kunhan säilyy hengissä pidempään kuin vanhempansa.

torstai 25. helmikuuta 2016

Jonotan kirjastoon

Viittä vailla kymmenen kirjaston oven edessä velloo muodoton ihmisjoukko. Päiväkotilapset seisovat käsi kädessä. Heillä on yllään huomioliivit, joiden helmaan on tussilla kirjoitettu puhelinnumero. Ekaluokkalaisilla ei ole liivejä ja rivikin rakoilee. Iäkkäät naiset ryntäävät ovesta ensimmäisenä, sillä he ovat kiireisimpiä.

Olen oppinut käyttämään melko rennosti sanoja hylsy ja kässäri. Puhuin eilen tyttäreni kanssa puhelimessa ja mainitsin kässärin, jonka olin antanut hänen(kin) luettavakseen sanoen "Jos tämä on sinusta huono, ei sinun tarvitse puhua tästä koskaan mitään". Tämä tapahtui joskus syksyllä, jonka jälkeen tytär ja hänen tyttöystävänsä muuttivat Helsingistä Turkuun, tytär opiskeli pitkiä päiviä ja he hankkivat Espanjasta löytökoiran.

Tytär sanoi "Olen unohtanut sanoa, että tykkäsin tekstistäsi". Olin ollut hienotunteinen, enkä kysynyt hänen mielipidettään, sillä arvelin hänen pitävän kässäriäni nolona ja asian sanomista hankalana (olinhan tavallaan kieltänytkin sen häneltä).

Miten moni väärinkäsitys saattaakin muotoutua tähän tapaan ja miten helposti sen voisi poksauttaa kysymällä asiaa. Kysymys on pieni neula joka laskee ilmat suuresta ilmapallosta.

Olen perheestä, jossa on ollut tapana vaieta, varsinkin tärkeistä asioista, joten olen oppinut tulkitsemaan ihmisten sanojen välejä, ilmeitä ja äänenpainoja. En käytä hymiöitäkään: jos joku ei ymmärrä, niin se joku on pönttö, eikä siitä kannata välittää. Ehkä tapojaan kannattaisi joskus muuttaa.


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kosto

Olen ollut poissa Facebookista ikuisuuden, ainakin 48 tuntia. Poistin ohjelman iPadilta ja puhelimesta, mutta en kuitenkaan läppäristä. Jätin sen siihen hätätilanteiden varalta.

Loman kunniaksi istuin aamulla kahvilassa kirjoittamassa kahden kirjoittajaystävän kanssa. Join kahvia, tuijotin sohjoista jalkakäytävää ja kuuntelin viereisen pöydän englanniksi käytyä keskustelua imettämisestä ja avioerosta. Kirjoitin vähän.

Luin jostain naistenlehdestä Niina Revosta, joka on kirjoittanut kirjan Niina Revosta, jonka mies pettää kirjan Niina Repoa. Kaikki on tietysti täysin fiktiivistä. Kirjan Niina Repo kostaa miehelleen.

Eräs tuttavani puhkaisi puukolla vaimonsa autonrenkaat keskellä eroriitaa. Jos erotessani olisin tiennyt kaiken, mitä lopulta tulee tapahtumaan niin olisinko heittänyt entistä aviomiestäni koivuklapilla? Luultavasti olisin.

The Big Short on muuten mainio elokuva.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Ero

Päätin ottaa väliaikaiseron Facebookista. Avioparit ottavat samanlaisia eroja. "Haluamme olla vähän aikaa itseksemme. Emme osaa olla erossa, emmekä yhdessä. Palaamme kuitenkin yhteen ja eroamme sen jälkeen lopullisesti. "

Minua alkoivat ärsyttää toisten päivitykset ja omani, jotka alkoivat muistuttaa niitä päivityksiä, joista en pitänyt.

Kun olin päivittänyt facebookiin "Kävin kahvilassa ja join kupin kahvia" kyttäsin puhelimestani montako tykkäystä tämä mielenkiintoinen päivitykseni sai. Kaivoin kävellessänikin puhelimen esille ja kurkistin sitä vaivihkaa. Vilkuilin puhelintani televisiota katsellessani, avasin facebookin heti herättyäni ja vilkaisin sitä viimeiseksi ennen nukkumaan menoa.

Kun poistin facebookin puhelimesta, se sanoi "Voit menettää poistamasi ohjeman sisällön", tein sen kuitenkin rohkeasti. Arvaan, etten menettänyt mitään, vaan voin jatkaa suhdettamme myöhemmin ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä Facebook rakastaa minua (ja rahojani) enemmän kuin minä sitä.

Olen lomalla. Kävin eilen kampaajalla ja jumpassa. Vilkuilin kirjastolla kirjaa KonMari, jossa opetetaan miten luovutaan tavaroista, jotka eivät tuo iloa ja miten paidat ja sukat viikataan oikeaoppisesti. Kirjan innoittamana ostin kulme lootaa, joihin aion viikata urheiluvaatteet, villapaidat ja sukat. Vain ne, jotka minua ilahduttavat.

Kannoin eilen vinttikomeroon keittiöremontin jäljiltä jääneet linoleumpalat, joita olin säilyttänyt sängyn alla. Heitin biojätteisiin kaktuksen, jonka kuoleman olen vihdoin hyväksynyt.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Ylevä olo

"Carolus Enckell (tai hänen maalauksensa) Sara Hildenillä. Kuva otettu näyttelykirjasta, sillä teoksia ei saanut kuvata. Pala aprikoositorttua Cafe Sarassa ja kulttuuri-ihmisen ylevä olo."

Näin pöyhkeästi päivitin eilen facebookissa. Facebook välineenä tekee ihmisestä itsekeskeisen ja vastenmielisen. Todellinen minäni istuu nojatuolissa, lukee oman päivityksensä ja tuntee itsensä luuseriksi vertaillessaan itseään Fb-kaimaansa.

Carolus Encell maalaa raitoja. Niitä katsoo pää kalleellaan ja alkaa nähdä raidallisissa väripinnoissa vaikka mitä jujuja. Näyttelyssä on esillä marokkolainen (?) matto, josta taiteilija on ominut raidat. Varhaisissa maisemamaalauksissa loistavat raidalliset peltot. Eräs työ (tai oikeastaan ryhmä teoksia) näyttää Mensan tehtävältä (en ole käynyt kokeissa, en uskaltaisi).

Museoon on kerätty vanhoja filmejä taitelijasta, ensimmäisissä uutispätkissä hän näyttää Kaurismäen elokuvista irroitetulta ja liikehtii levottomasti. Viimeisissä kuvissa hän istuu rauhallisesti paikoillaan ja vaikuttaa porvarilliselta ja värittömältä. Vanhemmiten ihmisen värit haalenevat, ainakin miehillä, jotka eivät taistele värittömyyttä vastaan kosmetiikan keinoin.

Pidän Hesarin Tiede-sivujen palstasta, jossa lapset kysyvät ja tiedemiehet ja -naiset vastaavat. Kysymykset kuuluvat jotensakin näin: Teemu 3 v kysyy "Miksi pimeäsää näkee vain mustaa?" ja saa asiallisen vastauksen, jonka jokainen ymmärtää. Epäilen kysymysten olevan tiedepalstan toimittajien keksimiä.

Yritin miettiä palstalle sopivia kysymyksiä, kuten "Miten kynsille kävi silloin kun ei ollut vielä keksitty kynsiviilaa, -saksia tai leikkuria?"

Pohdin esi-isemme pitkiä mustia kynsiä ja minulle tuli huono olo.


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Miten romaani kirjoitetaan?

Osallistuin kirjastotilaisuuteen, johon oli kerääntynyt rykelmä tamperelaisia kirjailijoita ja etenkin "wanna be"-kirjailijoita.  Alan hiljalleen tuntea useimmat heistä ulkonäöltä.

Eräs nainen (jota en ollut aiemmin nähnyt!)  oli voittanut monta kirjoituskilpailua. Kustantamo pyysi naiselta novelleja, jotka tämä kustantamo julkaisi. Novellit julkaissut nainen kirjoitti esikoisromaania ja näytti kustannustoimittajelle käsikirjoitusta, jota tämä piti hyvänä. Piti vain tehdä "pieniä" muutoksia, kuten siirtää kirjan tapahtumat toiseen maahan. Nainen kertoi, että näitä muutoksia vaadittiin useita ja aikaa kului neljä vuotta. Lopulta kustantamo ilmoitti, ettei julkaise kirjaa, sillä nainen pystyisi kirjoittamaan jotain paljon parempaa. Kirjailijalle ei kuitenkaan osattu sanoa, mikä tekstissä oli vikana. Se ei vaan ollut tarpeeksi hyvä.

Nainen luki vielä moneen kertaan kustannustoimittajan sähköpostit, eikä huomannut missään vaiheessa, edes rivien välissä, vihjausta siitä, ettei teksti ei olisi kelvollinen, pikemminkin sitä koko ajan kehuttiin.

Nyt aamulla mietin, että voihan olla, että kustantamo teki kuitenkin naiselle palveluksen. Jospa kirjailijan ura olisi mennyt piloille jos tuo käsikirjoitus olisi julkaistu. Ehkä nainen vielä vuosien päästä kiittää heitä. Nainen sanoi, että hylkäyksen jälkeen hänestä tuntui, että kirjoittaminen oli lopulta hienointa silloin, kun julkaisukynnyksen ylitys oli vain märkä uni.

"Wanna be"- kirjailijoissa on myös niitä, jotka ovat omasta mielestään hyviä, mutta joita ei oteta joukkoon. He haluavat olla esillä ja myydä omakustanteitaan ja ovat vähän noloja. Olen oppinut senkin, ettei ole sama, mikä kustantaja kirjan kustantaa. Ensimmäisenä ovat tietysti perinteiset isot kustantamot. Sen jälkeen tulevat tasokkaat pienkustantamot ja viimeisenä pienkustantamot, jotka eivät ole niin tarkkoja tekstin laadusta tai joilla ei ole ammattitaitoisia kustannustoimittajia.

Paikallisen kirjailijayhdistyksen tyyppi kertoi tunnnetusta henkilöstä, joka soitti yhdistykseen ja kysyi neuvoa "Olen päättänyt kirjoittaa romaanin. Miten sellainen kirjoitetaan?"

lauantai 20. helmikuuta 2016

Siivous

Siivosin eilen aamuhämärässä Kertun "vessan" ja käänsin sen oviaukon seinän puolelle. Kerttu ei tehnyt tarpeitaan mihinkään klo seitsemän ja viiden välillä. Tai en ole toistaiseksi löytänyt merkkejä siitä.

Miltä itsestäni tuntuisi jos minut suljettaisiin päiväksi asuntoon, jonka vessakin olisi lukittu? Kertulla on se mikä minulta puuttuu, seurapiirirakko.

On muotia käydä läpi kaappien sisältö ja muu kodin irtaimisto ja kysyä itseltään "Tuottaako tämä esine/vaate minulle mielihyvää?" ja heittää yhdentekevät tai epämieluisat tuotteet kierrätykseen.

Haaveilen tekeväni tuollaisen siivouksen, mutta se vaatisi muovilaatikoiden hankkimista (niihin viikataan vaatteet tietyn periaatteen mukaan) ja se olisi muutenkin vaivalloista. Elämästä pitäisi heittää ulos kaikki mikä ei tuota iloa. Mutta olisiko se itsekästä tai yleensäkään mahdollista? Houkuttelevaa se olisi.

Minulle tuottavat iloa tulppaanit lasimaljakossa, vihreä torkkupeitto, kirjat ja taulut. Iloa ei tuota pöydällä lojuva kasa kaukosäätimiä ja lukemattomia lääketieteellisiä lehtiä. Ystävät, lapset ja siskot tuottavat iloa, työ tuottaa ajoittain tyydytystä, kirjoittaminen on nautinto tai turhauttavaa (tai oikeastaan turhauttavaa on se, ettei julkaisukynnys ylity, vaikka ei sekään toisi mitään pysyvää onnen tilaa). Ihmiset ovat suurin ilon ja ärsyyntymisen lähde. Ihmiset yleensäkin herättävät eniten tunteita, hyviä ja epätoivottuja, sellaisiakin, joita ei haluaisi tuntea.

Blogin päivittäminen on toistaiseksi kivaa. Fb on alkanut enimmäkseen ärsyttää, mutta ilmankaan ei osaa olla. Kaikenlaiset somejutut vievät energiaa, jota voisi ehkä käytää johonkin tärkeämpään, kun vain tietäisi mihin.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Energiakenttä

Joogaopettaja sanoi, että ihmisen energia ulottuu hänen kehonsa ulkopuolelle. Mies piirsi kädellään kaaria vatsansa eteen. Kun joogaa tarpeeksi, niin energiakenttä laajenee. Kohta energiakenttäni täyttää tienoon Hämeenpuistosta Tammerkoskeen asti.

Olin töissä todella kiukkuinen. Tietokone hidasteli ihan vain vittuillakseen (anteeksi brutaali kielenkäyttöni) minulle, sillä se tajusi, että olin jäämässä lomalle ja halusi korostaa valta-asemaansa ja näyttää miten kaukana sen alapuolella olen. Minäpä keksin keinon: sidoin jumppakuminauhan työhuoneen lämpöpatteriin ja kiskoin sitä molemmin käsin sen sijaan, että olisin tuijottanut niskottelevaa tietokonetta (en kiskonut jumppakuminauhaa silloin, kun minulla oli potilaita).

Huomenna vietetään Viitapiirin kaksikymmenvuotisjuhlia. Viitapiiriin saavat liittyä kaikki Viita akatemian käyneet kirjoittajat. Välillä hämmästyn sitä, miten jotkut kovinkin arvostavat Viita akatemian kirjoittajakoulutusta. Siitä joukosta on noussut moni kirjailijaa, moni on jäänyt nousemattakin.

Äitini soitti Espanjasta. Yleensä hän kysyy

"Minkälainen ilma siellä on?"

"Sataa vettä/ räntää/ lunta/ sammakoita" vastaan, sen mukaan mitä kulloinkin sattuu taivaalta tippumaan.

"Täällä paistaa aurinko!" hän sanoo kotimaan huonosta säästä ilahtuneena, ikäänkuin haluaisi vakuuttaa itselleen, että kyllä täällä kannattaa lusia, vaikka televisiossa näytetään huonoja ohjelmia espanjaksi dubattuna ja vaikka lähes kaikki vastaatulijat ovat vanhuksia, eikä ole paljon muuta tekemistä kuin kävellä, lukea englanninkielisiä dekkareita ja täyttää sudokuja.


torstai 18. helmikuuta 2016

Näyttelijä

Näin näytelmän, jossa Heikki Kinnunen esitti ensin elävää ja sitten kuollutta näyttelijää. Kinnunen ei näyttänyt kuolleelta vaan Kinnuselta, joka makaa sohvalla silmät tiukasti suljettuina. Kinnunen lepäsi selällään lihakset äärimmilleen jännittyneinä ja yritti hengittää huomaamattomasti. Seurasin kuinka rintakehä liikkui varovasti.

Kohta hän pomppasikin ylös kumartamaan laiskasti taputtaville katsojille. Kiittäessään Kinnunen puristi vasemmassa kädessään oluttölkkiä, jonka ympärille oli sidottu lahjanaru.

Näyttämölle oli rakennettu jonkun vihoviimeisen maaseututeatterin takahuone. Näyttämön vasemmassa laidassa seisoi pätkä seinää (huone oli leikattu halki kuin nukkekoti), jossa oli ovi, johon näytelmän henkilöt jatkuvasti koputtivat ja josta he kulkivat vaikka olisi ollut paljon helpompi kiertää tuo torsoksi jäänyt seinä.

Ei se näytelmä ollut huono, mutta ilmankin olisin pärjännyt.

Kyllähän Heikki Kinnusta mielellään katselee varsinkin elävänä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Lahjontaa

Potilaat eivät ole kantaneet minulle joululahjaksi konjakkipulloja tai kukkapuskia. Eräs naispotilas neuloi villasukat (hän neuloi villasukat kaikille häntä hoitaneille lääkäreille). Toinen potilas toi joka vastaanottokäynnille lahjan: lasisia tuikkuja, meikkilaukkuja ja valtavan Marimekon Unikkokuvioisen pöytäliinan. Nainen kuvitteli, että lääkäreillä on pitkät ruokapöydät, joiden ääreen voi kattaa illallisen vähintään parillekymmenelle hengelle. Liina viisti lattiaa ja sitä piti taitella, että pöydän ääreen saattoi istahtaa. Sama nainen sai eräästä lääkkeestä maksasivuvaikutuksia ja muuttui kellerväksi. En voinut enää käyttää pöytäliinaa, sillä se toi mieleeni naisen keltaisen ihon. Potilas onneksi toipui ja minä vaihdoin työpaikkaa. Annoin liinan  pois ja siitä tuli mekko. Eräs miespotilas toi kerran vuodessa vaimon valitseman joulukukan, jonka palellutin kotiin pyöräillessäni.

Tällä viikolla miespotilas ojensi päivän Ilta-Sanomat ja sanoi "Saat tämän" ja lisäsi "Olen sen jo lukenut".  Sanoin "Kiitos" ja otin lehden. Samana päivänä eräs nainen hetken emmittyään kaivoi käsilaukusta pullollisen itse tekemäänsä salaattikastiketta. "Olin viemässä salaattikastiketta ystävälleni, mutta en tapaakaan häntä, joten ottaisitko tämän?". Otin kastikepullon ja kiitin. "Siinä on paljon valkosipulia", nainen varoitti. Yleensä ei ole kahta ilman kolmatta, joten odotan potilasta, joka sanoo "Tämä sohva ei sopinutkaan olohuoneeseeni, kelpaisiko sinulle?"

Jätin pari viikkoa sitten punaiset korkokengät junaan. Kuljetin kenkiä valkoisessa muovikassissa, joka sulautui Pendolinon seinään ja muuttui näkymättömäksi. Kenkäkassi jäi roikkumaan naulaan kun poistuin junasta Tampereella. Kengät jatkoivat matkaansa Rovaniemelle. Nyt ne oli pakattu löytötavaratoimistossa kuplamuoviin ja pahvilaatikkoon ja lähetetty minulle. Jouduin maksamaan 21 euroa, mutta olen silti tyytyväinen siitä, että yhteinen matkani punaisten kenkien kanssa jatkuu.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kirje julkkikselle

Kirjoitusharjoitus:

Hyvä Aira Samulin,

Minä Rauha Surakka rohkenen lähestyä Teitä Etelä-Mänsälän koti- ja maatalousnaisten puolesta!

Me ihailemme Teitä kovin, kun olette niin iloinen vaikka vanha ja tyttärenne on sairas.

Meillä on tapana tehdä keväinen linja-autoretki johonkin merkittävään kohteeseen, kuten viime vuonna Tuurin kyläkauppaan. Oli virkistävä reissu!

Olemme lukeneet, että otatte vieraita vastaan Hyrsylänmutkassa ja että hintaan kuuluvat pullakahvit ruusukupeista. Saako alennusta jos on omat eväät?

Onko Hyrsy-kissa paikalla?

Mahtuuko rollaattori ovista? Onko kahvileipä laktoosia vai ilman?

Kymmenen meitä on tulossa. Yksi on terveyskeskuksen vuodeosastolla pissatulehduksen takia, mutta pääsee varmaan kotiin ennen huhtikuuta kun eivät siellä kauan pidä kun paikoista on pula.

Odotamme innolla hersyvän naurunne kuulemista. Hyvää syntymäpäivää (luimme Seiskasta) ja Jumalan siunausta.

Rauha Surakka
Mäntsälä

lauantai 13. helmikuuta 2016

Kirjoitusharjoituksia

Kävin kirjoituskurssilla, jossa kirjoitimme pieniä harjoituksia. Olin joukon vanhin ja ilman minua porukan keski-ikä olisi hädin tuskin kiivennyt yli kolmenkymmenen.

Kaunis ja tylsä:

Katson naisen huulia, jotka ovat kuin ruusun terälehdet. Kun nainen avaa suunsa paljastuvat virheettömät neliskanttiset hampaat, kuin dominopalat. Naisen silmissä on haalea katse.


"Kaunis ilma" se sanoo tai "Ihanaa kun on perjantai".

Nainen ei koskaan yllätä, naisen mielisanoja ovat ihana ja kaunis. Lauseissa on korkeintaan neljä kimeää sanaa.

Tekisi mieli kirota, mutta silloin nainen puhkeaa itkemään, enkä pääse naisen luo yöksi, joten vastaan

"Niinpä onkin kaunis ilma, toivottavasti huomenna ei sada".


Kaunis ja pelottava

Miehen nimi oli Urho, Kekkosen ja jäänsärkijän mukaan. Kukaan muu kolmikymppinen ei ollut Urho. Urho kantoi ylväästi nimensä ja puikeat lihaksensa.

Kun Urho nukkui silitin sen täydellisen muotoista kaljua ja hauista. Jos Urho sattui heräämään se pudisti käteni pois kuin roskan.

Urhon vartalo oli peräisin ojan kaivuusta, kottikärryjen työntämisestä ja metsätöistä. Miehen täydellisellä kaulalla riippui kultainen Suomen leijona, jota se ei koskaan riisunut, vaikka muuten mielellään riisuituikin.

Ruma ja tylsä

Mä leikin tänään Veetin kanssa. En haluais oikeasti olla sen kaa, kun se ei osaa puhua, sillä on kurahaalarit ja se pissaa housuunsa.

Jos Veetiä tönii se kellahtaa maahan, eikä nouse ylös vaan jää siihen makaamaan, kunnes Veetin äiti hakee sen kotiin.

Välillä me otetaan Veeti mukaan leikkiin ja se saa olla lyhtypylväs, minä olen saksanpaimenkoira ja Elias mäyräkoira.

Sitä leikkiä me ei viitsitä leikkiä kovin pitkään.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ole lempeä itsellesi

Joogaohjaaja sanoo, että pitää olla lempeä itselleen ja kuunnella kehoaan. Olen aina ajatellut, että itseään pitää piiskata parempiin saavutuksiin.

"Jos teistä tuntuu, että on parempi maata, niin maatkaa, mutta jos tuntuu, että voisitte nousta pystyyn niin nouskaa", ohjaaja neuvoo.

Mistä sitten tietää, mitä pitää tehdä?

"Jos teistä tuntuu, että olette tehneet tätä asanaa tarpeeksi, niin voitte lopettaa, mutta jos tuntuu, että voisitte jatkaa niin jatkakaa"

Katselen hädissäni ympärilleni. Osa joogaajista nostaa vielä rauhallisesti käsiään pään yläpuolelle ja loput istuvat pronssisen Buddha-patsaan lailla jumppasalin lattialla.

Hivelemme omia hiuksiamme, joka saa jotenkin tunteet pintaan.  Teemme naurujoogaa, seisomme ja ääntelemme nolosti.

"Hah hah haa, hah hah haa"

Jostain syystä "hah hah haa" toimii ja alkaa naurattaa.

Kun oppii olemaan myötätuntoinen itselleen, osaa pian tuntea myötätuntoa Donald Trumpia kohtaan.

Tänään vietetään työpaikan pikkujouluja. Viime vuonna ne järjestettiin tammikuussa, nyt helmikuussa ja pian ne ovatkin jo oikealla paikallaan.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Luonnollisesti

Eräs potilas halusi lopettaa kammottavat kemialliset lääkkeensä ja hoitaa itseään luonnonlääkkeillä. Kysyin mitä nämä valmisteet sisältävät. Potilas ei tiennyt. Kahta erilaista jauhetta (toinen sekoitetaan hunajaan ja toinen maitoon), lisäksi on syötävä kolmatta valmistetta tabletti päivässä. Kysyin potilaalta, eikö häntä pelota, kun hän ei tiedä mitä hän syö (ei pelota). Hoito on erittäin kallista, mutta mitäpä ei terveydestä maksaisi.

Miksi kaikki luonnosta saatu mielletään pehmeäksi ja vaarattomaksi ja lääkkeet myrkyiksi?

Lääkkeiden sivuvaikutukset on painettu pienellä fontilla ohuelle paperille puolen kilometrin pituisiksi listoiksi. Paperi on taiteltu niin, että se juuri ja juuri mahtuu laatikkoon, johon myrkky on pakattu. Mitään varmaa lääkkeen tehosta ei uskalleta prosyyrissa mainita.

Luonnonlääkkeet auttavat kaikkeen kihdistä poskiontelotulehduksiin, kuukautiskivuista vatsahaavaan, eikä niistä koidu haittoja. Kukaan ei voivottele niiden hintoja.

Lääketablettien sisältö halutaan tietää sidosaineita myöten (onko laktoosia?), mutta luonnonlääkkeiden sisältöön suhtaudutaan hämmästyttävän huolettomasti, sillä ovathan ne luonnollisia.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen koululääketieteen pilaama, joten en pysty tätä "luonnollisuutta" koskaan ymmärtämään, varsinkin kun se on menestyvää liiketoimintaa. Sitä on tietysti lääketeollisuuskin, mutta sitä sentää valvotaan tarkasti, eikä katteettomia lupauksia sallita.


tiistai 9. helmikuuta 2016

Vaikeinta on olla keskinkertainen

Poljin töistä lenkkiasun housunpuntit kurassa (kävin työpäivän jälkeen ystävän kanssa lenkillä). Ripsiväri ja silmien varjostukset olivat levinneet epäsäännöllisiksi epäpukeviksi kehiksi valkoripsisten silmieni ympärille. Keskustan ruokakaupan ovesta astuessani iloitsin siitä, että asun Tampereella. Tämä on sopivasti juntti kaupunki: saa kulkea kaikessa rauhassa tukka lätässä ja märkä urheiluasu yllä.

Samalla kun kura roiskui vaatteilleni ja sade levitti meikkejäni, pohdin, että on kurjaa myöntää olevani keskinkertainen. Kerroin tämän ajatuksen M:lle, joka sattui soittamaan minulle. M sanoi "Olethan sinä monessa asiassa hyvä", muttei kuitenkaan keksinyt mitään tiettyä juttua, jossa olisin erityisen ansioitunut.

Pomo on ollut poissa jo pari viikkoa, eikä mikään ole romahtanut. Kaikki hänestä muistuttava on kadonnut. Pomon huoneen ikkunalta on hävinnyt pehmonalle (hän sai sen joissain pikkujouluissa) ja pöydältä on kadonnut sininen muovimuki, josta hän ilmeisesti joi vettä.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tässä tämä p-ka on

Avaan nykyisin ulko-oven varovasti kuin pelkäisin, että sen taakse on pinottu jotain herkästi särkyvää ja niin oikeastaan onkin. Kurkistan postiluukun alle: Ikean matolla makaa kirje, johon on painettu taiteellisen näköinen logo. Sen täytyy olla hylsy, sillä odottelen niitä joka päivä, mutta se onkin lääkemainos. Pidän saamaani hylsyä merkkinä kaikista hylkäämisistä ja sitähän se hyvin todennäköisesti on.

WSOY julkaisee 0.2% saamistaan esikoiskirjojen käsikirjoituksista. Luku on melko karu. Siihen verrattuna lääkikseen pääsy oli lasten leikkiä. Käsikirjoitukseen liitettäviin kirjeisiin ei kuulemma kannata liimailla kiiltokuvia tai suihkuttaa hajuvettä. Omaa tekstiään ei pidä morkata "Tässä tämä p-ka on". Suosittelijoista ei ole hyötyä "Jari Tervon mielestä tämä pitää julkaista"

Kustannustoimittajat säälittävät minua. Mitä kaikkea he joutuvatkaan lukemaan, kun osa julkaistuistakin kirjoista on niin huonoja.

Sisko soitti äsken kirjastosta ja kysyi lukuvinkkejä. Hän kulki hyllyjen välissä ja hoki "Petri Tamminen, Petri Tamminen, Elämiä" (lyhyitä tekstejä, Daniil Harmsin Sattumia olisi ollut toinen mahdollisuus tai Örkenyn Minuuttinovellit),  "John Williams, Stoner ei löydy" (melko lyhyt, hyvä) jne.

Makasin eilen sohvalla lukemassa. Päätin, että saan lukea niin kauan, kuin rakkoni kestää. Jos nousen ylös ja menen pissalle, minun on silitettävä pyykit.

Tämänhän halusitte tietää.

Eräs potilas oli perunut aikansa, sillä hän aikoo tästä lähtien hoitaa itseään luonnonlääkkeillä. Jos olisin maallikko, saattaisin syödä inkiväärikapseleita, kylpeä nokkosvedessä, hieroa sisäelimiäni joogassa ja levitellä iholleni raparperinlehtiä. Onneksi olen lääkäri.

Toisaalta olisi ollut kiva ryhtyä kirjastonhoitajaksi: saisi olla kirjastossa joka päivä. Olen kenties viettänytkin siellä hieman liian paljon aikaa, sillä kirjaston kahvilassa kysyttiin "Oletko henkilökuntaa?"

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Raha ratkaisee


Virossa ei enää opiskella eikä osata suomen kieltä samassa määrin kuin ennen, kertoo aamun Hesari. Nykyisin keskustelen monien virolaisten kollegoiden kanssa englanniksi.

Paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja sanoi, että he kouluttavat alani lääkäreitä Suomeen vaikka tarkoituksena olisi tietysti saada omaan maahan osaavia kollegoita. Meillekin tulee töihin jo toinen Virosta valmistunut erikoislääkäri.

Kyse on tietysti rahasta. Viron yhdistyksen puheenjohtaja sanoi, ettei hänen palkallaan tule toimeen, ellei viljele itse perunoita, porkkanoita, tomaatteja ja muita elintarvikkeita. Kaikesta huolimatta paikalliset naiskollegat ovat huolellisesti kammattuja ja kauniisti pukeutuneita. Entisen puheenjohtajan (mies) tunnisti matkatelevision kokoisista ja muotoisista silmälaiseista, jotka hän on viime vuosina vaihtanut muodikkaampiin. Lasien vaihdon jälkeen hänen löytämisensä kansaivälisestä kollegajoukosta on muodostunut huomattavasti hankalammaksi.

Kävin eilen kirjastossa, jossa minulta käytiin kahteen otteeseen kärttämässä rahaa. Kerjääminen tapahtui hienotunteisesti ja huomaamatta. Eteeni pysähtyi mies (ja myöhemmin nainen), joka ojensi lappua, jota en ehtinyt lukea. Puistelin päätäni, jolloin tämä henkilö siirtyi eteenpäin. Jäi jotenkin syyllinen olo. Tässä minä luen tyytyväisenä Kodin kuvalehteä, kun toinen joutuu anelemaan vastentahtoisilta ihmisiltä elantonsa.

Töissä olen huomannut, että potilaat kysyvät aiempaa useammin "Paljonko se maksaa?". Tai sitten he sanovat "Minulla on niin pieni eläke, ettei ole varaa" tai "Olen yksinhuoltaja, eikä minulla ole rahaa siihen lääkkeeseen". Poliitikot eivät tajua, että monelle 50 euroa on suuri raha (lääkkeiden alkuomavastuu) puhumattakaan 610 eurosta (vuosiomavastuu).  Koska vuosiomavastuu karttuu kalenterivuosittain, eivät potilaat aloita kalliita lääkkeitä loppuvuodesta vaan siirtävät aloitusta tammikuulle.

Vesisade oikein kutsuu ulkoiluun, joten taidan lähteä ulos. Tänään pitäisi tehdä muutama pieni, mutta jostain syystä vaivalloinen kirjallinen juttu. Niiden siirtäminen ei näytä tekevän niistä jotenkin mieleisempiä vaikka toivoin niin käyvän.


lauantai 6. helmikuuta 2016

Vaikeita päätöksiä

Olin toistamiseen TTT:n klubilla niin, että heti esityksen jälkeen alkaa Perjantai-ajankohtaisohjelman kuvaus. Tämä tekee esityksen loppuun kiireen tunnun. Televisio-ohjelman tuottaja seisoo yleisön joukossa ja vahtaa kelloa.

Kaj Chydenius, Ritva Sorvali ja Kaisa Leppänen esittivät TTT:n klubilla ensin mainitun lauluja nimellä "Rakkaus, rakkaus". Laulut oli sävelletty runoihin ja ne olivat pieniä sieviä helmiä. Säveltäjän ihan tunnetuimpia kappaleita ei esitetty. Säveltäjä näytti puutarhatontulta, säesti laulajia ja spiikkasi konsertin verkkaiseen tapaan. Oikein viihdyttävä esitys.

Olen lukenut henkilöistä, joiden sukupuoli ei käy ilmi syntyessä, ihmisistä jotka haluavat vaihtaa sukupuoltaan ja niistä, jotka eivät tunne itseään miehiksi eivätkä naisiksi. Henkilötunnuksesta käy ilmi kansalaisen sukupuoli ja se on näille ihmisille ongelma. Miksi ihmisen sukupuolen on sisällyttävä tunnukseen?

Tällaisia täällä mietin ja mietin samalla menisinkö lenkille vai kaupungille. Vai pysyisinkö peräti kotona. Mitä laittaisin ruoaksi. Mitä pukisin päälle. Kovin vaikeita päätöksiä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Parpuset, vastaat ja rääskyset

Aamuisin voi taas kuulla lintujen laulavan. Ei aavistustakaan mitä parpusia ne ovat. Livertävät kuitenkin somasti.

Opiskelijat ovat nousseet koloistaan viettämään tipattoman tammikuun jälkeistä aikaa. Toiveikkaasti kilisevät muovikassit roikkuvat haalarihemmojen käsistä.

Minäkin kävin Alkossa ostamassa punaviinipullon. Edessäni kassajonossa seisoi piintyneen likainen mies, joka osti kolme pulloa Doris-nimistä juomaa. Pullon sisältö muistutti väriltään virtsanäytettä. Oletan juoman omaavan erinomaisen hinta/laatu-suhteen. Oli suorastaan pakko googlata Doris, joka on väkevä viini. Sisällöstä mainitaan vain "aprikoosiarominen ja karamellinen".  Alko osaa kertoa muistakin samankaltaisista tuotteista kuten Valdemarista (sama kohtuullinen hintakin 6.99). Epäilen, että alkoholiliikkeellä on ollut tuotetta hankkiessa mielessä asiakasrymä, joka arvostaa korkeaa alkoholipitoisuutta ja halpaa hintaa eikä pistä pahakseen juoman makeutta.

Alkon rooli valistajana ja juomisen rajoittajana ja toisaalta kaupallisena voittoa tavoittelevana yrityksenä on hupaisa. Jos minulle tulee vieraita, niin tuskin ostan Dorista tai Valdemaria. Nuo juomat on valmistettu nimenomaan humaltumista varten. Sama tarkoitus viinilläkin on, vaikka sitä kuinka juodaan ruoan kanssa. Jos ei nyt ihan humaltuminen niin ainakin rentoutuminen.

Päiväunet nostivat kummasti mielialaa. Ihmisen jaksamisella on selvästi joku raja: kolme illallista, yksi kyläreissu, konsertti ja päivystys reilun viikon sisällä, on hieman liikaa. Kohta voi mennä ihan oikeasti nukkumaan.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Keikalla

Kuuntelin Tampere-talolla Timo Lassy Bandiä. Timo Lassyn saksofonin soitto oli välillä kuin eteisvärinärytmi kun muut taustalla soittivat siistissä sinusrytmissä.

Sitten taputettiin.

Seuraavaksi sekoittuivat kosketinsoittajan tahdit ja toiset soittivat melko tasaisesti.

Taputettiin.

Rumpali ja perkussionisti yrittivät rummuttaa toisensa sairaalakuntoon.

Väliajan jälkeen lavalle asteli Joyce Elaine Yuille huikean korkeissa koroissaan ja käsitteli meitä kuin esikoululuokkaa: nousimme seisomaan, taputimme ja lauloimme kun nainen käski. Joyce tietenkin rakasti meitä ja Tamperetta.

Hieno keikka, jonka sivuvaikutuksena luultavammin valvon vielä pitkään.


tiistai 2. helmikuuta 2016

Aikamme on vähäinen

Käymme tiistaisin S:n kanssa lenkillä. Keskuskustelimme kevyesti ihmissuhteista, kun puhelimeni soi ja siellä kerrottiin, että minun olisi pitänyt olla ihmettelemässä potilaiden akuutteja vaivoja jo kolmelta ja kello oli viisi. Päivystäjiä on monta, joten minua ei osattu heti kaivata. He vaan ajattelivat, että nyhvään vielä kopissani.

Hävetti. Olin onneksi metsässä, joka sijaitsee lähellä työpaikkaani. Ryntäsin pukukopille, vedin hikiselle iholleni vaatetta, pyyhin ripsivärilaikut silmien alta ja riensin pyytelemään anteeksi. Tutkin potilaita.

Olenko lopultakin ryhtynyt rennoksi työntekijäksi, joka ei stressaa työtehtäviään etukäteen?

Olen löytänyt hienon kirjan: John Williamsin romaanin Stoner, joka kertoo yliopistomaailman vaatimattomasta ahertajasta Stonerista niin, ettei kirjaa haluaisi heittää käsistään. Hän havainnoi läheistensä heikkouksia tarkkasilmäisesti, mutta ei ole ilkeä. Mies tulee vaatimattomista oloista maatilalta ja löytää sattumalta rakkauden (kirjat). Avioliitosta se puuttuu. Olen edennyt vasta kirjan puoliväliin,  joten saattaahan rakkaus löytyä vielä muualtakin kuin kansien välistä.

Stoner muuten vaihtaa maatalousopintojen tilalle kirjallisuuden kuultuaan englantilaisen kirjallisuuden  pakollisella alkeiskurssilla Shakespearen sonetin:

Minussa havaitset sen vuodenajan,
kun harva valju lehti oksistoissa
puu seisoo, ravistama pakkasen,
rauniokuori paljas, laulu poissa.
Minussa katsot siihen hämärään,
kun länteen riutuu päivänlaskun valo
ja musta yö sen verkkaan sammuttaa,
lukiten levon, toinen kuolemamme.
Minussa näet liekin kytevän
tuhkaksi tulleen nuoruutensa päällä,
kun sama syö kuolinvuoteellaan,
mikä on ennen suonut ravinnon.
Lujittuu rakkaus, kun näet sen,
kun tiedät: aikamme on vähäinen.




maanantai 1. helmikuuta 2016

Onnistumisia ja epäonnistumisia (kissanhiekka ja kadonneet kengät)

Minusta tuntuu, ettei silloin kannattaisi kirjoittaa, kun päivän tärkein tapahtuma on kissanhiekkatilauksen saapuminen. Kirjoitan silti, sillä kärsin kirjoittamiseen liittyvästä pakkomielteestä.

Postin mies kolisutteli hiekkataakan ylös portaita metallisilla kärryillä. Mies näpytteli pitkään pientä mustaa konetta, jonka näytölle hän käski minun kirjoittaa kuittauksen narun päässä roikkuvalla tikulla.  Se ei näyttänyt edes etäisesti nimikirjoitukselta.

Tällaista elämä tulee olemaan: ennen lähdettiin kauppaan ihmisten ilmoille ostoksille, nyt kytätään kotona, milloin se tilattu tuote tuodaan. Mutta minkäs teet, kun tätä kissanhiekkaa ei enää saa Tampereen keskustasta. Kerttu ei millekään sekundahiekoille pissi.

Junaan unohdetut kengät ovat edelleen kateissa. Punaisten Vivian Vau koko 36 kenkien sijaan olisi löytynyt Manolo Blahnikit kokoa 41. Löytötavaratoimiston virkailija oletti kenkien jääneen Tampereelle, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä, sillä unohdin ne Rovaniemen junaan, josta hyppäsin reippaasti nimenomaan tamperelaiselle asemalaiturille.

Ei ole mitään hätää, sillä onhan minulla 30 kiloa kissanhiekkaa. Koska netistä on halvinta tilata kaikkea vähintään 30 kiloa, alkaa "vierashuoneestani" muotoutua varasto. Säilytän siellä myös pahvilaatikkoa, jossa odottavat käyttöä puolen vuoden astianpesuaineet, jotka sain astianpesukoneen kylkiäisenä.