Lokki

Ylpeänä ilmoitan, että pesin keittiön ja olohuoneen ikkunat. Majani kylpee puhtaassa valossa.

Hommasin kuukaudeksi Netflixin (niin kauan ohjelmia saa katsoa ilmaiseksi ja aion lopettaa tilaukseni siihen). Halusin katsoa Hannah Gadsbyn stand up -esityksen, jota siskoni suositteli. Hannah Gadsby on kotoisin Tasmaniasta, jossa homoseksuaalisuus on ollut rikos vuoteen 1997 saakka. Gadsby on lesbo ja tekee tietysti pilaa itsestään (niinhän stand upissa on tapana). Esityksen lopussa hän itkettää yleisöään, minuakin. Tunteellinen avautuminen tuntuu aidolta ja tekee esityksestä tavallista stand up -settiä suuremman.

Gadsbyn esityksen jälkeen mieleeni tuli, että jospa olisin ollut herkkä ja kuunteleva vanhempi ja ymmärtänyt mitä lapseni halusi, enkä olisi yrittänyt tunkea häntä johonkin muottiin, vaan antanut kasvaa omaksi itsekseen, niin hänen elämänsä olisi ollut helpompaa.

Surin tuon esityksen myötä suhdetta, joka välillämme olisi voinut jo tuolloin olla.

Nyt sitten ihailen kirkkaita ikkunoitani ja pelkään kakkivia lintuja.

Kulttuurikaapu ihmettelee Kuutti Lavosen maalauksia Tyrvään kirkossa

Kärsin harvinaisesta Stendhalin syndromasta, jonka oireet ovat heikotus, pahoinvointi, paniikki, sekavuus ja sydämentykytys. Tämä oireisto liittyy ylenpalttisiin taide-elämyksiin. Oireyhtymääni ei ole hankittu Firenzessä (toinen nimi kamalalle ongelmalle on Firenzen syndroma) vaan Visavuoressa, Iittalassa ja Vammalassa, joten paranen luultavimmin pikaisesti.

Visavuoressa sijaitsevan Emil Wikströmin ateljeen parvelle oli rakennettu urut ja katolle observatorio (kaikilla pitäisi olla mahdollisuus toteuttaa itseään näin).  Yhteen ovilasiin oli tehty aurinkoikkuna Alice -vaimon lohduksi.

Sekä koti että ateljee ovat hienoja rakennuksia ja upealla paikalla, mutta kahvilassa liikkui kummallisia kärpäsiä, joista yksi kiipesi kaulaani pitkin hiuksiini.

Sain paljon tietoa kyseisen taiteilijan tuotannosta ja suvusta. Kari Suomalainen oli muuten Wikströmin tyttären poika. En muistanut, että Suomalainen kääntyi jossain vaiheessa katoliseen uskoon. Hän teki sen luultavasti ihan piruillessaan (tämä ei ole faktaa vaan oma arvioni).

Visavuoresta päädyin vielä Iittalaan naivistien näyttelyyn. En ole erityisemmin naivistisen taiteen ystävä, joten sanon vain, että siellä oli kuumaa ja tunkkaista. Ostin Iittalan myymälästä maljakon ja kuorimaveitsen.

Tänään pistäydyin Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Istuin läpi avajaispuheiden ja palkintojen jaon, ostin yhden romaanin ja söin lounasta. Sieltä olikin lyhyt matka Tyrvään kirkkoon, joka on tunnettu palamisestaan sekä Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalauksista. Pidin erityisesti Lavosen töistä.

Laitoin faceen kuvan itsestäni Tyrvään kirkossa ja otsikoin sen "Kulttuurikaapu ihmettelee Kuutti Lavosen maalauksia Tyrvään kirkossa", joka kuulostaa ihan Huuhaa Innasen taulun nimeltä ja Innanenhan oli kuuluisa lauluista "Elsa, kohtalon lapsi", "Urjalan taikayö" sekä naivistisista töistään.

Vääränlaiset taatelit

Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin Suomen rikoslaista 1971 ja tautiluokituksesta kymmenen vuotta myöhemmin (katsoin googlesta). Nyt sateenkaariliput liehuvat ja profiilikuvat maalataan samalla symbolilla Priden kunniaksi. Homoseksuaalit tapaavat toisiaan trendikkäissä ravintoloissa, joihin kaikki haluavat. Jokaisella naisella pitää olla BGF (best gay friend). Tämä on niin oikein ja hienoa kaiken sen paskan jälkeen, jota homoseksuaalit ovat joutuneet kokemaan!

Katsoin tositelevisiosarjaa, jossa kolme englantilaista nuorta homomiestä matkusti Mykonokselle. Saari on jonkinlainen homojen biletyspaikka. Uima-altaissa pomppi lihaksikkaita komistuksia kuin perunoita kattilassa ja nuoret matkamiehet tutisivat innosta. Kotipaikkakunnalla juuri kukaan ei ollut homo. Niinpä kaksi noista tavallisista narukätisistä englantilaisista vähän ihastuivat toisiinsa kaikkien öljyttyjen unelmavartaloiden keskellä. Se oli jotenkin niin söpöä.

Koin äsken ikävän pettymyksen: luulin ostaneeni lakritsitaateleita, mutta ne olivatkin kaakaotaateleita. Tuntui vähän samalta kuin elämän ensimmäinen haukkaus oliivista, jonka luulin maistuvan viinirypäleeltä (nykyään pidän oliiveista).

Rentouttava harrastus

Meillä on Kertun kanssa rentouttava harrastus, minä selvittelen Kertun turkkiin kehittyviä takkuja, jotka ovat kuin huovutettua villaa ja Kerttu nauttii puuhailustani. Jos ihmisellä olisi karvapeite, säästyisimme vaatehuolilta, eivätkä lapset ompelisi toppeja ja farkkuja kuumissa, pimeissä tehdashalleissa. Karvapeitteitämme muokattaisiin ja värjättäisiin muuttuvien trendien mukaisesti.

Sain sähköpostia toimittajalta, joka haluaa haastatella minua lääkäriportaaliin. Ensin piti kysyä mikä se on, sitten yritin tutustua siihen, mutta en muistanut vaadittua Fimnet-tunnusta. Toimittaja tahtoo kysyä "asiantuntijalta" kirjasuosituksia kesäksi. Miksei sitten käänny asiantuntijan puoleen. Ryhdyin heti pohtimaan, mitä suosittelisin, siis mikä tekisi riittävän fiksun vaikutuksen. Oikeasti nautin kirjasuositusten antamisesta.

Kerttu raapii keittiön seinää. Minä aivastelen ja mietin pesisinkö hiukseni illalla vai aamulla. Huomenna on viikon viimeinen työpäivä.

Hyppelyä

Juhannuksen vietossa tärkeintä on viime vuosina ollut ruoka, joskus arvostimme enemmän juomia tai oikeastaan niiden määrää. Aiemmin pidimme arvossa valoisaa yötä, nyt nautimme reippaista aamuista.

Näin eilen pariviikkoisen vauvan. Pienokaisen iho oli puhdas, tasainen ja täydellinen. Siihen tulee vielä elämän jälkiä, arpia, haavoja, ihottumia, luomia ja ryppyjä. Toistaiseksi se oli virheetön kuin puhdas paperi.

Luin Imagesta jutun, jossa Jyrki Lehtola opettaa Sonja Saarikoskea ajamaan autoa ja muistelin omaa autokouluaikaani. Opettelin ajamaan vasta 30 vuotiaana. Olin silloin melko viimeisilläni raskaana. Muistan ison vatsani, joka pullistui melkein rattiin saakka. Koska olin niin kovin vanha (ja lääkäri), minua opetti autokoulun johtaja, jonka nimi oli Into. Into puhui ajotunneilla sappikivistään, enkä päässyt ensimmäisellä kerralla läpi inssistä. Itkin lohduttomasti koko illan, sillä raskaus sai minut helposti kyyneliin ja tämä oli suuri epäonnistuminen. Parin ajotunnin (ne piti opettaja, joka ei kärsinyt sappivaivoista) jälkeen läpäisin kokeen helposti.

Hyppelen asiasta toiseen, mutta se minulle sallittakoon. 

Melankolinen juhannus

Luin Hesarista jutun ihastumisesta, jossa mainittiin toistuvasti ihastuksen kohteen iloisuus ja positiivisuus. Tunnen parisuhteessa eläviä henkilöitä, jotka eivät ole ulospäin suuntautuneita, räiskyviä, eivätkä hohda valoa vaan heistä tihkuu jatkuvasti harmaata väriä. Miten he ovat pariutuneet? Ovatko he näytelleet säteilevää, virkeää ja herttaista niin kauan, että toinen on huijattu sitoutumaan vai onko heistä tullut vasta myöhemmin ankeita?

Työelämässäkään ei ole tilaa surulle, alakulolle tai valittamiselle. Reippaatikin jaksavat aina kuitenkin mainita, miten paljon töitä he ovatkaan tehneet.  No kukapa jaksaa kuunnella jatkuvaa ruikuttamista.

Toisaalta kun juhannuksena on kylmä, niin melankoliaan taipuvainen henkilö sopeutuu tilanteeseen muita helpommin, sillä eihän tässä ole mitään hellettä odotettukaan.  On jo valmiiksi pakattu toppatakit, kumisaappaat, hiihtokerrastot, hanskat ja villapipot.

Hyvää juhannusta, älkää palelluttako varpaitanne! Tämä lähtee mökkijuhannusta viettämään.

Lomapäivän suoritukset

Olen ehkä suoritus(itse)keskeinen ihminen, mutta melko laiska sellainen. Lomallakin suunnittelen erilaisissa tapahtumissa juoksemista, ikkunoiden pesua, taidenäyttelyitä ja lenkkeilyä. En saa välttämättä kuitenkaan mitään tehdyksi ja siinä huonoudessa voi räytyä, kun illalla mukkumaan mennessä huomaa lomapäivän kulkeneen ohitse ja ikkunoiden olevan edelleen katu- ja siitepölyn peitossa.

Kirjoittaminen ja lukeminen onneksi täyttävät tekemättömyyden koloja. Koska kirjoittajan on luettava, on romaanin lukeminen osa kirjoittajan työtä (näin perustelen sohvalla makaamistani). Nyt olen kylläkin päättänyt olla kirjoittamattakin, ottaa etäisyyttä tekstiin. Olen kuitenkin ollut monta kertaa vähällä aukaista tiedoston.

Luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. On hyvä valmistautua vuoden vaarallisimpaan juhlaan, jossa meitä vaanivat hukkumiset, humaltumiset, sammumiset, paleltumiset, perheriidat, grillissä kärventyneet makkarat, sukupuolitaudit ja ryyppyputket.

Palataan Tove Janssonin kirjaan, jossa vetinen vaara vyöryy muumilaaksoon. Kun hyökyaalto peittää muumitalon, Mymmelin tytär huudahtaa ”Totisesti onni, että tämä perhe pitää uimisesta!” Meillä (minulla) olisi paljon opittavaa Mymmelin tyttäreltä.

Taulu herää eloon

Matkustimme lopulta Jyväskylästä Kuopioon bussilla emmekä junalla vaikka olimme ostaneet junaliput. Pieksämäellä huomattiin, ettei kaikille riitä paikkoja bussissa, joka jatkaisi Kuopiosta vielä Paltamoon saakka. Kärsimme ylibuukkauksesta. Odotin milloin kuulutetaan "Suostuisiko joku jäämään Pieksämäelle? Yöpyminen hotelli Savonsolmussa maksetaan." Ylimääräisille matkustajille (tai eiväthän he olleet ylimääräisiä) järjestettin tilataksikyyti, enkä ymmärrä miksi kaikkien bussien piti odottaa asian järjestymistä. Saavuimme Kuopioon puolitoista tuntia myöhässä.

Kuopio tanssii ja soi järjestettiin poikkeuksellisesti kaupunginteatterilla. Rakennus herätti minussa nostalgisia tunteita. Kanadalaisen Compagnie Marie Choinardin baletti "The garden of Earthly Delights" perustui Hieronymus Bochin triptyykkiin "Maallisten ilojen puutarha". Tanssijat ikään kuin hyppäsivät taustalle heijastetusta taulusta ja lopussa palasivat maalaukseen. Esittelyssä varoitettiin esityksen sisältävän alastomuutta, mutta tanssijat näyttivät enemmänkin aineettomilta kuin lihallisilta. Pidin esityksestä kovin.

Yövyin ystävän luona, jolla oli tyttären koira hoidossa. Minulle annettiin tehtäväksi käyttää hauvaa takapihalla pissalla ennen lähtöäni. Koira ei suostunut lähtemään ulos vaikka sitä sinne houkuttelin vaan istui haikeana ikkunassa ja tuijotti tyhjää tietä.

Pieksämäen junassa

Köröttelen junalla kohti Kuopiota, joka on vielä kaukana bussi- ja junamatkan päässä. Puntaroin junan ja bussin (puolet halvempi) välillä ja päädyin junaan ja nyt Jyväskylä- Pieksämäki väli ajetaan bussilla. Tunnen itseni petetyksi.

Joku oli laittanut rahalla ostamalleni paikalle matkalaukkunsa. Yritin kysellä lähellä istuvilta, kenelle laukku kuuluu. Kukaan ei tiennyt. Mielikuvitukseni kehitti  matkatavaroihin pommin. Se onkin todennäköisin vaihtoehto Pieksämäen junassa.

Minua on muutenkin petetty, sillä kukaan ei haasta ravintolavaunussa savoa vaan kaikki tuijottavat matkapuhelimiaan. No vieressäni keskustellaan englanniksi Alvar Aallon arkkitehtuurista.

P.S. Luen juuri romaania "He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani käynnistyy terrori-iskulla. Suosittelen.

Kongressi

Amsterdam-Helsinki lennolla kuulutettiin lääkäriä, mutta nyt ei tarvinnut rynnätä paikalle, sillä koneessa istui monta kollegaa palaamassa kongressista.

Asuin hotellissa, joka sijaitsi melko lähellä lentokenttää (tai lähellä ja lähellä), joten luennoille päästäkseen oli matkustettava hotellin shuttle-bussilla lentokentälle, josta pääsi junalla kohtuullisen likelle kongressikeskusta. Pikkubussissa näyteltiin matkan dramaattisin kohtaus, kun aikuinen poika ei meinannut päästä edellään bussiin menneen äitinsä viereen. "I want to sit with my mother", mies huusi. Ajatella, että hän olisi saattanut joutua erilleen äidistään kokonaisen vartin ajaksi. Pieni sorsanpoikanen oli arviolta 190 cm pitkä ja emokin näytti terveeltä ulkoilmaihmiseltä.

Kävin Stedelijk museossa ja sinne kävellessäni näin vähän kaupunkia, jossa olen käynyt kyllä aiemminkin. Polkupyöräruuhkia sai varoa katua ylittäessään. Kaikki oli sievää, sopivasti rentoa ja siistiä. Maan liberaali huumepolitiikka tuoksui vähän joka puolella.

Ostin museosta kaulakorun, joka oli tehty pienistä Lego-palikoista ja Primarkista kolmen euron teepaidan, joka on todennäköisesti silkkaa muovia, tuhoaa vesistöt ja on vaippaikäisten myrkkytehtaassa ompelema.

Eipä muuta. Ihana kaupunki, jonne haluaisin lomalle.

Näkemiin

Romaanin kirjoittamisessa (sana romaani kuulostaa tässä tapauksessa suurelliselta) tunteet vaihtelevat päivittäin välillä "tämä on paskaa" ja "olenpa osannut kirjoittaa nerokkaasti", tuo jälkimmäinen iskee hyvin harvoin, jos koskaan. Kun on kyseessä laajempi kokonaisuus, niin välillä unohtaa mitä onkaan kirjoittanut ja saattaa jopa yllättyä iloisesti. Kaikki on kuitenkin vielä erittäin keskeneräistä.

Kirjailija Erkka Mykkänen on kaverini kaveri facessa. Osallistuin samaan keskusteluun hänen kanssaan (kyse oli Nuori Voima -lehden mainioista podcasteista). Annoin kirjailijalle palautetta hänen romaanistaan, Something not good. Palautteeni oli viiltävän analyyttinen: tykkäsin. EM vastasi, ettei hän analyysista piittaa, tärkeintä on tykkääminen, jota hänkin halajaa niin kuin varmaan me kaikki.

Jätän kirjoittamisen ja kaiken siihen liittyvän (myös blogin päivittämisen) muutamaksi päiväksi ja lähden oppimaan erikoisalani asioita ihan ulkomaille asti. Kertulla on hoitaja, jos joku on asiasta huolissaan, eikä kotiini kannata murtautua, sillä asunnollanikin on hoitaja. Jos lentokone pysyy taivaalla niin palaan asiaan sitten kun palaan.

Annikki 15 v

Viidestoista Annikin runofestivaali on vietetty. Rannettani kiertää vielä tänäänkin keltainen festivaaliranneke. Tapahtuma järjestetään puu-Tammelassa, vanhassa Annikin puutalokorttelissa, joka on säilynyt monesta uhasta huolimatta.

Festivaaleilla esiintyi nuoria ja vanhoja runoilijoita (itseasiassa vähän siitä väliltä), prosaisteja ja muusikoita. Setit olivat niin lyhyitä, ettei ehtinyt kyllästyä ja välillä tuntui, että yleisö olisi halunnut kuulla jotain esiintyjää pidempäänkin.

Päivän tähtiä olivat runouden puolelta Lea Kalenius, Niina Oisalo, Pauli Tapio, Mari Laaksonen, Susinukke Kosola ("nuorison edustajat"), Arja Tiainen, Jyrki Pellinen ("vanhukset") ja sitten Johanna Venho jostain siitä väliltä. Kansainvälisiä tähtiäkin oli: Jaynen Fenton Keane ja Joelle Taylor. Muusikoista voisi mainita upean Mirel Wagnerin ja yleisön pystyyn nostaneen räppäri Asan bändeineen. Proosaa lukivat mm. Rosa Liksom, Laura Gustafsson ja Ossi Nyman. Väsähdin Jyrki Pellisen kohdalla (se ei ole Pellisen syy).

Runoa luettiin lavalla ja proosaa vähän hankalasti yläilmoista. Rosa Liksom oli pukeutunut hassuun hattuun, joka oli koristeltu höyhenin. Vessoihin ei ollut tänä vuonna yhtä pitkiä jonoja kuin muutama vuosi sitten. Vegaanipöperöä ja kahvia oli tarjolla, mutta kävelin Tammelan torille syömään.

Arja Tiaista kuunnellessa tuli taas kerran mieleen, että nuoret naiset kiinnostavat yleisöä (tai heidän oletetaan kiinnostavan), keski-ikäiset eivät ja kun vanha nainen pukee päälleen farkut, lukee runoja ryyppäämisestä, miesjutuista ja kuolemasta, hänestä tulee jotenkin söpö, vähän kuin pikkuvanhasta lapsesta, jolle nauretaan hyväntahtoisesti.

Missä olivat vaikkapa viisikymppiset runoilijat? Heitäkin lienee. Kansainväliset tähdet olivat ehkä lähimpänä keski-ikäisyyttä. Keski-ikä on väheksytty ikävaihe ihmisen elämässä. Eräs nainen sanoi eilen, että hän on aina odottanut innolla vanhuutta, mutta vanhuus pakenee häntä, sillä vanhuksiksi saa kutsua aina vaan iäkkäämpiä ihmisiä.

Annikki on nyt murrosiässä, mutta ei erityisen kapinallinen.

Jos menet apteekkiin

Jos menet apteekkiin ja näytät sekunnin sadasosan ajan epäröivältä, ryntää joku tyyppi kyselemään ”Voinko auttaa?” Koska on epäkohteliasta vastata ”Et voi. Mene pois.” Tulee sanottua kuten vaatekaupoissa ”Minä vaan katselen”, sillä niin saa myyjän tai apteekin työntekijän häädettyä kyttäämästä.  Siinä sitten seisoskelet peräpukamavoidehyllyn edessä katselemassa. Erilaiset sienihoidot ovat myös kivoja, otanpa tänään tätä, ihana koostumus ja kaunis tuubi.

Kuuntelin taas eilen kolmea esikoisrunoilijaa, joista kaksi olivat tuttujani. Kun ihminen istutetaan kirjakauppaan yleisön eteen niin hän alkaa kuulostaa kamalan viisaalta. Älykkäämmältä kuin lounaspöydässä tai puistossa oluttölkki hyppysissään nurmikolla istuessaan.

Hesarissa oli juttu neurokirurgi Juha Hernesniemestä, joka leikkaa aivokasvaimia Kiinassa. Hän ei saa enää sorkkia aivoja Suomessa, sillä on liian vanha. Jutusta saa sellaisen käsityksen, että se on vääryys. Ehkä niin on, mutta välillä on hyvä, että ikärajoja on asetettu, sillä kaikki eivät osaa arvioida milloin pitää lopettaa, eivätkä muut välttämättä uskalla sanoa sitä. Kukaan ei ole korvaamaton tuskin edes Hernesniemi.

Minä en kuki

"Minä en kuki, minä lakaisen lehdet toisten kukkivien tieltä" kirjoittaa Riikka Ulanto toisessa runokokoelmassaan Tehen. Riikka esiintyi eilen kahvila Runossa ja minähän kävin kuuntelemassa. Osallistuimme Riikan kanssa samaan esikoiskirjailijaseminaariin.

Olen siinä iässä, että kavereistani tulee jatkuvalla syötöllä isovanhempia. Katselen puhelimien näytöiltä vauvakuvia ja sanon "Ihana!"

En ole koskaan osannut haaveilla lapsenlapsista, eikä niitä minulla vielä olekaan. Kun kerroin omalle äidilleni olevani raskaana, hän oli pettynyt, sillä hän ei olisi vielä halunnut mummoksi. Mummous sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi.

Eräs ystäväni kertoi ajatelleensa isovanhemmuutta jo siinä vaiheessa kun hänen oma lapsensa syntyi. Tapaan kahta itseni ikäistä naisporukkaa pari kertaa vuodessa. Nyt kaikilla muilla on lapsenlapsia, minulla ei. Tunnenko jatkossa ulkopuolisuutta, en tiedä. Tunnen sitä joka tapauksessa, mutta muista syistä, joita en osaa eritellä. Tuo ulkopuolisuuden kokemus on ehkä harhaa, sillä sitä kokevat niin monet, että olemme melkein kaikki jostain ulkopuolella.

Varhain tänä aamuna syntyi lapsi. Onnea tuoreille vanhemmille ja isovanhemmille!

Jyrinää, pauhua ja jytinää

Kokoonnuimme aamulla kahvihuoneeseen valittamaan metelistä. Oikeastaan ei kuulunut muuta kuin poraamisen aiheuttama jyrinä, pauhu ja jytinä. Helvetillinen, pirullinen, saatanallinen äänimaailma. En kiroile oikestaan koskaan (mitä joskus yksin työhuoneessani), mutta kirosanojen kirjoittaminen tähän näkysälle tuntuu tyydyttävältä.

Aloitin lomailun, mutta en oikein osaa vielä nauttia tästä onnesta. Tänään en tee mitään. Huomenna en tee mitään. Oikeasti menen huomenna kampaajalle, viimeistä kertaa fustraan (minulle tehtiin kehon koostumuksen mittaus ennen ja jälkeen fustraharrastuksen ja mittaus kertoi, että elimistöni rasvamäärä nousi ja lihakseni kutistuivat) ja Urjalassa tapaamani nuoren runoilijan runoja kuuntelemaan. Tampere on täynnä runoutta koko loppuviikon, sillä kaupungissa järjestetään Annikin runofestivaali.

Mistä johtuu, että jotkut ihmiset tuntuvat heti omilta ja heidän kanssaan synkkaa? Muutamat eivät sytytä ensi tapaamisella, mutta juuri heistä saattaa tulla elinikäisiä ystäviä. Joistakin ihmisistä ei pidä koskaan vaan heistä etsii virheitä, jotka tukevat alkuperäistä vastenmielisyyttä heitä kohtaan (tällaisia on vähän). On sellaisiakin tyyppejä, joiden seurassa pitkästyy kuoliaaksi. En tiedä mistä se tylsyys tulee, ehkä puheen sovinnaisuudesta.

Onko meikäläisellä varaa tällaiseen pohdintaan. Istun kotona kissan kanssa ja kirjoitan siitä miten tylsiä jotkut ihmiset ovat. Puhuvat kissalleen ja kuuntelevat sateen ropinaa.

Minä syön

Työpisteeni alakerrassa on porattu erilaisia pintoja jo muutaman viikon ajan. Jyrinä tervehtii minua puoli kahdeksalta kun astelen työhuoneeseeni. Poraamisen ääni tuntuu välillä etäiseltä ja matalafrekventtiseltä ja toisinaan taas epäilee, että poranterä tunkeutuu omien kallonluiden läpi. Ei kuule edes ajatuksiaan, joka ei välttämättä ole huono juttu.

Kotona ei tee mieli kuunnella musiikkia saati puhua kenenkään kanssa. Ei edes Kertun, joka saattaa pahimmassa tapauksessa vastata naukumalla.

Työpaikallani käytetään takaisinsoittojärjestelmää, johon potilas ottaa yhteyttä ja hoitaja soittaa tälle tyypille kun ehtii, samana päivänä kuitenkin.  Tässä eräänä päivänä hoitaja oli suorittanut tuollaisen yhteydenoton, johon vastattiin murinalla, kyseessä oli kuitenkin mitä ilmeisemmin ihmisääni. Hoitaja tekopirteällä yltiöystävällisellä äänellä "Olitte soittanut jne." johon vastattiin "Minä syön", toiseen ystävälliseen kommunikaatioyritykseen vastattiin taas "Minä syön", "Sopiiko, että soittelen sitten kun olette syöneet?" Sopihan se.

Liekö tarina tosi. En tiedä, sillä en aina luota kyseisen henkilön tarinoihin. Ei haittaa. Muistuttaa Harri Holkerin "Minä juon nyt kahvia" kommunikaatiota.

Ohjeita nuorelle Heidille

Leikittelin ajatuksella, että minulta udeltaisiin mitä sanoisin nuorelle itselleni. Hesarissa asiaa kysyttiin Maaret Kalliolta. Aiemmin tällaiset kysymykset esitettiin Tommy Hellstenille, joten Hellsten ei taida enää olla muodissa. Jos kyseessä ovat lapsiin liittyvät asiat soitetaan Jari Sinkkosen kännykkään.

Voisivat välillä kysyä minultakin.

Sanoisin nuorelle Heidille, että sinulla ei ole selluliittia, etkä ole ruma. Ohjaisin, ettei kannata ottaa Mini Vogue -permanenttia, sillä jatkossa kehitetään kemikaaleja, joilla ohuet ja tottelemattomat hiukset saa näyttämään tuuheilta ja mukautuvaisilta.

Neuvoisin, että alkoholia kannattaa käyttää kohtuudella, sillä ei se tylsä ilta siitä hauskaksi muutu, että hankkii seuraavaksi aamuksi krapulan. Ja kertoisin, että kyllä sinäkin löydät poikaystävän. Vakuuttaisin, että olet ihan kelpo ihminen.

Minusta löytyy vielä joustavuutta, sillä jaksoin eilen lähteä Pirkkalaan syömään. Olin juuri tullut kotiin, käynnistänyt kodinkoneet ja tein epämääräisiä suunnitelmia imuroimisesta, kun ruokailumahdollisuutta tarjottiin. Palasin kotiin bussilla ja kävelin ensimmäistä kertaa pirkkalalaisen järvilampareen reunaa ja näin, että Pirkkalassakin on kirjasto ja mietin, että periaatteessa täälläkin voisi asua. 

Siivoa heti bileiden loputtua

En ole joutanut päivittämään blogia, sillä aika on mennyt terasseilla istuessa. Torstaina luuhasin Telakan terassilla ja eilen Periscopen terassilla Ratinan kauppakeskuksessa.

Telakan terassi on kalustettu kirkkailla väreillä maalatuilla kaapelikelapöydillä (jostain sen tyyppisestä ne pöydät on kai tehty) ja erivärisillä puutuoleilla. Ratinassa voi valita korkean tai matalan pöydän, sohvan tai tuolin ja varjon tai auringonpaahteen.

Ratinassa pääsi lähelle taivasta ja Telakalla tuoksuvien sireenien katveeseen. Kummallakaan terassilla ei tarvinnut kuunnella taustamusiikkia. Telakan asiakkaat olivat nuoria, vanhoja tai siltä väliltä, mutta Ratinassa näkyi enemmän nuoria. Telakan asiakaskunta näytti wanna be -boheemilta joukolta. Ratinassa valkonaamainen gootti piiloutui mustan sateenvarjon alle. Goottityttö olisi sopinut paremmin kellariravintolaan, sillä ulkona viihtyvä gootti on epäauskottava ilmestys. Telakalla kypsään ikään ehtinyt mies huusi kännykkäänsä "Tule edes joskus käymään. Minähän rakastan sinua!"

Olen vanhentunut siinä määrin, että lähdin terassilta ruokakaupan kautta kotiin (toki ruokakauppojen aukioloajatkin ovat pidentyneet).

Luin aamun Hesarista lauantaiesseen elämänohjeista. "Siivoa heti bileiden loputtua" on erinomainen ohje, johon voi liittää syvällisempiäkin merkityksiä. Parhaan ohjeen olen saanut psykiatriystävältä ja se kuuluu "Häpeällähän siitä selviää". Tarvitsen edellä mainittuja ohjeita nykyään todella harvoin.