Aurinko vai tuuli

Tampere on ihmeparantunut vaikeasta depressiosta! Kalvakat kaupunkilaiset ovat ryömineet yksiöistään, kaksioistaan ja kolmioistaan ja lähteneet ulos aurinkoon.  Moni on riisunut kevytmielisesti pipansa ja muutama kulkee uhkarohkeasti takki auki.  Tulee mieleen klassikkosatu siitä, kumpi on vahvempi aurinko vai myrskytuuli.

Vielä eilen masennus ja ärtyneisyys riivasivat koko kaupunkia. Metso-kirjastossa mies heitteli raivoissaan veronmaksajien varoilla hankittuja tietokoneen näyttöjä ja keskusyksiköitä niin, että kovalevyt ryskyivät. Meteli kantautui kirjaston kahvilaan saakka. Istuin Cafe Metsossa ja mietin, mitä on meneillään. Näin ikkunasta muutamien asiakkaiden kiiruhtavan ulos kirjastosta ja räyhääjäkin pakeni pian paikalta.  Poliisit saapuivat sitten kun mies oli poistunut rakennuksesta. Tietokoneiden tuhoaja käytti liikkumisen apuna yhtä kyynärsauvaa, mutta liikkui silti vikkelästi.

Joskus minunkin tekisi mieli hajottaa paikkoja, mutta hillitsen itseni. 

Olen alkanut pelätä vanhuutta. Monessa kunnassa säästetään ja lopetetaan ympärivuorokautinen vanhusten hoito kokonaan ja siirrytään halvempaan yhteisölliseen asumiseen.  Muistamattomat vanhukset viettävät suuren osan päivästä keskenään, muita virikkeitä kuin kuukausittainen hartaushetki ei tarjota. Öiseen aikaan ei henkilökuntaa ole. Turvaranneke on kiinnitetty vanhusten hauraisiin ranteisiin, mutta tuleeko ranneke hädän hetkellä mieleen? Osataanko painaa hälytysnappia? Omaiset voivat seurata vanhusta valvontakameran avulla.  Entä jos omaisia ei ole? 

Minulla on kaksi lasta, mutta haluanko heidän valvovan minua ja tahtovatko he seurata kaadunko yöllisellä vessareissulla.  Olen paljolti hoitanut jo lapsena itse itseäni (nyt liioittelen, mutta kun liioittelu on niin tehokasta),  joten tämähän on luonnollista jatkumoa sille.