Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti.
Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla". Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.
Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis. Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.
Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta). Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää.
Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui. En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?
Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin Kaurismäen elokuvasta enemmän.
6 kommenttia:
Voiko katharsiksen sijoittaa? Eikö se aristoteelisessa mielessä pikemminkin synny ikään kuin itsestään, jos ja kun katsojat ovat kokeneet (Aristotelesta lainatakseni) "pelkoa ja sääliä" tragedian kovia kokenutta sankaria kohtaan?
Jos elokuva on kovin laskelmoitu ja katsojaa ohjaileva, kuten amerikkalaiset viihde-elokuvat tyypillisesti ovat, aito tunnekokemus - puhdistautumisesta puhumattakaan - jää jonnekin kaiken sen sentimentaalisen siirapin alle. Ainakin itsellä.
Nyt kysyt vaikeita.
En minäkään välitä amerikkalaisesta sentimentaalisesta siirapista. No ehkä ihan joskus se on tehty niin taitavasti, että siitä voi nauttia.
Olen epäröinyt Opettajanhuoneen kohdalla. En taida mennä katsomaan. Näin trailerin. Olen nähnyt pari tosi hyvää leffaa viime aikoina. Zone of interest: kuinka ihmiset valehtelevat itselleen hyväksyessään julmuuden. Ja Miia Tervon Ohjus oli minusta hieno, hyvä yhdistelmä vakavaa ja hauskaa.
Ohjus oli huippu! Kolahti kun on elänyt sitä suomettumisen aikaa. Elokuvassa oli sellaisia pieniä humoristisia juttuja, joiden vuoksi pitäisi joskus nähdä se uudestaan. Minua huvittivat mm. ne kampaamoasiakkaat keittiön nurkassa.
Ja Oona Airola on ihan loistava. Oli hauska kuulla Mia Tervon kertovan elokuvan tekoprosessista HopeaCinessä. Marita
Oona Airola oli tosi hyvä!
Lähetä kommentti