Luin Maija Laura Kauhasen romaanin Ihmeköynnös ja mietin nyt eri tavalla ihonväriä ja omia etuoikeuksiani.
Romaani sijoittuu Nicaraguaan, pienelle trooppiselle saarelle, josta kirjan päähenkilö on vuokrannut talon, kirjoittaa romaaniaan Ihmeköynnös ja seurustelee paikallisen miehen kanssa, jota kutsutaan romaanissa nimellä Hummerinpyytäjä. Saarella parveilee reppureissaajia, bilettäjiä ja vaihtoehtoihmisiä. Sitten tulee korona.
Länsimaissa valkoihoisuus on ikään kuin ihmisen perusasetus. Muu on harmillinen poikkeus. Ihmettelin joskus sitä, että tieteellisissä artikkeleissa käytettiin termiä caucasian kun tarkoitettiin valkoisia ihmisiä. Olin huomaamattani pitänyt valkoisuutta tilana, jota ei tarvitse raportoida, eikä minulla ollut edes kunnon nimitystä valkoiselle ihmiselle (sanaa rotu ei enää käytetä tässä merkityksessä). En tiedä onko termi caucasian käytössä edelleen, sillä en enää jaksa seurata kansainvälistä lääketieteellisiä julkaisuja.
"Usein valkoinen kuitenkin inhoaa sitä, että häntä kutsutaan valkoiseksi. Ei hän itselleen halua etnisyyttä vain muille. Hän on normaali perusihminen. Ne joilla on etnisyys, saisivat häipyä sinne mistä he ovat tulleetkin, pois mutkistamasta maailmaa, joka ennen oli niin yksinkertainen."
Nicaraguassa köyhä suomalainen kirjailija on oikeastaan varakas ja elättää ainakin osin Hummerinpyytäjää ja miettii välillä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Olen käynyt pari kertaa Kuubassa ja oli ihan normi, että maksoimme miesten juomat. Kerran eräs mies tarjosi minulle oluen ja Kuubassa pitkiä aikoja asunut ystäväni hämmästeli asiaa.
Romaanissa pohditaan myös länsimaisia kauneusihanteita, joihin eivät läheskään kaikki yllä. Ihmeköynnöksen minäkertoja löytää Dancehall-tanssista liikunnan riemun. Runsaat muodot ovat tanssiessa suorastaan hyödyksi.
Sääliksi käy kirjan minäkertojaa, joka joutuu palaamaan kylmään korona-Suomeen.
Olin hiljattain interreilaamassa, eikä Airbnb-kämpästä löytynyt tiskiharjaa, jota pidimme puutteena, vaikka suurin osa ihmisistä pesee astiat sienellä. Se miten Suomessa tehdään on ainoa oikea tapa toimia.
Nyt sitten hypin asiasta toiseen. Nilkka on edelleen kipeä. Miten ärsyyntynyt ihmisestä tulee, kun on kipuja eikä pääse liikkumaan. Vihaan ihmisiä, vihaan autoja ja vihaan rappusia. Rakastan Buranaa ja haluaisin upottaa jalkani avantoon.
8 kommenttia:
Kivut todella hermostuttavat arjessa, ei riitä pinnaa mihinkään jos on kipuja. Olen seurannut - tietenkin Hesarista vinkin saaneena - tv-sarjaa Unelmia Italiasta. Ihmettelen kuinka tuo keski-ikäinen pariskunta jaksaa raataa paahtavassa helteessä, ison lainan otettuaan oman unelmansa eteen. Italialainen byrokratia on paljon pahempaa kuin Suomen, kieli on vieras (vaikka nainen osaa sitä jo aika hyvin) - ja naisella on selkäleikkauksen jälkeen kipuja. Hänen pitäisi olla varovainen, mutta siellä hän maalaa, muuraa etc. Ja selkä kipeytyy uudelleen. Havaitsen olleeni koko ikäni hyvin laiska ja mukavuudenhaluinen, kun katson tuota ohjelmaa.
Olen kaihtanut riskejä, en uskaltaisi ostaa tuollaista taloa, en haluaisi muutenkaan hankkia lisää omaisuutta. Oikeastaan elämä on sitä helpompaa, mitä vähemmän omistaa. Huomasin sen kun joskus luovuin autosta. On minulla kyllä omistusasunto, mutta onko siinäkään lopulta järkeä. Mietin, että onko oikeutta edes kirjoittaa ostamisesta ja omistamisesta, kun on varsin hyväosainen.
Suomalaisittain keskiluokkainen ja globaalisti ajatellen rikas.
Nostit esiin sen tärkeimmän, hyväosaisuus ja miten sen kokee.
Ihmiset ovat kovia moralisoimaan parisuhteita joissa toinen on eri kulttuurista.
Katsoin sarjaa "90 päivää morsiamena maailmalla" jossa - vaikka kevyt sarja onkin - kulttuuriset erot ja parien kamppailu niiden kanssa ovat tärkeässä osassa.
Newyorkilainen nainen ihastuu komeaan kaveriin lomallaan Dominikaanisessa tasavallassa, jättää kaiken ja muuttaa miehensä kotimaahan, jossa haluaa levätä entisestä virkanaisen elämästään. Mies taas pitää itsestäänselvänä, että hän pääsee naisen avulla USA:han tai jos ei sitä, niin saa edes komean auton ja muuta ylellistä. Hän selittää, että johan hänelle kaveritkin nauraa, kun hänellä on amerikkalainen vaimo, josta hän ei hyödy mitään.
Kun katsoo asiaa köyhän miehen näkökulmasta, niin näinhän se on.
Voi, toivottavasti jalkasi paranee pian.
Eiköhän se parane!
Kolmekymmentä vuotta kaukana Suomesta asuneena voin vaivattomasti luetella (pienet) asiat joita kaipaan Suomesta:
- ruisleipä
- salmiakki
- lakritsa
- tiskiharjat.
Sitten on lista isoja asioita, mutta ei niihin nyt.
Moni taitaa kaivata noita samoja juttuja.
USA:ssa, jossa ihmisten etninen tausta on syystä tai toisesta edelleen hyvin merkittävä ja tilastointikelpoinen tieto, käytettiin ennen termiä "kaukaasialainen". Nykyisin se on korvattu "valkoisella" (White), mutta ei pidä mennä lankaan: kaikki "valkoiset" eivät suinkaan ole ihan niin valkoisia siinä mielessä kuin me kalvakat Pohjolan asukit ehkä asian ymmärrämme. Eurooppalaisten lisäksi "valkoisia" ovat yhdysvaltalaisten tilastonikkarien mukaan myös Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta muuttaneet ja heidän jälkeläisensä, ts. arabitaustaiset henkilöt.
Toisaalta taas espanjalaiset ja portugalilaiset eivät ole "white", vaan heidät luokitellaan yhdessä väli- ja etelä-amerikkalaisten kanssa omaan ryhmäänsä "latinot" (Hispanic and Latin Americans). Hämmästyttävää kyllä, samassa ryhmässä ovat myös espanjaa tai portugalia äidinkielenään puhuvat afrikkalaistaustaiset henkilöt - eli siis he, joiden esivanhemmat tuotiin orjiksi Espanjan ja Portugalin alusmaihin. Englantia puhuvat ovat sitten "mustia" (Black) tai afroamerikkalaisia (African Americans).
Suomalaisesta vinkkelistä kaikki tällainen vaikuttaa tietysti jokseenkin hullulta. Itse toivoisin, ettei täällä jatkossa(kaan) kiinnitettäisi huomiota ihmisten taustaan - ellei siihen ole jotain lääketieteellistä perustetta. Kahden kollegani terveysongelmien taustalta paljastui lopulta sirppisoluanemia.
Lähetä kommentti