Minä ja pingviini sekä muita taide-elämyksiä

Katsoin lämminhenkisen elokuvan Minä ja pingviini. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu Argentiinaan ja aikaan, jolloin kylmähenkinen sotilasjuntta hallitsi maata. Elokuva vaikutti nimen perusteella hölmöltä, mutta ei ollut sitä vaan mainiota lohtuelokuvaa. 

Montakohan kertomusta sisäoppilaitokseen saapuvasta uudesta opettajasta olen katsonut. Elokuvissa opettaja  saa tottelemattomat oppilaat puolelleen ja opiskelemaan. Tällä kertaa pingviinistä on apua. 

Minä ja pingviini -elokuvan pääosassa on sarkastista huumoria viljelevä Steve Coogan, jonka sarkasmi loivenee ja häviää elokuvan loppua kohti. 

Katsoessani Steve Coogania kankaalla, mietin miten epäreilua on, että miehet saattavat säilyttää vetovoimansa kuusikymppisinä ja vielä vanhempinakin. 

Ystävä Kuopiosta oli käymässä Tampereella ja risteilimme Finlayson Art Area -näyttelyssä. Tämän vuoden taiteilijoita ovat mm. Jaakko Heikkilä, Kerttu Horila, Helinä Hukkataival, Kirsi Neuvonen, Timo Vuorikoski ja Kimmo Kaivanto. Saattaa olla, että jotain jäi näkemättä, mutta voin mennä sinne uudestaan.  Mieleen jäivät Horilan ikääntyneet satuhahmot kuten ryppykasvoiset Lumikki ja Prinsessa Ruusunen. 

 

Kävimme myös Sara Hildenillä, jossa oli esillä museon omia kokoelmia. Sara Hilden-museo tarvitsisi ehdottomasti lisää tilaa, jotta omaa hienoa nykytaidetta voisi pitää jatkuvasti nähtävillä.

L on ehkä yksi nopeimpia näyttelyvieraita, jonka olen tavannut. Eräs vanhasta taiteesta innostunut tuttuni on kuitenkin vielä vikkelämpi. Kävin hänen kanssaan Uffizin galleriassa, jossa tämä mies, yksi toinen kollega ja minä juoksimme tärpistä toiseen.  Tuttuni oli käynyt museossa kymmeniä kertoja ja toimi oppaanamme.