Istun kirjaston kahvilassa. Otin pienen kupillisen kahvia, sillä näin säästän. Säästäisin vielä enemmän, jos joisin välikahvit kotona (välikahvit paikantuvat aamu- ja päiväkahvien väliin).
Palautin kirjan, jota en ole ennättänyt lukea. Lainasin romaanin, jota en ehdi lukea.
Luen Vivian Gornickin kirjaa Erikoisen naisen kaupunki: muistelma. Nautin lukemastani. Teos kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä ja New Yorkista. Olen saanut kirjasta oivalluksia, joita on nyt vaikea toistaa, sillä kirja on kotona eikä kahvilassa. Gornick kertoo kirjassaan minkälaisten näkyjen jälkeen hän alkoi elää hetkessä. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni hetkessä elämisestä. Tapanani ei ole maalailla hienoa ja menestyksen täyteistä tulevaisuutta (Gornickilla on), minä sudin eteeni aivoinfarktit, virtsainkontinenssit, dementiat, hoivakodit, sosemaiset ruoat ja lonkkamurtumat. Gornick saa näyn, joka parantaa loistavassa tulevaisuudessa elämisen. Odotan omaa näkyäni.
Kävin aikuisen lapseni kanssa Salossa. Rekisteröin menomatkalla kolmilapsisen perheen (yhden lapsen nimi oli Havu ja toisen Kosmo, kolmannen nimeä en kuullut) ja yhden pariskunnan. Kaikki palasivat Tampereelle samalla junalla. P ei heitä noteerannut.
Pastori Maikki järjestää Instassa aikuisten rippikoulun. Olen kristillisesti sivistymätön. Ihmettelin jo lapsena käskyä rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Että niinkö vähän. Pastori Maikki selitti, että tämä pitää sisällään käskyn kohdella itseään lempeästi. Olen aina luullut, että kristillinen etiikka vaatii itsensä piiskaamista.
Isä näytti miten sadetutkaa käytetään. Nyt minustakin tulee sadekyttääjä.
