Minua ärsyttää lehtien tapa uutisoida auto-onnettomuuksista. Nainen jäi auton alle kuulostaa siltä kuin tämä poloinen olisi huvikseen jäänyt toljottamaan kadulle häntä lähestyvän auton eteen, jolloin auto vaan jatkoi kulkuaan, eikä asialle voinut mitään. Tai sitten tämä nainen liukui passiivisesti auton puskuriin ja siitä kulkuvälineen alle. Pitäisi sanoa, että autoilija törmäsi autollaan jalankulkijaan. Usein kyseessä on iäkäs nainen, eli lehden näkökulmasta yli kuusikymmenvuotias.
Henkirikoksista uutisoidessakin tavataan käyttää passiivia, niissä nainen tapettiin keittiöveitsellä, eikä kuten oikeasti pitäisi kirjoittaa: Aviomies puukotti naisen. Tai mies ammuttiin, kun joku tähtäsi ja tappoi miehen, sillä eihän se uhri todellakaan aina ole nainen.
Kun julkkis tapaa jonkun ihmisen ja luo tähän rakkaussuhteen, hän löytää onnen. Vaikka oikeasti tämä löytää ihmisen, jonka kanssa mielellään rakastelee useammankin kerran. Miksei puhuta onnen löytymisestä, silloin kun joku löytää sen vaikka harrastuksesta, toisten auttamisesta, muista ihmisistä (ei sukupuolisuhteesta) tai ihan vaan omasta itsestään. Oikeastaan vastustan ajatusta onnen löytymisestä, sillä sittenhän sen voi myös kadottaa. Joskus tuntuu, että välillä pää on veden pinnan yläpuolella ja välillä sen alla.
Käytän Storytelin ilmaiskuukautta kuuntelemalla Laura Frimanin kirjaa Tauko. En halua kuunnella kaunokirjallisuutta vaan luen romaanin mieluummin paperilta, joten Tauko sopii hyvin. Siinä toimittaja kertoo vuoden ostolakosta. Vuoden vaihtuessa hän päättää olla ostamatta yhtään vaatekappaletta kahteentoista kuukauteen. Kun Friman kertoo keskivartalostaan ja klassisen komeasta miehestään, minun on pakko googlettaa heidän kuvansa. Mitä heidän ulkonäkönsä minulle kuuluu?
Jos haluat pohtia omaa vaatesuhdettasi suosittelen Laura Pörstin kirjaa Viimeinen vuosi, josta saa paljon tietoa vaateteollisuudesta ja joka onnistui liikuttamaan ainakin minua.
