Kerrospukeutuja

Pohdin mitä laittaa päälle, sillä ulos on mentävä vaikka pakkanen kiristää poskipakaroita (sainpahan käytettyä Volter Kilven hauskaa sanaa). Vain ulkoilemalla voi ansaita laiskan päivän romaanin seurassa.

Jonathan Franzenin Purity ei voi olla vakavaa kirjallisuutta, sillä se on kovin koukuttava (Jukka Petäjä kirjoittaa Hesarissa romaanista: Franzen käsittelee seksin, eksistenssin ja pahojen ajatusten synnyttämää syyllisyydentuntoa kuin Dostojevski, jonka näkemykset on tislattu amerikkalaisella huumorilla, ironialla ja sarkasmilla).

Onneksi romaani on amerikkalaiseen tapaan paksu. Illalla sängyssä sen kannatteleminen vaatii kohtalaisia käsivoimia. Toimintakykyindeksissä kysytään "Pystytkö ottamaan kahden kilon jauhopussin hyllyltä, joka on päälakesi yläpuolella?". Voitaisiin kysyä "Pystytkö lukemaan selälläsi sängyssä Jonathan Franzenin romaania Purity?"

Poikkesin aiheesta, nimittäin kerrospukeutumisesta. Kun pyöräilin töihin, vain sormeni palelivat (minulla oli käsissäni villasormikkaat ja nahkarukkaset). Tänään aion pukea päälleni villasukkahousut, pitkät kalsarit, pitkähihaisen aluspaidan, fleecen, lenkkihousut, kevyttoppatakin, myssyn, kahdet hanskat (toiset ovat nahkarukkaset). Tarvitsisin uudet lenkkivermeet, sillä vanhat näyttävät kulahtaneilta. Toimivat kuitenkin.

Elän ensimmäistä Downton Abbeyn jälkeistä aamua. Nautin viimeisestä palkallisesta loppiaisvapaasta. Olen ilmoittautunut liian monelle työväenopiston kurssille. Nyt olin syksyä viisaampi, enkä ilmoittautunut perjantai-illan jumppaan, jossa en käynyt kertaakaan. Joka perjantai puhelimeni hälytti "Lavis jumppa" ja jumpan vetäjältä tuli sähköposti, jossa kysyttiin mielipidettäni jumpasta. Siihen en luonnollisestikaan pystynyt vastaamaan.

Nyt hypin taas holtittomasti asiasta toiseen. Mietin tänä aamuna, miksi joku vieras ihminen voi ärsyttää minua. Ärsytyksen kohteen ääni antaa pieniä epämiellyttäviä sähköiskuja varpaisiini. Tämä henkilö ei ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kyse on siis minusta eikä hänestä. Välittääkö ääneni kivuliaasti sähköä jonkun varpaisiin?

Suunnitelma

Luin Hesarista naisesta, joka oli oppinut pomoltaan, että on tehtävä suunnitelma yhdeksi, kolmeksi, viideksi ja kymmeneksi vuodeksi. Tällä tavoin nainen oli menestynyt elämässään.

Heidin suunnitelma:

Yhden vuoden suunnitelma. Yritän laatia suunnitelman, mutta vuosi ehtii kulua enkä saa sitä valmiiksi.

Kolmen vuoden suunnitelma. Ei ole kiirettä, sillä ensin on tehtävä yhden vuoden suunnitelma. Tarkastan kolesteroliarvoni.

Viiden vuoden suunnitelma. Yritän säilyttää saman fyysisen ja henkisen tason kuin alkupisteessä. Vaatii monta lenkkiä, vatsaliikettä, ryppyvoiteita ja laadukkaat alusvaatteet. Aloitan kolesterolilääkityksen.

Kymmenen vuoden suunnitelma. Otan rennosti. Pakastan laatikollisen mansikoita ja mustikoita. Syön niitä puuron kanssa. Kuuntelen Lauantain toivottuja. Luen kuolinilmoitusten runoja. Avaudun vieraille ihmisille. Saan lonkkamurtuman.

Pienen ihmisen suuri hiilijalanjälki

Nuori sukulaismies kävi syömässä. Söimme lihaa, jonka olin ahneuksissani kaupasta hankkinut, kun halvalla sain. Liha oli peräisin naudasta, joka on ihmisille ja luonnolle myrkkyä. Otin lihaa vielä töihin evääksi ja söin sitä ohuiksi siivuiksi leikattuna salaatissa töiden jälkeen. Jääkaappiin jäi vielä pieni punainen myrkyllinen möykky.

Kun olen syönyt lihan pois, voin tehdä ilmastolupauksen ja puolittaa hiilijalanjälkeni. Suomalaisen hiilijalanjälki on kaksinkertainen ruotsalaisiin verrattuna. Luin tämän netistä ja silloinhan se on totta.

Mietimme nuoren sukulaismiehen kanssa, miten hän voisi pienentää hiilijalanjälkeään ja tulimme siihen tulokseen, että ainoat keinot ovat veden ja sähkön kulutuksen sekä hengittämisen vähentäminen. J kävelee, pyöräilee ja matkustaa junalla. Hän ei varsinaisesti kuluta, hän ei juurikaan syö lihaa ja hän leipoo itse ruisleipänsä.

Vaikka en omista autoa, kasvaa hiilijalanjälkeni ikäviin mittoihin lentomatkustamisen vuoksi. Olen siitä kovin pahoillani. Vaikka ei tässä pahoittelut auta. Minun takiani lapset eivät pääse hiihtämään ja laskemaan mäkeä.

Olin jo viisitoistavuotiaana varma, että maailma pilaantuu saasteiden vuoksi. Tein asiasta esitelmänkin. Silloin tuntui kovin epätodennäköiseltä, että eläisin edes kolmekymmenvuotiaaksi.

Enää en luota yhtä vahvasti kaiken äkilliseen tuhoutumiseen. Se tapahtuu silmiemme edessä niin verkkaisesti, ettemme sitä välttämättä aina ahneuksissamme huomaa.

Kännykkähalaus

 

Olen monesti toivonut, että sairaalalaskuun voisi merkitä myös todellisten kustannusten määrän. Poliklinikkakäynti, jolla saatetaan antaa tuhansien eurojen lääke, maksaa vain 32,10. Monikaan ei ymmärrä minkälaisesta veronpalautuksesta pääsee nauttimaan.

Matti Apunen kirjoitti hiljattain Hesarissa neurokirurgi Juha Hernesniemestä ihailevaan sävyyn. Jutun pointti oli miehen (pakollinen) eläköityminen 68 vuoden iässä. Leikkaamista mies ei tietenkään jätä.

En halua vähätellä Hernesniemen uraa, mutta ei kai hänkään jumala ole. Jos huomattaisiin, että kirurgilegenda alkaisikin tehdä virheitä, niin uskaltaisivatko alaiset puuttua miehen tekemisiin?

Sanotaan, että nykyajan kuusikymmentä on entisajan viisikymmentä. Pitäisikö ikärajaa nostaa? Tiedän lääkäreitä, jotka eivät millään haluaisi lopettaa. He kulkevat eläkkeelläkin kokouksissa ja koulutuksissa, joka on tietysti hyvä asia kun kerran työtäkin vielä tekevät.

Oma työ mietityttää usein. Teinkö oikein? Olisiko sittenkin kannattanut tehdä toisin? Helpompaa olisi olla pohtimatta.

En aio jatkaa töitä 68-vuotiaaksi, mutta siitä Apunen on tuskin huolestunut. Olen sanonut parille kollegalle, että jos vielä eläkkeellä lähden kokouksiin, pitävät huolen, etten nouse ylös kommentoimaan "Minäkin silloin 80-luvulla..." vaan tarttuvat käteeni ja taluttavat vaikka lähibaariin tai kahvilaan.

Kuva on tämän vuoden taidekalenterista (ostan sellaisen joka vuosi). Vuoden taiteilija on Banksy, joka on tehnyt mm.  graffitteja. Banksy on salaperäinen hahmo ja siksi niin kovin kiinnostava.

Humppila

Jos olisin runollinen, sanoisin, että lumi peittää maiseman kuin repaleinen vanha pitsi. Koska en ole runollinen kerron, että junan ikkunasta näkee, että pelloilla on paikoitellen ohuesti kevyttä pakkaslunta.

Isä luki minulle ääneen sairauskertomuksiaan, jotka todistavat, että hän on harvinaisen terve 85-vuotias. Söimme, katselimme televisiota, enkä tahtonut saada unta, sillä seinäkello tikitti  kovaäänisesti. Sain mukaani pullan, espanjalaista juustoa (vanhempani olivat pari kuukautta Espanjassa) ja kaksi joulutorttua.

Löysin Turusta vaatekaupan, jonka myyjä näytti siltä, että keittelee iltaisin taikajuomaa ja taikoo nuoria miehiä sammakoiksi. Ostin hassun hameen, vaikka olenkin päättänyt etten osta mitään.

Olemme näemmä Humppilassa. Enkä aio suututtaa humppilalaisia sanomalla, että mitäköhän Humppilassa on ja miksi siellä pitää pysähtyä.

Nätit apulaiset

Istun junassa, joka onkin mitä parhain paikka kirjottamiselle. Nyt lippujakin saa alennushintaan.

Sain eilen kuvan kummipojastani, joka asuu Ugandassa. Kuusivuotias Joseph seisoo vakavana isänsä vieressä. Hänen yllään on liian suuri vaaleansininen kauluspaita ja hän on paljain jaloin. Paidan kaulus on vähän rispaantunut. Josephin katsominen saa nieleskelemään.

Nyt on vuosi 2016. Thaimaassa on vuosi 2558 (tai jotain sinnepäin). Tässä vaiheessa kuuluu muistella edellistä vuotta ja sen kohokohtia. Merkittävintä viime vuodessa oli ilman muuta vuorotteluvapaa, joka muutti suhdettani työhön. Minusta tuli laiska.

Eräs potilas sanoi "Mistä lääkäri on löytänyt noin nättejä apulaisia?" (kaksi amanuenssia, nuoria eli siis nättejä). Mies jankkasi sitä samaa, sen verran pitkään, että meinasi mennä hermot. Ei kuitenkaan mennyt. Sain jälkeenpäin ehdotuksia mitä siihen olisi voinut vastata "Kadulta huoraamasta" (pahin), "Jäivät joulupukilta tähteeksi" tai "Roskiksesta".