Sivuhenkilöt

Alma Lehmuskallion ohjaamaa näytelmää Sivuhenkilöt kehuttiin kovin Hesarissa "Surrealistinen sivuhenkilöt -esitys kouraisee syvältä".

Näytelmän esillepanosta ja ihmisistä tulevat mieleen Tsehovin näytelmät (ne muuten puuttuvat tämän kesän Tampereen teatterikesän ohjelmistosta), mutta Tsehovin näytelmät ovat niin viisaita, ettei tämä pärjää niille. Dialogia Sivuhenkilöissä on kovin niukasti.

Alussa otetaan hääkuvaa, sen jälkeen ihmissuhteet ovatkin monimutkaisempia ja koskettaminen vaikeaa. Äitikin kiipeilee tikapuita miten sattuu.

Näin ensimmäistä kertaa, että akrobatiaa ja vakavaa näytelmää yhdistettiin. Olihan se tavallaan hienoa. Kohtaukset tapahtuivat keskellä näyttämöä, mutta myös molemmilla laidoilla ja välillä näyttämön takaosassa. Jotenkin juttu tuntui tämän vuoksi hajanaiselta. Äiti makasi lasinpalasten päällä, äidillä oli hevosen naama, naisen hihasta työntyi pitkä tekokäsi, mies loiskahti täysissä pukeissa vesialtaaseen.

Me kaikki olemme jossain tilanteissa sivuhenkilöitä. Mitä vanhemmaksi tulemme sitä useammin. Kaipaamme kosketusta.

Välillä näytelmä tuntui hieman tekotaiteelliselta. Ehkä kaikkein jännintä oli kun katsoja sai sairaskohtauksen ja ambulanssi tuli.

Ai niin näyttelijät olivat oikein hyviä ja notkeita.

Kuva Heli Sorjonen Tampereen teatterikesä

Father Fucker (HYPE-kollektiivi)

Kaksi näytelmäesitystä samana päivänä on liikaa jopa minulle. Onnun pahasti molempia teatterijalkojani.

Kellariteatterin hämärässä kaksi näyttelijää makaa alusvaatteissaan keskellä suolia, verisuonia ja kaikenlaisia tunnistamattomia sisäelimiä. Taustalla puhkuvat valtavat keuhkot. Pian paljastuu, että on päästy muotisuunnittelija Gianne Versacen sisuskaluihin, jossa hänen tyttärensä huippumallit Liv ja Claudia katsovat televisio-ohjelmia ja syövät irtokarkkia, kertovat tiedotusvälineille seksielämästään ja vaikuttavat yksinäisiltä ja haavoittuvilta.

Siskoksia esittävät ohjaaja-näyttelijä Sara Melleri ja näyttelijä Markku Haussila. Taustalla soi välillä diskobiitti ja haikea saksofoni, jota lavalla soittaa Linda Fredrikson. Näytelmän esityskieli on suomenenglanti, jota on vaivatonta ymmärtää.

Toista huippumallia esittämään on valittu mies, joka ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, eikä missään nimessä kovinkaan humoristiselta vaan ihan luontevalta. Hoikka pitkä parransänkinen mies näyttää oikeastaan enemmän huippumallilta kuin tavallinen nainen varsinkin kun mies vetää jalkoihinsa pitkät punaiset vinyylisaappaat ja taitaa cat walkin.

Luin tätä ennen Aamulehden arvostelun, jossa sanottiin tämän olevan kolmekymppisten tekijöiden näytelmä kolmikymppisille. Olen ehdottomasti ajatusta vastaan, sillä tämä sopi hyvin tällaiselle keski-ikäiselle kulttuurikaavulle.

Vaikka välillä nauratti, jäi hieman surullinen olo. Sara Melleri käsittelee näytelmässä kuuluisan runoilijaisänsä kuolemaa ja pyrkii purkamaan miehistä taiteilijamyyttiä.  Jälkimmäistä aihetta en osannut esityksestä kaivaa esille.

Näytelmässä kilpaillaan tiedotusvälineiden edessä sillä kuka suree isää enemmän ja kuka saa parasta seksiä. Jotenkin tulee mieleen se some-maailma, johon itsekin osallistun. Toistaiseksi kilpaillaan lomamatkoilla, ystävillä, lapsilla ja skumppaillallisilla, mutta saa nähdä mikä onkaan seuraava kehuvaihe ja miten pitkälle olemme valmiita elämämme jakamisessa menemään.

Kuva Tani Simberg, Tampereen teatterikesä

Vesi soittaa rumpuja Tampereen teatterikesässä

Ajoin pyörällä teatterimontulle. Epäilen, että kulkuvälineeni alkaa pudotella jäseniään. Etulokasuoja rämisee ja tärisee ja polkimesta kimmahti heijastin irti. Onneksi pääsin perille ja näin, kuulin ja melkein haistoin ja kosketin belgialaisen Miet Warlopin tekemää esitystä "Fruits of labor".

Esityksen sanotaan olevan lumoava sekoitus performanssia, installaatiota, runoutta ja rock-konserttia. Lavalla heiluu kolme taitavaa, musikaalista nuorta miestä, roudari ja yksi nainen. Paukutetaan rumpuja, joita on monta, niitä soitetaan katosta tippuvalla vedellä,rumpupalikoilla ja ties millä, sähkökitaraa vingutetaan jousella ja soitetaan ihan perinteisestikin. Lavalla on suuri levysoitin, jossa pyörii kookas valkoinen kiekko. Tästä omintakeisesta soittimesta kuuluu kummallista varsin hienoa ääntä. Keltaisen nestekaaren alla mies laulaa rakkauslaulua. Kuulostaa kummalliselta vaikka eihän siinä mitään kummallista ole.

Lavalla makaa valtava styrox-kuutio, joka on välillä härkä ja johon mies "ristiinnaulitaan". Sivistyneempi katsoja löytäisi esityksestä vertauskuvia, mutta minä vaan nautin valloittavan energisestä ja humoristisesta esityksestä, jota eivät voisi muut esittää, sillä silloin se olisikin jo toinen näytelmä. Oliko se näytelmä ollenkaan ja onko sillä väliä?

"You're like love without falling
like a beer with no alcohol
a plastic pillow
bad designed for ever
And nobody will love you for
ever"

(Pätkä yhdestä laulusta, joita lavalla laulettiin ja soitettiin)

Huomenna olisi vielä mahdollisuus nähdä tämä hurmaava esitys.

Kuva: Peter Hönnemann, Tampereen teatterikesä

Kirjailijoiden kesäleiri

Vietin muutaman päivän Urjalassa esikoiskirjailijaseminaarissa, joka on ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa julkaisseiden kesäleiri. Leirillä puitiin osallistujien kirjat ja kyseinen kirjailija kuunteli  kehuja posket punoittaen. Keskusteltiin kirjallisuuskritiikistä, kirjailijaliitosta, apurahoista, residensseistä, kirjailijan toimeentulosta (surkea), saunottiin ja käytiin lavatansseissa.

Kaksitoista opetuslasta seurasi neljän opettajan opetusta.  Kuten tällaisissa tapahtumissa on tapana, ensimmäisenä päivänä valittu paikka pöydän ääressä säilyi loppuun saakka. Opin uusia sanoja kuten posthumanistinen, transhumanistinen, olemisen potentiaalinen arbitraarisuus ja diskursiivinen.

Esiinnyimme Pentinkulman päivillä. Ravistava elämys oli kuulla kun runoilija Aura Nurmi lausui runoja roskapussi päässään. Minna Rytisalo on kirjallisuuden rockstara, emme meinanneet päästä tilaisuudesta ulos kun innokkaat ihailijat huutelivat perään ja pyysivät kirjoihinsa signeerauksia.

Urjalan kunnan vastaanotolla söimme ruokamme kunnan virkamiesten työhuoneiden edustalla. Illalla kävimme vielä lavatansseissa ja tanssimme Matti Salmisen, Essi Luttisen ja orkesterin säestyksellä. Oluet piilotimme läheiseen ojaan. Pientä draamaakin iltaan sisältyi, mutta siitä vaikenen korrekstisti. Ilman draamaa ei olisi oikeita taiteilijoita.

Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä ja blogini muuttuu väliaikaisesti teatteriblogiksi.

Arkeologiaa

Jääkaapin siivous on jännittävä arkeologinen retki. Koskaan ei tiedä mihin törmää.

Italialainen kuivaliha ei säily edes kahta kuukautta! Minulla on pullollinen kaverin valmistamaa puolukkalikööriä! Lidlistä ostettu maustekastike vaikuttaa vielä toimintakykyiseltä! Halkaistua sipulia ei kannata säilyttää muovipussissa (uskokaa tai älkää se muuttuu väriltään mustaksi, sen tunnistaa sipuliksi rakenteesta)! Ja niin edelleen. Opettavainen kokemus, joka pitäisi uskaltaa kokea useammin, mutta olisiko se silloin yhtä jännittävä?

Kun jääkaapin sisältöön on tutustuttu, suoritetaan tiukka triage: biojätteisiin, lasinkeräykseen, kartonkikeräykseen ja saa lisäaikaa. Sitten on se osa, joka ei ole vielä jätettä, mutta kohta on. Vaikka tietää, ettei aio lähivuosina valmistaa kovinkaan paljon ruokia, jotka maustetaan kalakastikkeella, niin olettaa sen säilyvän lähes loputtomiin.

Sähläsin käsikirjoitukseni parissa ja muutin menneen aikamuodon preesensiin, mutta toisaalta aion pitää osan teksiä siinä menneessä aikamuodossa. En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Tekstiä on vasta 37 liuskaa. Jotkut kirjoittelevat tekstejään kevytmielisesti sieltä täältä, minä en vaan voi. Etenen alusta loppuun ryömimällä.

Huumorilla mennään

Olohuoneessani seisoo uusi senkki. Sen hyllyt odottavat ahneina aikakauslehtiä, mainoksia, koneiden käyttöohjeita, kuulakärkikyniä, muistikirjoja, lehtiöitä, Tiimari-laseja ja pokkareita. Nyt on ratkaiseva hetki. Jos täytän hyllyt vaikkapa astioilla, niin siitä muodostuu astiakaappi, jos lakanoilla niin siitä kehittyy liinavaatekaappi, mutta jos jätän ne tyhjiksi se sortuu rojukaapiksi, eikä siltä tieltä ole paluuta.

Vietin vuorokauden ystäväpariskunnan mukavassa seurassa. He ovat siitä harvinainen tuttavuus, että he ovat ensimmäisessä avioliitossaan ja vaikuttavat edelleen viihtyvän toistensa kanssa. Tällaiset eronneet (kuten minä) vetävät yleensä puoleensa parisuhteissaan epäonnistuneita lähimmäisiä. Vähän kuin juopot haluavat olla toisten juoppojen seurassa, kaikenlaisia vääriä parisuhdekokeiluja tehneet ymmärtävät toisiaan. Minusta tuntuu (voin olla tällä kertaa väärässä), että pitkään naimisissa olleet ihmiset eivät ajattele, että jossain muualla voisi kuitenkin olla jotain parempaa. He ovat realisteja eivätkä haihattelijoita. Lisäksi onnistuneilla pareilla on usein erinomaiset ihmissuhdeverkostot.

Minulle tulee selkeinä hetkinä sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan ole kovin mukava ihminen vaikka yleensä luulen sitä olevani. Tuli vaan mieleeni.

S on psykiatri ja puheeksi tulivat minän puolustuskeinot (saatan muistaa termit väärin). Huumori on kuulemma puolustuskeinona varsin korkeatasoinen toisin kuin vaikkapa kieltäminen, joka vaatii ihmiseltä ylettömästi energiaa.