Olisiko aika mennä itseensä, katsoa peiliin, ymmärtää vihdoin puutteelliset ihmissuhdetaitonsa. Kahteen sukulaiseen ovat välit vinksallaan ja nyt yksi vanha ystävä näköjään heittänyt minut FB-ystäviensä joukosta. Kaikki miehet, joihin on ollut edes pientä romanttistyylistä viritystä katoavat lähistöltäni. Olen luotu elämään Kertun kanssa. Kerttu tyytyy seuraani kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, sitäpaitsi annan sille kuivamuonaa ja vettä. Jos kupsahdan kotiini niin pelkään,että Kerttu syö minut nälissään. Paras antaa Kertulle riittävästi muonaa. Toisaalta Kerttu on aika kranttu ravinnostaan. Ehkä se ei ala aterioida minulla ennen kuin töissä aletaan minua kaivata.
Pääsimme vihdoin kauan suunnitellulle piknikille kirjoitusporukan kanssa. Me eteeriset kirjallisuusihmiset istuimme herkkuinemme Näsin puistossa. Vierestämme kuului melkoinen läiskintä: karate-ryhmä harjoitteli. Opin monta hyvää itsepuolustuspotkua. Porukalla oli eriväriset vyöt, opettajalla oli tietysti musta. Voisiko samaa soveltaa kirjoitusharrastukseen: mustan vyön saisi se, joka ylittäisi kustannuskynnyksen.
Vielä 11 työpäivää. Kannan töissä konsultaatiopuhelinta, joka soi jatkuvasti. Yritän keskittyä toistuvasti katkeavaan vastaanottoon. Välillä kauhistun sitä miten suurin odotuksin jotkut ihmiset luokseni tulevat ja miten vähän minulla lopulta on heille tarjota.
2 kommenttia:
No, en mä osais pitää kissan seuraa ja omaa seuraa niin kovin pahoina kohtaloina... ainahan sitä tapaa ihmisiä sen verran että tolkuissaan pysyy, vai mitä?
Kertun kanssa on hyvä olla. Jos Kerttu vielä oppisi jättämään huonekalut rauhaan, ne alkavat olla ikävän rispaantuneen näköisiä.
Lähetä kommentti