Banaanifobia

Ajelin hiljattain vanhoilla asuinseuduillani. Taloryväs hiekkatien varressa näytti vähän Detroitin asumalähiöltä tai Sortavalaiselta pikkukylältä. En ole käynyt kummassakaan vertailukohteessa. Yleisilme oli pikkuisen slaavilainen.

Kerroin käynnistä lapselleni, joka mainitsi, että pienen tiemme vierellä oli toiminut kioski. Ei toimi enää, eikä ole vuosiin ollut kauppaakaan. Kioski on tyystin pyyhkiytynyt muististani. 

Lapseni kertoi, että hän oli käynyt ostamassa minulle ja isälleen tupakkaa tuosta kioskista joskus viisivuotiaana. Silloin ei ollut ikärajoja.  Tupakoinninkin olen siistinyt pois menneisyydestäni. Leikkausta edeltävään kyselyynkin ruksasin kohdan "En ole koskaan tupakoinut".  Kun meillä oli ollut vieraita, P oli ostanut valkoista ja vihreää Marlboroa, Camelia ja ehkä muitakin merkkejä. Nykyään hänet olisi varmaan otettu huostaan siitä hyvästä.  En ole ylpeä tästä tarinasta.

Kuulin eräältä ihmiseltä, että hänellä on banaanifobia, joka ulottuu kokonaisista banaaneista aina banaanikakkuun. Ex-mieheni pelkäsi sieniä. Hänen äitinsa sanoi, että mies oli pienenä poikana säikähtänyt kärpässientä ulkohuussiin mennessään. 

En syö lihaa, mutta en minä sitä pelkää, varmaan söisin, jos olisin oikein nälkäinen, eikä mitään muuta ravintoa olisi saatavissa.

Väri nimeltä harmaabeige

Eilen järjestettiin Kirjailijaliiton syyskokous, johon osallistui yli sata kirjailijaa. Moni pelkäsi lukuaikapalveluiden vievän viimeisenkin tikkuisen leivän kirjailijan pöydästä. 

Äänestettiin johtokunnan jäsenistä, varajäsenistä ja kirjallisen lautakunnan jäsenestä. Väistyviä jäseniä ja ehdokkaita oli paljon, ehdokkaat esittelivät itsensä ja ääniä laskettiin, joten kokous kesti monta tuntia.

Kun virallisempi ohjelma oli ohitse, pidettiin pikkujoulut.  Ensimmäiset tänä vuonna. Sisätautiklinikan pikkujoulut pidettiin usein tammikuussa, mutta en tiedä tehtiinkö tänäkin vuonna niin. 

Kirjailijaliiton pikkujouluissa esitettiin stand uppia ja juotiin glögiä ja punaviiniä. 

Olin pukenut päälleni vihreän mekon. Mietin, oliko se liian vihreä.  En edes käytä vihreitä vaatteita, mutta nyt minulla on kaksi liian vihreää mekkoa.  Leikin täti vihreää. Jos olisi väri nimeltä harmaabeige, niin se olisi minun värini. 

Useimmat tamperelaiset kirjailijat lähtivät kotiin kahdeksan junalla, niin minäkin. Istuimme kotimatkalla ravintolavaunussa. Kaikilla oli kova nälkä, sillä olimme syöneet viimeksi kahdeltatoista. Vähältä piti, ettemme syöneet toisiamme sillä aikaa kun odotimme, että ravintolavaunun työntekijä sai lämmitettyä härkäpapupiirakkamme.

Tänään kuvasin tuulessa tanssivia heiniä Hiedanrannassa. Kävelin siltaa pitkin maantien yli ja astuin uuteen hissiin, joka kuljetti minut Pispalaan. Hissi on Tampereen vastaisku Turun funikulaarille.

Vastaus

Olen täälläkin kirjoittanut epämääräisesti leikkauksesta ja koepaloista. Minut operoitiin kaksi viikkoa sitten ja koepalat (hienosti PAD) luvattiin tutkia kiireellisinä, sillä olihan syöpäepäilyä(kin). Tänään tasan kaksi viikkoa leikkauksesta, vastaus löytyi Omakannasta, eikä pahanlaatuista ollut todettu.  Jos tilannne olisi ollut toinen, minulle olisi soitettu. 

Vaikka en ole mielestäni suuremmin asiaa stressannut, tänään tuntuu kuin olisin pudottanut selästäni kymmenen kilon rinkan. Kahden viikon päästä saan taas mennä kuntosalille! 

Nyt olen varma, ettei kirjoittamani käsikirjoitus mene läpi, sillä eihän ole mahdollista, että kaksi hyvää asiaa voisi toteutua kovin lähekkäin. Pessimistinen ajatus ei perustu tieteelliseen tutkimukseen. Oikeasti kyseiset kaksi juttua joko tapahtuvat tai eivät täysin toisistaan riippumatta. 

Syke sammuu

Elokuvateatteri Niagarassa Kavin näytöksessä (Bob Fosse, All That Jazz, suomeksi Syke ei sammu), valot syttyivät kesken elokuvan ja naisääni sanoi, että filmi on poikki. Että hän yrittää korjata sitä. Saneeraus onnistui ja näimme elokuvan loppuun  saakka. Käytetäänköhän korjaamiseen liimaa?

Elokuvan miespäähenkilö oli ketjupolttaja, sovinisti ja narsisti, joka vielä kuoleman porteilla kouri hoitajaa. Olisin joutunut hänen pauloihinsa ja itkuhan siitä olisi seurannut.

Luin Liisa Näsin kirjoitusoppaan Lukko sulaa (alaotsikko kuuluu Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsiville). Opas oli tosi kannustava. En ole rohjennut pitää itseäni oikeana kirjailijana, vaikka olen julkaissut kaksi romaania aikuisille ja yhden lapsille ja päässyt kirjailijaliittoonkin ensimmäisellä hakukerralla (oppaan mukaan jäseniksi hyväksytään vuosittain 45 % hakijoista). 

Lukko sulaa antaa ohjeita toisten kirjoittajien käsikirjoitusten arviointiin, hylsyjen kohtaamiseen, kateuteen ja moneen muuhunkin tunteeseen. Näsi kirjoittaa häpeästä, inspiraatioosta ja kovasta työstä. Opas kertoo erilaisista kustantamoista ja kustannustoimittamisesta. 

 Kirjan lopussa joukko kirjailijoita paljastaa, miksi he kirjoittavat.

"Kirjailijalle voi joskus tulla tunne, että joku vetää häneltä housut nilkkoihin. Että hänet pannaan yksin nurkkaan häpeämään. Hylsyjä pukkaa, kustannustoimittajan punakynä sauhuaa, kutsuja kirjailijaesiintymisiin ei kuulu, teos saa vain pari blogiarvoita ja niistäkin toinen on kritisoiva. Apuraha jää unelmaksi, kirjan myynti on vähäistä, makulointi uhkaa ja kustantaja ei innostu uudesta käsikirjoituksesta. Kaikki tämä on kuitenkin normaalia kirja-alan toimintaa eikä henkilökohtaista vähättelyä."

Minulla on taipumus ottaa kaikki henkilökohtaisesti.

Näsi vertaa kirjailijaa Teemu Selänteeseen, joka ei todellakaan ole ihanteeni, vaikka onkin ollut hyvä jääkiekkoilija. Ehdotan Teemun tilalle jotain toista. Muuten kyllä suosittelen asiantuntevasti kirjoitettua opasta.

Motto

Minun mottoni on pitkään ollut Häpeällähän siitä selviää.  Varastin sen ystävältäni. Kannattaa pitää tiukasti kiinni omasta motostaan, ettei kirjailija sitä vie.

Nyt olen päätynyt siihen, että on aika vaihtaa mottoa. Häpeän määräkin on vähentynyt huolestuttavasti. Vaikea tehdä mitään hävettävää, kun viettää niin paljon aikaa kotisohvalla.  Blogiakin päivitän harvemmin kuin alkuaikoina. Ei ole oikein tarvetta. 

Julkistan uuden mottoni tänään. Järjestän myöhemmin tiedoitustilaisuuden asiasta. Mottoni tai oivallukseni kuuluu: Se oli sellainen elämä (tämä ei siis tarkoita, että olisin tässä juuri kuolemassa). En aio selittää mottoani tarkemmin. Motto tuo minulle lohtua kuten toi häpeämottokin. Juhlin uuden moton valintaa pullakahveilla.

Kävin aamulla kävelemässä Pyhäjärven rantaa ja siellähän ne isät (?) istuivat laiturilla pohjaongella (näin oletan). Miehet näyttivät harmailta linnuilta. 

Onnea kaikille isille! Myötätuntoa niille, jotka olisivat halunneet tulla isäksi, mutta eivät ole jostain syystä onnistuneet. Myötätuntoni isille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Miksi muuten syntyvyyden vähenemistä pidetään naisten vikana? Miettikääpä kuinka monta nuorta naista on jäänyt ja edelleen jää toiseksi virkaa hakiessa, sillä nainen on potentiaalinen synnyttäjä. Lasten hankkiminen on hyvin henkilökohtainen asia. Lasteni isällä on neljä lasta, minulla kaksi. Rakastan nykyään lapsiani juuri sellaisina kuin he ovat.

Varo ravitsemusterapeuttia

Kustantamot järjestävät kirjailijoille juhlia. Jos olet tuore, nuori ja seksikäs esikoiskirjailija, kaikki ovat kiinnostuneita sinusta ja pääset joka paikkaan. Myöhemmin et välttämättä enää pääse. Ei ole tiedossa kriteereitä, joilla osallistujat valitaan. Ymmärrän kyllä, etteivät ovet aukene jokaiselle joskus romaanin kirjoittaneelle. 

Jäähän se helposti kaihertamaan, kun ei tiedä miksi toinen sai kutsun ja toinen ei. Jos tavallisella työpaikalla vain osa pääsisi vaikkapa pikkujouluihin, niin siitä nousisi meteli. Nykyään juhlakuvat leviävät somessa, joten kaikki tietävät kuka kuka on osallistunut juhliin. 

Odotan vastausta leikkauksessa otetuista koepaloista. Ne on pyydetty kiireellisinä, joten saan tiedon vajaan parin viikon päästä. Euforia leikkauksesta selviämisestä on ohitse. Juttelin eilen onkologiystävän kanssa, ja ahdistus koepalavastauksista pääsi paremmin tietoisuuteeni. 

Uudet ravintosuositukset herättävät keskustelua. Hupaisaa, että jotkut pitävät asiantutijoita lihatuotteiden periaatteellisina vastustajina. Ravitsemusterapeutti ei tule ottamaan sitä leikkelettä sinun leivältäsi. 

Luin Hesarin juttuun kirjoitettuja kommentteja "Minä aion tehdä kaikkeni neutraloidakseni vegetaristi hömppäsi enkä juuri piittaa omista enkä sinun lapsenlapsistasi. Jos en jaksa syödä tarpeeksi lihaa nopeuttaakseni ilmastonmuutosta minulla on onneksi 4 autoa ja 4 maanrakennuskonetta jotka voin jättää yöksi käymään. Risto Isomäen kirjoilla sytytän takkaani märkiä puita että saadaan kunnolla savua." 

Suosituksessa korostetiin, että ohjeet on tehty terveellisyys edellä. Onhan se totta, että Suomessa ruokakulttuuri on ankeaa jos sitä verrataan vaikka Italiaan, jossa kuitenkin nautitaan terveellisestä välimerellisestä ruoasta.