Asunnnottomien päivä

Viime yönä heräsin kahden maissa.  En saanut unta. Yritin toistaa merkityksetöntä sanaa. Kääntelin jalkateriäni kuin tuulilasin pyyhkimiä. Hengitin tietoisesti, pidensin  uloshengitystä. Ei mitään hyötyä. Luovutin.  

Sytytin valot ja aloin lukea kirjaa (Sally Salminen, Aikani Amerikassa). Nousin ylös ja söin mandariinin. Kirjoitin tekstiä liuskan verran, enkä ole vieläkään uskaltanut katsoa mitä. Muutin aikamuotoa, vaihdoin näkökulmaa. 

Joku tiesi kertoa, että on täysikuu.  Se kuulemma selittää kaiken.

Kävin tänään ottamassa influenssa- ja koronarokotukset. Rokottaja ei ollut mikään varsinainen ilopilleri. Ehkä hänkin oli valvonut yöllä.

Tutustuin kuntien yhteiseen E-kirjastoon, jossa on saatavilla useita aikakausilehtiä ilmaiseksi. Eeva-lehdestä luin juttuja voimaantuneista keski-ikäisistä naisista, jotka haluavat elää yksin.  

Rokotuksesta kotiin palatessani näin pitkän surullisen jonon: Asunnottomien yön tapahtumassa (tapahtumaa ei järjestetä yöllä, kuten ei taiteiden yötäkään) vapaaehtoiset jakavat lahjoituksena saatuja vaatteita, hygieniatuotteita, lämmintä ruokaa ja lahjakortteja. On mahdollista saada hiustenleikkuu, Kelan neuvontaa, asunto- ja talousneuvontaa. Artistit esiintyvät.  Ehkä asunnottomien yö kuulostaa dramaattisemmalta kuin asunnottomien päivä. Taiteiden päiväkin vaikuttaisi enemmän eläkeläisten jutulta, eikä ollenkaan yhtä trendikkäältä kuin taiteiden yö.

Minäkin tein pienen lahjoituksen, jolla joku pääsee myöhemmin syömään lounaan. Lahjoitus ei mitään ratkaise, mutta itselle tuli hyvä mieli, eikä maksanut paljon. Jos olisin Jeesus-tyyppi tarjoaisin jollekin asunnottomalle kodin. Koska en ole, maksan  7.70 e.

Viattomuuden aika

Kavin näytöksessä Niagarassa esitettiin Martin Scorsesen elokuvan Viattomuuden aika. Elokuva oli oikea filmikopio, joten ainakin alkuun näytti siltä kuin valkokankaalle olisi levitelty kasa roskia. Koska Niagarassa on vain yksi filmiprojektori, elokuva katkeaa aina kahdenkymmenen minuutin välein ja sali pimenee hetkeksi. Joku lähtee vessaan ja joku toinen yskii. Kaikki järjestelevät jalkojaan parempaan asentoon. 

Viattomuuden aika on vuodelta 1993 ja se on yllättävän hidas amerikkalaiseksi elokuvaksi. Nykyään korkeintaan japanilaiset voivat tehdä näin verkkaista elokuvaa. 

Pidin Viattomuuden ajasta tosi paljon. Elokuva kuvasi 1870-luvun New Yorkin hienostopiirejä, joissa sovinnaiset tavat olivat tärkeitä ja tunteet piti piilottaa. Elokuvan miespääosatyyppi oli kaikesta ihan kuutamolla. 

Salainen rakkausjuttu on tosielämässäkin sellainen,  että kaikki tietävät missä mennnään. Toisiinsa sopimattomasti tykästyneet luulevat, ettei kukaan ole huomannut mitään. Sovinnaisuus voitti tässä elokuvassa, ei rakkaus. Vai voittiko rakkaus kuitenkin? Näin asiat kuitenkin menivät. Heidän elämänsä oli sellainen. Unohdin, että he ovat fiktiivisiä hahmoja.  Pitäisi lukea Edith Whartonin romaani.

Ehkä yksi maailmanhistorian eroottisimmista elokuvakohtauksista näyteltiin hevosvaunuissa, jossa Newland Archer (Daniel Day-Lewis) avasi Ellen Olenskan (Michelle Pfeiffer) hanskan resorin rystypuolelta kaksi nappia ja suuteli hänen paljastunutta rannettaan. 

Tietoturva

Kurssikaverini S on säilyttänyt muinaismuistoja opiskelu- ja kouluajoilta. Kävimme aikoinaan samaa koulua, mutta olimme eri luokka-asteella. Emme vielä tunteneet toisiamme. 

Koulussamme jaettiin oppilaitoksen toimintakertomuksia, haalistuneita vihkosia, joita S edelleen onneksi säilyttää. Vihkosesta löytyvät silloisten opettajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Erään opettajan neljän päivän sairausloman alkamis- ja loppumispäivämäärät on kirjattu vihkoon kaikkien nähtäväksi. Ei sentään diagnoosia. Sellaista oli tietoturva 70-luvun puolivälissä. Toisaalta nuo vihkoset eivät levinneet sentään koko universumiin.

Olen lukenut viime aikoina romaaneja, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kiinnostaisi kirjoittaa vähän omasta taustastaan, mutta tiedän siitä melko vähän. Isäni on elossa ja tolkuissaan, mutta häntä vaivaa kapea-alainen muistamattomuus, joka kohdistuu kaikkeen varhaislapsuuttani koskevaan. Joitakin päiviä sitten ymmärsin, että puuttuvat palaset voi hyvin keksiä ihan itse. Säästyy taustatyöltäkin.  Totuus ei rajoita kirjoittamista, eikä tekstistä tule autofiktiota vaan fiktiota. 

Voi olla, ettei tämä toteudu koskaan, mutta saahan sitä ideoida (tämä oli pakko lisätä tähän perään).

Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia

K kävi pitämässä esitelmän Diabetes-päivillä ja yöpyi luonani. Minunkin oli pakko nousta pystyasentoon ja aktivoitua.

Kävimme Vapriikissa. Luulin, että museon Australian alkuperäisasukkaiden kulttuuria käsittelevä näyttely oli alkanut. Ei ollut. 

Nostalgisoimme Manserock-näyttelyn parissa, pelasimme pelimuseon flippereillä ja kokeilimme laskettelupeliä, joka kävi keskivartalotreenistä. Törmäilin vuoren seinämiin.

Ilalla kävimme ravintola Laternassa, jossa järjestettiin Elämäni runo-tapahtuma. Jos meitä kulttuurikaapuja ei olisi, jouduttaisiin tämmöiset tilaisuudet lopettamaan. 

Esiintyjät puhuivat itselleen tärkeistä kirjoista. Laulaja Seija Hurskaisella se oli Aapinen, toimittaja/tietokirjailija Juha Drufvalla Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia,  kirjailija Salla Simukalla Lea Pennasen Kettusaari ja kirjailija Harri Istvan Mäellä Pascal Quignardin Kaikki elämäni aamut. 

Mies vailla ominaisuuksia on älykön valinta. Normaali-ihminen ei moisiin kirjoihin tartu. Jos olisin lukenut romaanin, muistaisin kyllä mainita asiasta joka käänteessä. Romaani julkaistiin 1930-luvulla ja siinä on kaksi osaa, kolmas jäi kirjailijalta keskeneräiseksi. Drufva sanoi, että toista osaa lukiesssa oli ensimmäinen jo unohtunut. Ensimmäisessä osassa on 858 sivua ja toisessa vain 468. 

Olen nähnyt elokuvan Kaikki elämäni aamut, romaania en ole lukenut, näyttää löytyvän Metsosta. Elokuva on vuodelta 1991 ja se oli silloin ainakin tuttavapiirissäni suosittu. Kaikki elämäni aamut ohjasi ranskalainen  Alain Corneau. Kyse on musiikista, kahdesta säveltäjästä, taiteesta ja barokkisoittimesta nimeltä viola de gamba. 

Jännä, että molemmat naiset olivat valinneet lastenkirjan. En todellakaan väheksy lastenkirjallisuutta. Lea Pennasen kirja kuulosti kiinnostavalta.

Tapahtuman toisessa osassa luettiin osallistujien valitsemat ruonot, ja yritettiin arvata, mikä oli kenenkin runo siinä onnistumatta. Harri Istvan Mäki oli valinnut oman runonsa, joka tuntuu minusta vähän kummalliselta, vaikka ei kai sitä ole kielletty. Muita runoilijoita olivat Fernando Pessoa ja Claes Andersson, yhden runoilijan nimen olen unohtanut. Runot lausui Eriikka Magnusson. 

Lopussa Seija Hurskainen lauloi Kaj Cydeniuksen sävellyksiä Safka Pekkosen säestämänä. 

Kotiin tultuani olin hieman hiprakassa ja ostin K:n kannustamana nettikaupasta vihreän mekon. Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia.

Tekstihäpeä

Kirjoitin Lääkärilehden tulevaan juttusarjaan pienen henkilökohtaisen tekstin, jonka lähetin eilen. Heti lähetä palkin näpäytyksen  jälkeen minut valtasi epäilys ja häpeä. Pitää hillitä itsensä, ettei pistä sinne uutta karsittua versiota.

Olen käynnistänyt villasukka- ja kirkasvalolamppukauden. En ole vielä sytyttänyt kynttilöitä. Sytytän, kunhan löydän kynttilävarastoni. 

Ihan fiksuna pitämäni henkilö julkaisee somessa juttuja, joilla halutaan kieltää ihmisten toiminnan vaikutus ilmastonmuutokseen tai oikeammin kieltämään koko ilmastokatastrofi. Hän jakaa tekstejä, joissa kerrotaan, miten lämmin helmikuu oli Ruotsissa joskus 40-luvulla. 

On totta, että sää vaihtelee koko ajan, mutta nyt on poikkeuksellista, että vuodesta toiseen keskilämpötila nousee. Myös meriveden lämpötila kohoaa. Sään ääri-ilmiöitä esiintyy aiempaa enemmän. Miksi joku haluaa uskoa jotain harrastelijasäätieteilijää enemmän kuin asiantuntijoita? 

Mietin pitäisikö piilottaa tämän tyypin julkaisut, vastata niihin vai peräti estää hänet? Vai kannattaisiko poistua somesta? Kannattaisi.

Luin Sirpa Selänteen haastattelun Hesarin kuukausiliitteestä. Olisi vaikea viettää aikaa hänen kanssaan. Toisaalta kaltaiseni ilmastoahdistuja ja "mikä nyt on sitten oikein"  -ihminen melkein kadehtii Selänteen selkeää maailmankuvaa.

Retkellä Kuopiossa

 

Pistäydyimme ystävän kanssa Kuopiossa. Hän kävi katsomassa äitiään hoivakodissa, jonka nimi on PuijonKuppee.  Tarkastin yrityksen nimen kirjoitusasun firman sivuilta. 

Ajoimme Kuopioon ystävän autolla, pysähdyimme Jyväskylässä, jossa olen asunut pitkään. Keskustan ostoskeskuksessa pysäytimme vanhemman miehen kysyäksemme parkkihallin sisäänkäynnin sijaintia. Mies näytti ja kuulosti hämmentävän tutulta. Hänellä oli aikoinaan tapana vetäistä kammalla hiuksensa kaljun peitoksi ennen lääkärinkiertoa.  Nyt mies oli laihempi, valkeiksi muuttuneiden hiusten peittona oli tummansininen myssy. Ääni oli sama. Kysyin onko hän M ja hän myönsi olevansa. Kerroin, että olemme olleet aikoinaan samassa työpaikassa. M ei kysynyt mitään, hän ei silloin aikoinaankaan erityisemmin arvostanut naisia. Ihana huomata, etten arastellut häntä enää. En pelkää ketään! Runoilijoita ja filosofeja ehkä pikkuisen.

Kuopio keskellä viikkoa vaikutti hiljaiselta kuin joulupäivän varhainen aamu Tampereella.  Me kolme luokkakaverusta kävimme ravintolassa syömässä. Meitä palveli englantia puhuva sympaattinen nuori mies. Innoistuimme kiistelemään erinäisistä asioista kuten lukuaikapalveluiden merkityksestä kirjailijoiden ansioille. Käytimme niin kovaa ääntä, että tarjoilija tuli kysymään, onko meillä joku ongelma. Hän pelkäsi, että vedämme seuraavaksi erilaiset astalot esille.

Yksi meistä ehdotti, että lukuaikapalvelun käyttäjä voisi tipata kirjailijaa, jos pitäisi kirjasta. Entä, jos lääkärille tai sähköasentajalle maksettaisiin vain nimellinen korvaus ja ansiot koostuisivat palveluiden käyttäjien armosta antamiin ropoihin?

Kävimme VB-valokuvakeskuksessa, jossa oli esillä Maria Laxin näyttely The Other Crowd, joka käsitteli mm. UFO-havaintoja Suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuvat olivat vähän Twin Peaks -henkisiä. 

Nukuin yön ystäväpariskunnan vierashuoneessa. Minulle on pedattu perinteiset Beatles-lakanat.

Sain sankollisen puolukoita, joita siivosin iltamyöhällä, puolukat vierivät pitkin keittiön lattiaa tai sitten silmissäni vain vilisi.