Juoni, jota ei ollut

Aloitin aamuni Sirkka Turkka -terästyksellä. Runot lämmittävät edelleen ruokatorveani. 

Odotan lenkille lähtöä ja monta muutakin asiaa. Niitä muita juttuja odotan innokkaammin ja hermostuneena, pessimismiin lähes vajonneena.  Lenkkiä vain odottelen. 

Kävin Niagarassa katsomassa Wes Andersonin elokuvan Foinikialainen juoni. Elokuva kertoo Kordasta, epämääräisestä rikkaasta liikemiehestä, jonka henkeä jatkuvasti uhataan, mutta joka toistuvasti selviää lentokoneiden putoamisista ja syvistä haavoista. Kerran hän pitää jo jotain sisäelintään käsissään. 

Korda päättää testamentata omaisuutensa ainoalle tyttärelleen, joka on nunna ja jättää yhdeksän poikaansa ilman perintöä. 

Andersonin elokuvaestetiikka on mainiota, kuin elokuvallinen karamelli. Elokuvan huumori on mustaa. Foinikialaisessa juonessa on monta tähtinäyttelijää, joiden nimiä muistelin elokuvan aikana.

Välillä nukutti ja edessäni istuva mies kuorsasi suureen ääneen kunnes vaimo sai hänet hereille. Kannattaisi varmaan tutkia, onko uniapneaa. 

Antaisin elokuvalle saman kuin Hesari, kolme tähteä. 

Tässä tekstissä ei ollut juonta, mutta ei se mitään. Aina ei saa sitä mitä tilaa.  

 

Huoltohenkilö

Odotan huoltomiehiä tai kaipa ne voisivat olla naisiakin. Odotan huoltotyöntekijöitä? Odotan huoltohenkilöitä? 

He tulevat uusimaan palovaroittimen. Etenevät asunnosta toiseen ja aloittivat jo eilen. Heitä varten heräsin aikaisin, kävin suihkussa ja järjestelin vähän paikkoja. Laitoin kuivat puhtaat pyykit kaappiin. Asuntoni siisteys kiinnostaa varmasti huoltohenkilöitä.

Olen palannut Sirkka Turkan runoihin. Minun on luettava runo tai pari ennen kuin alan kirjoittaa. Se on kuin lämmittely ennen urheilusuoritusta. En edes kirjoita runoja.

En erityisemmin välitä elämäkerroista, mutta luin kuitenkin Ulla Janhosen kirjan Sirkka Turkka -Tähti kuuttomassa yössä. Elämäkerrat ovat usein liian perusteellisia, enkä jaksa sitä. Minua eivät kaikki pienet yksityiskohdat kenenkään elämässä kiinnosta. 

Ulla Janhonen ei koskaan tavannut Turkkaa. Hän aikoi kirjoittaa  lehtijutun runoilijan elämästä ja sai monta laatikollista Turkan papereita sitä tarkoitusta varten ja siitä se sitten lähti. 

Luin kirjan aika kursorisesti ja minulle jäi vähän epäselväksi miksi Turkka alkoi kirjoittaa runoja. Hän oli hevostyttö jopa siinä määrin, että opiskeli tallimestariksi. Elämäkerrassa kirjoitetaan, ettei hän ollut hyvä koulussa,  jäi useamman kerran luokalleen ja oli ainekirjoittajana kovin epätasainen. Turkka ihaili runoilija Saima Harmajaa ja hänen runouttaan. Ehkä se sitten lähti siitä.  

Ymmärsin, että runot syntyivät kirjailijan elämästä. Koirat, runoilijan rakkaat lemmikit, esiintyvät usein runoissa. Turkka tupakoi ahkerasti ja kirjoitti muistiinpanoja perinteisesti pilliklubiaskien kansiin.

Valepuku

Jatkan Sirkka Turkan runojen parissa. Luin loppuun kokoelman Valaan vatsassa vuodelta 1975. Kokoelman alaotsikko on kertomus. Mikä kertomus? Tämä kertomus ajelehtii proosan ja runon välillä, eikä osaa päättää mihin kuuluu. Minusta se kuuluu runoihin. Pystyn lukemaan runoja vain aamuisin ja siitä viimeistään erotan runon ja proosan. Runohan on välillä  puettu häijysti proosan valepukuun. 

Kuten huomaatte, tässä kirjoittaa ihminen, joka ei ole opiskellut kirjallisuutta vaan lääketiedettä. Joka on joskus sanonut, ettei koskaan lue runoja.

Valaan vatsassa päättyy näin:

 Puiston penkillä auringon ratkomat kasvot hartaalla poimulla Bertil jakoi leivän varpusten ja tiirojen kanssa. Ilta istui vierelle, kesä on aina lyhyt, harvassa lämpimät yöt. Jalassa raskaat saappaat, sielu kuin linnuilla. Ei ketään joka odottaisi. 

Ryijy tuli valmiiksi. Ostin askartelukaupasta rimat sen molempiin päihin. Ripustin käsityön naulaan, joka sattui törröttämään seinästäni.  Katsoin jo eilen netistä ryijymalleja, katselen myös kissavideoita. Pysyn toivottavasti tiukkana ja jätän ryijypaketit ja kissat virtuaalimaailmaan.   

Kertulla oli tapana istua nojatuolin selkänojalla ja terottaa kynsiään ovenkarmeihin. Kuvassa voi erottaa Kertun aiheuttamat tuhot. Nojatuolinkin se tuhosi, mutta verhoilimme sen ystävän kanssa tuolla halvalla ruusukankaalla.

"Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois"

 

Luen Sirkka Turkan runoja. Kaikki runoilijan julkaistut runot on tungettu samojen kansien väliin. Yli kahdeksansataa sivua. Kirja painaa suunnilleen saman verran kuin muhkea vesimeloni.  Olen päättänyt lukea ne kaikki. Lainasin runot kirjastosta, mutta päädyin sitten tilaamaan kirjan myös ikiomaksi.

Nyt on menossa hänen toinen kokoelmansa Valaan vatsassa (1976). Sirkka Turkka on ollut aikaansa edellä, sillä hänelle eläimet (varsinkin koirat) olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmiset.  Valaan vatsassa -teos lienee proosarunoa. Tarinat noudattavat runon logiikkaa (onko sellaista termiä), joka poikkeaa meidän arkinuhruisesta logiikastamme. "Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois" siinä sanotaan. Ymmärrän hyvin. Voima on käsistä pois, kun pitelee tätä paksua kirjaa, jota Sirkka Turkka ei tule koskaan näkemään.

Kirja alkaa Olli Heikkosen tekstillä Sirkka Turkasta ja hänen runoudestaan. Siitä käy ilmi, että runoilija lopetti kirjoittamisen ollessaan nuorempi kuin minä nyt, toisaalta hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 34-vuotiaana. Toisaalta hän voitti Finlandia-palkinnon ja minä olen voittanut vain ananaskonvehtipalkinnon (valitsijaraatiin kuului ainoastaan yksi henkilö, minä). Toisaalta hän oli nero.

Huvitti lukea siitä, miten turhaa on yrittää hypätä haudan yli, kun kuolema tulee kohdalle, sillä se on melkein sama kuin yrittäisi pidätellä henkeään sen ajan joka tukehtumiseen tarvitaan. Minua huvittavat oudot asiat. 

Valaan vatsassa -kokoelmaa lukiessa tulee sellainen olo, ettei se kirjoittaminen ole niin vakavaa ja vaikeaa vaikka onkin. Luin jostain, että kuoleva kirjailijakollega oli kertonut Anna-Leena Härköselle, että kun hän sai tietää kuolevansa, hänen ensimmäinen helpottunut ajatuksensa oli ollut, ettei hänen tarvitse enää koskaan kirjoittaa. 

Joulukalenteri (8.luukku)

Historioitsijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että sellainen henkilö kuin Jeesus on elellyt, mutta ei kukaan tiedä milloin hän tarkalleen syntyi. Raamattu on jäänyt minulta lukematta, mutta Jeesuksen syntymäpäivää ei kuulemma mainita kyseisessä kirjassa. Joulun tienoo tuntui aikoinaan sopivalta ajankohdalta (siinä taisi olla joku pakanallinen juhla). Päiväkin alkoi niillä main pidentyä, joten sopi Jumalan pojan syntyä. 

En ota kantaa uskonasioihin, vaikka nykyään kirkkoon kuulunkin. 

Jos Jeesuksen syntymäpäiväksi olisi merkitty vaikka toinen helmikuuta, olisivat joulukuun loppupuolella syntyneet saaneet pitää syntymäpäivänsä ihan kuin muutkin lapset, mutta se olisi ollut menetys helmikuun alussa maailmaan tulleille. 

Meillä kotona puhuttiin joulupukista, tontuista ja Urho Kekkosestakin enemmän kuin Jeesuksesta, joten en ole alan erityisosaaja. 

Luen Sirkka Turkan koottuja runoja, joten saatte tämän päivän joulukalenterin luukusta Turkan Jeesus-runon, joka ei mielestäni ole rienaava vaan sympaattinen.  Ei tässä olla Uutta testamenttia polttamassa. 

Jeesus se käveli tietä hyräillen itseksensä:

tilituli tilimeni, 

tuo tyhjätasku.

Kun hän lopulta oli valmis

hän levitti kätensä tyhjät

ja sanoi kansalle.

Olen tehnyt itselleni moninkertaiset maailmanloput

ja nyt olen väsynyt.

Mutta menkää te

ja olkaa rauhassa ja lempeät

kuin täti Annan perunat. 

Sirkka Turkka, Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Älä laita kynttilää vakan alle

Aloitin aktiivisen kynttiläkauden tällä viikolla.

Kynttilää on käytetty jonkinlaisena elämänohjeiden metaforana jo pitkään: Älä polta kynttilää molemmista päistä. Älä laita kynttilää vakan alle. Lapsena ajattelin näitä ihan konkreettisesti ja ihmettelin, miksi joku olisi niin tyhmä, että sytyttäisi kynttilän molemmat päät (eihän siellä näy sitä lankaakaan, jota jostain syystä sydämeksi tai sydänlangaksi nimitetään) tai pistäsi palavan kynttilän päälle jonkun korin.

Runoraadissa Heikki Salo sanoi kyllästyneensä laululyriikan metaforiin, vaikka on itse viljellyt niitä. Salon laulussa "kaipuun kaljakori kilisee" jne. Hector taas lauloi olevansa hautausmaa, loputon yö, kirjallisuus, Jeesus lapsi ilman Mariaa, Raamattu uus jne. 

VR myy alennushintaisia Inter rail -kortteja ja sain matkustusvimman. Alennuskortti pitää hankkia 28.11 mennessä ja sitä voi käyttää jonnekin kesäkuulle. Korttia ostettaessa tarvitaan voimassa oleva passi. Minä ja asiakirjani ovat vanhentuneet. 

Kävin valokuvassa. Nainen vilautti ottamaansa kuvaa kameralta. Näytin oravalta, joka oli  kerännyt molemmat poskensa täyteen pähkinöitä. Hän kysyi haluanko itselleni myös paperikuvan. En halunnut. 

Täytin passihakemuksen netissä. Ohjeessa sanottiin, että minun on käytävä poliisilaitoksella. Olisin saanut ajan maaliskuulle, joten menin eilen poliisilaitokselle jonottamaan. Varustauduin läppärillä ja romaanilla ja ravitsin itseni kunnolla ennen urakkaa. Harkitsin eväitäkin. Jonotin puoli tuntia. En uskaltanut keskittyä kirjaani, sillä pelkäsin menettäväni vuoroni. Otin passin pikana (maksoin 19 euroa ylimääräistä) ja tänään passi tuli R-kioskiin. 

En tiedä lähdenkö edes interrailaamaan.  

Anna Paldar tekee Kirjakävelyllä -podcastia ja nyt on vuoroni esiintyä siinä. Eilen järjestettiin nauhoituksen pre-check Zoomissa. Olin varma, että mokaan jotenkin, mutta en mokannut. On vielä mahdollista töppäillä varsinaisessa nauhoituksessa. 

Olen löytänyt runoilija Sirkka Turkan. Olen lukenut hänen runojaan aiemminkin, mutta nyt olen varannut itsestäni pienen runonurkan erityisesti hänelle.