Rikos ja korvapuustikahvit

Toimittaja Hannu Karpo on kuollut.  Muistan televisio-ohjelman nimeltä Karpolla on asiaa. Ex-miehelläni oli tapana sanoa "Karpolla on asiaa, mutta ei minulle". 

Joitakin vuosia sitten filkkareilla esitettiin muutama Karpon tekemä televisio-ohjelma. Näytetyissä ohjelmissa kuvattiin ainakin köyhän perheen häätöä ja asunnottomia alkoholisteja. Niitä ihmisiä, joiden äänenä Karpo toimi. Hannu Karpo oli läsnä näytöksessä ja hän puhui meille. Mies oli karismaattinen, ja jutut olivat todella hyviä. 

Lepää rauhassa Hannu Karpo. 

--------------------------------------------------------

Kävin teatteriretkellä Helsingissä. Retken oli järjestänyt Tampereen teatterikerho ja se oli jotenkin tosi soma. Bussi lähti Tampereelta 11.15 ja matkalla tarjoiltiin viiniä. Kukaan ei ollut humalassa, vaan joimme viinitilkkamme muovimukin pohjalta sivistyneesti. Ikärakenne oli sellainen kuin olin kuvitellutkin. Pidimme huoltoasemalla pissatauon. Jätimme teatterille tullessamme takit bussiin, eikä tarvinnut jonottaa vermeitä narikasta. Meille oli tilattu väliajalle korvapuustikahvit. 

Kävin ensimmäistä kertaa Q-teatterissa, enkä varmasti viimeistä. Tällä kertaa esitettiin Fjodor Dostojevskin romaaniin Rikos ja rangaistus perustuva näytelmä. Tapahtumat oli siirretty Helsinkiin, jota riivasi s-nallinen helle. Näyttelijöiden naamat oli maskeerattu punaisiksi ja heillä oli suihkupullot, joilla he suihkuttivat kosteutta iholleen. 

Raskolnikovista oli tehty teatterikoulun opiskelija, joka oli joutunut jättämään opintonsa rahan puutteen takia. Näytelmässä oli neljä näyttelijää, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman, jotka kaikki esittäytyvät Raskolnikoviksi. 

Juoni lienee kaikille tuttu, mutta näytelmätoteutus oli uusi ja hieno. 

Hannu-Pekka Björkman hyppäsi välillä poliisin rooliin (muutkin näyttelijät tekivät useita rooleja). Voisin katsoa vaikka kuinka pitkään kun Björkman hakee kahvikupin, kaataa siihen kahvia ja juo kahvinsa. Miehellä on käsittämätön lavakarisma. Miro Lopperi taas taipui fyysisesti ihan mihin vain. Lotta Kaihua ja Elena Leeve olivat erinomaisia hekin. Kiihkeä ja intensiivinen meininki. Loistava ohjaus oli Esa-Matti Smolanderin.

Näytelmässä osallistutetaan myös katsojia, mutta ei mitenkään pelottavassa määrin. 

Katsoin, että  kaikki tulevat esitykset ovat loppuun varattuja. Säälin niitä, jotka eivät tätä näe.  Paluumatkalla käytiin taas huoltoasemalla pissalla ja saatiin viiniä. Hyvä reissu!

Kuvassa Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman. Kuuvaaja Mitro Härkönen

Näytelmä, jonka nimeä en muista (Joitakin keskusteluja merkityksestä, Tampereen teatterikesä)

 

Näin Työviksen suurella näyttämöllä Akse Petterssonin ohjaaman, Q-teatterissa  ensi-iltansa saaneen näytelmän Joitakin keskusteluja merkityksestä. Miksi tämän näytelmän nimeä on niin vaikea muistaa? Pystyn palauttamaan mieleeni keskustelut ja ehkä merkityksenkin, mutta en koko nimeä koskaan. 

Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka näyttelevät näyttelijöitä, joilla on sivuroolit jossain hämärässä produktiossa, ehkä elokuvassa, josta kukaan näistä kolmesta ei tunnu tietävän mitään. Mikä heidän tehtävänsä on? Joku on ehkä kuullut jonkun sanoneen jotain ja sitä sitten vatvotaan.  Odotetaan jotain tapahtuvaksi.

Korpelan jonkun toisen projektin käsikirjoitus hukkuu. Katoamisesta on luontevaa syyttää muita. Käsikirjoitus on tietysti salainen, eikä siitä saa vielä puhua. Voi vain arvailla. Mahdollisesti kadehtiakin.

Lähes koko näytelmän ajan nuori nainen (Ringa Manner) makaa kämyisellä patjalla kuulokkeet korvillaan ja miesnäyttelijä on sitä mieltä, ettei tuolta naiselta kannata kysyä mitään. 

Välillä tanssija Jyrki Karttunen ilmaantuu eri asuissa näyttämölle tanssimaan. 

Näytelmän tapahtumapaikka näyttää pubin takapihalta tai muulta joutomaalta. 

Vaikka on kyse näyttelijöistä, voi jokainen samaistua tilanteeseen, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Jossa jotain hukkuu ja syytellään toisia. Joku tekee päätöksen, että nyt riittää, mutta toiset estävät hänen poistumisensa. Jokainen käy vuorotellen kurkkimassa, mitä on meneillään, mutta eihän se tietenkään selviä koskaan. 

Näyttelijöiden yhteistyö sujuu mahtavasti (tiedän Korpelan ja Knihtilän olevan aviopari ja olen lehdestä lukenut, että naiset ovat pitkäaikaisia ystäviä). En millään osaa kuvata heidän kommunikaatiotaan, joka on niin luontevaa kuin kyseessä olisi perhe eivätkä näytelmän ohitetut freelance -näyttelijät. 

Varsinkin Knihtilä loisti. Hän esitti mm. sellaista uskomattoman pitkää sanarimpsua, josta Hesarin kriitikko käytti hienoa nimitystä sana-akrobatia. 

Kaikki oli täydellistä ja nautittavaa, vaikka huomenna en todennäköisesti muista näytelmän nimeä, joka on jostain syystä minulle vaikea.  Näytelmän kyllä muistan aina.

P.S. On ollut mahtavaa, että näkemäni esitykset ovat olleet niin erilaisia.

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

The Pimpsons, Tampereen teatterikesä

 

Lauri Maijalan Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons esitettiin eilen Työviksen suurella näyttämöllä Tampereen teatterikesässä. Maijala on ottanut näytelmänsä visuaalisen ilmeen, henkilöt ja taustat Simpsoneilta ja siirtänyt tyypit aikaan, jolloin lapset ovat jo nelikymppisiä. Näytelmän nimeksi piti varmaan valita The Pimpsons ihan tekijänoikeussyistäkin. 

Valmiiden hahmojen kautta voidaan käsitellä traagisiakin asioita niin, ettei aina tiedä onko sopivaa nauraa vai pitäisikö nyt jo itkeä. Pohdin, minkälainen näytelmä olisi ollut ilman animaatiotaustaa. Erilainen ainakin. Turha sitä on miettiä, sillä pidin Pimpsoneista juuri tällaisena.

Näytelmä on lavastettu tutun animaatiosarjan väreillä ja Pimpsonien omakotitalon ikkunasta näkyy voimala, jonka piipuista nousee (myrkyllinen?) savu. Lapset Brt Pimpson ja Ilsa Pimpson ovat tulossa pitkästä aikaa vanhempiensa Magren ja Homren luo joulua viettämään. Kun homma etenee, alkavat perheen kipeät salaisuudet paljastua. 

The Pimpsons alkaa vähän verkkaisesti, mutta ensimmäinen puoliaika päättyy jo sellaiseen cliffhangeriin, että ihmettelen miten vieressäni istunut katsoja saattoi poistua väliajalla. Ehkä hän sairastui. Toinen puoliaika onkin melkoista tykitystä. Suomen kuvalehden kritiikissä kirjoitettiinkin "hervottomasta murhenäytelmästä". 

Äiti Magren hiukset muodostavat asianmukaisen korkean violetin tötterön, joka pakottaa hänet painamaan päänsä oviaukoista kulkiessaan. Isä Homre taas pääsee huimaan tanssiin, kun häntä uhkaa tukehtuminen, samalla kun Brt ja Ilsa etsivät puhelimesta Youtube-videota Heimlichin otteesta. Loppua kohti näytelmä etenee karnevalistiseksi itsetuhoksi. En paljasta näytelmän loppua, mutta mietin miksi siitä oli tehty juuri sellainen kuin oli.

Ria Katajan Magre oli mainio. Eero Ritala Homrena oli niin maskeerattu, että oli pakko googlata, miltä näyttelijä oikeasti näyttikään. Homre oli depressiivinen  hahmo. Lotta Kaihua Brtin roolissa keskittyi paljolti miehisiin eleisiin ja Satu Tuuli Karhun Ilsa tuntui ehkä eniten oikealta ihmiseltä. Kaikki tyypit olivat pakosti jossain määrin karikatyyrejä.

Hieno aloitus Tampereen teatterikesälle. Lahden teatterielämä alkoi kiinnostaa, siirtyyhän Lauri Maijala ensi vuoden alusta Lahden kaupunginteatterin johtajaksi. 

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Ai niin, liput on saatu.