I find it all so amusing

Selenastani soi äsken My Way:

I've loved, I've laughed and cried
I've had my fill, my share of losing
And now as tears subside
I find it all so amusing.

Hyvää Uutta Vuotta!

Nainen, joka tietää mitä tahtoo

Siteeraan viimevuotista itseäni:

"Huomenna on taas uudenvuoden aatto. Loput lupaukset ovat tekemättä. Kutsuisin niitä mieluummin tavoitteiksi. Olen luopunut veistoksellisuuden tavoitteesta, tavoitteenani on edelleen syvällisyys. Ensi vuonna kirjoitan vain syvällisistä asioista syvällisesti. Lauseita, joita muut kadehtivat ja kopioivat. "Olisinpa minäkin noin syvällinen!" lukijat huudahtavat kuorossa."

En ole täysin vielä saavuttanut tavoittelemaani syvällisyyden astetta. Kukaan ei kopioi eikä kadehdi lauseitani. On uusien vuositavoitteiden aika:

1, Saada valmiiksi artikkeli, jota koko tiedemaailma odottaa vesi kielellä ja jota olen väkertänyt pitkään mitenkään suuresti edistymättä. Artikkelia tullaan jatkuvasti siteeraamaan kaikissa alani julkaisuissa.
2. Kirjoittaa romaanikäsikirjoitus valmiiksi: olen juuttunut kaulaani myöten sivulle 39.
3. Kehittyä edelleen syvällisyyden ja kauneuden upottavalla kinttupolulla.
4. Ommella syystakin repsottava tasku.
5.Yrittää olla masentumatta ed. mainittujen tavoitteiden vaativuudesta.

Tulevana vuonna loppuu Viita. Käyn jo nyt läpi rankkaa eroprosessia. Tämä vuosi on ollut hiljaista irrottautumista, sillä onhan tapaamisia ollut vain harvakseltaan ja ne ovat olleet lyhytkestoisia.

Nyt kun olen profiloitunut Pekka Haaviston kannattajaksi voin todeta, että hän selvisi hyvin eilisestä YLE:n tentistä. Haavisto ei ole saattanut yliopisto-opiskelujaan loppuun. Ehkä olisi kannatttanut. Toisaalta minäkään en koskaan valmistunut "lupaavasti" alkaneista sähkötekniikan opiskeluistani. Valehtelen aina lääkiksestä valmistumisvuoteni niin, etten itsekään enää ole itsekään varma milloin valmistuin. Myöhemmin olen kunnostautunut muussakin kuin Henry's Pubissa istumisessa. Haavistostahan tässä piti puhua eikä minusta. Hyvä presidentti hänestä tulisi.

Vanha ystävä Jyväskylästä tulee kylään, menemme teatteriin, katsomme ilotulitusta (ehkä saamme lisää seuraakin) teemme ruokaa. Kuubassa heitettiin vanha vuosi ulos ovesta symbolisen vesisankollisen muodossa.

Viikonlopun runo on kopioitu Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmasta Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY 2004)

Ennen kuin ehdin ajatella tarkasti,
olemme kiivenneet korkealle puuhun.
Näköalapaikalta voi katsoa minne silmä kantaa,
ei kovin kauaksi, käsivarren mitan päässä
perspektiivi horjuu jo. Ilmassa  on jotain
epäilyttävää, se lipuu sormien välistä.
Kuka voi pidellä kiinni kun painovoima kutsuu.
                                  Kun on aika hypätä, teen sen yksin.
Heitän hiukset taaksepäin, laskuvarjoksi
joka leiskauttaa turvaan.
                                   Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen, joka tietää mitä tahtoo.
                                   Eikä hän tiedä vielä mitään.

Rouva presidentin yliaktiivinen rakko

Suuntasin eilen töistä junalla Helsinkiin kulttuuria harrastamaan. Eräs FB-puolituttu aktiivinen henkilö oli järjestänyt Pekka Haaviston tueksi tilaisuuden, jossa tämä Suomen seuraava presidentti kertoi meille, että kulttuuri on tärkeää. Samalla näimme kelvollista suomalaista nykyteatteria. Haavisto näytti jotenkin pienemmältä ja vaatimattomammalta, kuin olin kuvitellut. Hänen puolisonsa vaikutti nuorelta, ketterältä ja vikkelältä. Edellä mainittuja adjektiiveja en oikein pysty perustelemaan. Onko mies kotonaan presidenttiehdokkaan vieressä? Teatterin lämpiössä viheriäisen näköiset naiset (miehiä oli vain muutama) nauttivat sivistyneesti viinilasillisistaan. Kannattaako Haavistoa kannattaa? Mitä oikeastaan tiedän hänestä? Painava vastuu istuu hartoillani. Suunnittelin laittavani rintapieleen Haavisto-pinssin ja käyväni kättelemässä miestä. Olisin sanonut hänelle nimeni ja sen, että meitä on Tampereella monta samannimistä, että tietää kutsua oikean Heidin linnan juhliin.

Jos minusta tulisi presidenttiehdokas, olisin kuuluisa siitä, että seison vessajonoissa. Käyn nimittäin aina varmuuden vuoksi vessassa näytelmän väliajalla. Naistenvessassa voisin hyvin tehdä vaalityötä ja antaa paikkani jonossa yhdestä äänestä per ohittaja. Varmuuden vuoksi vessassa käymisestä voi saada yliaktiivisen rakon. Presidentti, jolla on yliaktiivinen rakko on maan kannalta turvallisuusriski, kyttää vain sopivia mukavuuslaitoksia, pyytää anteeksi kesken uudenvuodenpuheen ja käväisee toiletissa.

Kävin jo toista kertaa tänä syksynä Kansallisteatterissa, ensin kävin siis katsomassa HOMOA! ja sitten homoa, tai oikeastaan näytelmää Pikkujättiläinen. Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut Katja Krohn. HOMO oli pateettinen tragikomedia bändeineen ja tähtinäyttelijöineen. Pikkujättiläinen oli tyystin erilainen näytelmä, pienimuotoisempi ja esitettiinkin pienellä näyttämöllä. Näytelmässä viuhtoivat kaltaiseni keskiluokkaiset korkeasti koulutetut henkilöt, joilla ura oli välillä mennyt ohi ihmissuhteiden, varsinkin niiden tärkeimpien. Loppu oli kuin oopperaa, nehän aina huipentuvat jonkun kuolemaan. Näyttelijät olivat ammattitaitoisia, eniten ihmisiltä tuntuivat uusperheen poika, elämänsä kanssa hukassa oleva Karo (Samuli Niittymäki) ja sympaattinen miehisesti omakotitaloa rakentava uusperheen isä (Antti Pääkkönen). Näytelmässä sivuttiin tieteen ja liike-elämän etiikkaa, eläinaktivimia, uusperheen arkea, sotkuisia ihmissuhteita.

Psykiatri Matti Huttunen totesi Lääkärilehdessä, että ihmisestä kertoo paljon, miten hän puhuu muista. Keskustelimme asiasta työpaikan puoliautiossa kahvipöydässä (lähes kaikki ovat lomalla, heille voi tulla maanantaina yllätyksenä, että olemme syöneet kaikki suklaakonvehtit). Minusta aina tuntuu, että olen ilkeä ihminen. H kuitenkin väitti, etten puhu pahaa muista. Olisiko niin (Matti Huttusta vapaasti muistista siteeraten), että ilkeys erottaa ihmiset toisistaan ja myrkyttää ilmapiirin ja huumori taas yhdistää ja saa meidät sankarilääkärit ja hoitajat jaksamaan. Toisaalta joskus on pakko purkaa v-tusta. Yleensä se tapahtuu huumorin keinoin.

Siskoni on saanut sähköt takaisin. Episodin seurauksena heidän katastrofivalmiutensa on noussut uusiin sfääreihin: taloon on hankittu kymmenittäin kynttilöitä, pari öljylamppua ja paristoilla toimiva radio. Minulla sellainen soi taustalla tälläkin hetkellä: ihana Selena, Neuvostoliiton lahja universumin radionkuuntelijoille. Kuuntelen sitä päivittäin, enkä edes muista milloin vaihdoin siihen patterit.

Täydellinen pipo

Etsin täydellistä pipoa. Ostin harmaan paksun neulemyssyn ja olin varsin tyytyväinen. Puin myssyn päähäni ja sulloin pyöräilykypärän päällimmäiseksi. Kypärän hihna ei millään meinannut ylettyä kiinni, kurkkua kuristi, kaulasuonteni verenkierto tyrehtyi ja pyörryin eteisen lattialle. Hengenpelastajakissa Kerttu ryntäsi avaamaan hihnan ja tulin tajuihini. Ehdin nähdä peilistä naisen, jonka valtavaa päätä koristi pikkuruinen korkealla keikkuva harmaa kypärä.

Seuraava ostos oli musta ohut yksinkertainen pipo, joka mahtui erinomaisesti kypärän alle. Ilman kypärää myssy hivuttautui hiljalleen ylös kohti taivaankantta. Päälaellani sojotti tyhjä suippo uloke.Näytin Smurffilta.

Viimeinen ostokseni on Stockmannilta, maksoi neulepipoksi kohtalaisen paljon. Kysyin myyjältä, miksi hinta oli korkeampi kuin muissa myssyissä. Hattu on neulottu osittain opossumista. Oliko ostokseni eettisesti arveluttava? Pitikö söpö otus tappaa pipon vuoksi? Myssy oli laivattu tänne Uudesta Seelannista asti. Kadotan sen viimeistään uutena vuotena.

Ostin huomiseksi junaliput Helsinkiin. Lippuautomaatin kosketusnäyttö vaati juuri sen oikean kosketuksen. Sain liput viiden minuutin ähräyksen jälkeen. Aion tehdä Pekka Haavistosta presidentin katsomalla Kansallisteatterissa näytelmän Pikkujättiläinen. Maksan lipusta viisi euroa enemmän kuin hinta normaalisti on ja sillä vitosella Haavistosta tulee seuraava presidenttimme. Suomesta tulee suvaitsevainen, valoisa, leppoisa ja auvoisa pieni maa.

Kuvassa potilaalta saamani yrtti. Yritän veikata kuinka kauan pystyn pitämään se hengissä (siis kasvin).

Kauimpana kesästä

Huitaisin aamulla ulos ilman sadevaatteita.Vetinen tuuli tuuppi minua kohti työpaikkaa. Ulkovaatteet kuivuivat patterilla päivän ajan. Kotiin ajaessa jouduin halkomaan pyörälläni vastatuuleen. Kotona huomasin, että unohdin aamulla viedä roskiksen ja että unohdin töihin potilaaltani saamani kukkapuketin. Mies sanoi, että kukkaa on kylvetettävä kerran viikossa, se lienee siis orkidea (tai marketin tarjoushyasintti).  Paketti oli painava. Saan harvoin kukkia potilailta. Tämän miehen hyväksi en ollut tehnyt mitään erityistä. Olisin kyllä voinut, sillä olen aina pitänyt hänestä. Nyt on vaikea heittää häntä "hoidonporrastuksen mukaisesti avohoitoon". Se olisi ollut vaikeaa ilman kukkaakin.

Otin porraskuvan eilen Pyynikiltä.

Ulkoa kantautuu tuulen vingahtelua, pisarat hakkaavat hilpeästi ikkunalautaa selkäni takana. Voisin pitää tästä, jollei tarvitsisi miettiä: mitä tämä tarkoittaa? Syysmyrsy joulukuussa. Siskoni perheeltä menivät sähköt toissayönä, kännykkät eivät toimineet, nyt yhteys ulkomaailmaan on palannut, mutta kahvi on keitettävä Trangialla. Vesi lorisee hanoista, se vain sattuu olemaan kylmää. Sisko miehineen osti pattereilla toimivan radion lomapäivien viihteeksi. Ei ole kotiteatterista iloa ilman sähkövirtaa. Aikuisnäön runtelemilla silmillään he eivät tahdo nähdä lukea kynttelinvalossa. 17-vuotias poika siirtyi mummolaan evakkoon joululahjaksi saamansa läppärin kera.

Neuloin kolmena lomapäivänä kahdet villasukat ja luin kaksi kirjaa. Kumpaakaan teosta en oikein olisi halunnut lukea. Ensin luin islantilaisen Arnaldur Indriasonin dekkarin Haudanhiljaista. Dekkari oli hyvä, tarina kulki kahdessa aikatasossa. Kirjan sankari poliisi Erlendur oli tietysti epäonnistunut avioliitossaan ja asui yksinään.  Kirja käsitteli perheväkivaltaa (ratkottiin 50 vanhan luurangon salaisuutta) sekä huumeita (Erlendurin tytär). Karua. Olen kerran vieraillut Islannissa ja hurmaantunut tuosta puuttomasta saaresta, jossa ei koskaan tiennyt onko vesi lämpäreessä kuumaa vai kylmää. Kirjassa ei kerrottu upeasta omalaatuisesta luonnosta tai uskomattomasta Reykjavikin kaupungista, jonka yöelämä oli hillitöntä. Satuin asustamaan siellä muutaman päivän paikallisen "taiteiden yö"- tapahtuman aikaan. Kaupunki oli sievä pikkuisine puutaloineen, jotka lähempää katsottuna oli rakennettu aaltopellistä. Suihkussa tuoksahti hennosti rikille. Kirja lähes turmeli idyllin.

Toinen lukemani romaani kertoi Afrikasta: Elina Hirvosen kehuttu Kauimpana kuolemasta. En olisi halunnut tietää tuota kaikkea tuolta mantereelta. Fiktiossa on melkein vaikeampi sulattaa vääryyttä kuin dokumentaarisessa tekstissä. Jos olette kovin herkkiä niin älkää lukeko. Muuten voin sanoa, että kirja oli hieno lukukokemus. Jäin vain miettimään kirjan lopussa olevaa lausetta, jossa romaani oli omistettu eräälle sen henkilölle. Lause jäi vaivaamaan minua. Se oli ehkä tarkoituskin. Kirjassa heitetään kysymys; mikä on kauimpana kuolemasta? Vastaukseksi tarjotaan lentokoneiden istuintaskun kiiltäväpintaisia lehtiä. Mikä muu voisi olla sitä? Idea Park, Stockman, joku gourmet ravintola, niiden yhteydessä ei kuolema tunge tajuntaan, se vääjäämätön ihmispolon määränpää unohtuu.  Sitäpaitsi niissä kuoleminen olisi suorastaan mautonta. Asiakkaiden ostofiilikset tai ruokahalu olisi piloilla.

Allaoleva kuvaa puuta lenkkini varrelta. Leikin kuvankäsittelyohjelmalla.

Enemmän suolaa

Lapsena kotona syötiin uuniohrapuuroa,  joka tehtiin punaiseen maitoon ja jota haudutettiin uunissa pitkään. Puuro ei ollut siis mitään pikaruokaa, mutta sitä oli helppo tehdä: maitoa, voita, suolaa ja rikottuja ohraryynejä sekoitettiin ja paistettiin voilla voidellussa uunivuoassa. Äiti oli valmistanut  tuota herkkua jouluksi, ohje oli tällä kertaa joltain majoituslaitokselta. Siihen oli lisätty kaksi desiä kuohukermaa, alkuperäiseen ohjeeseen kermaa oli käsketty laittaa kuusi desiä. Tämä ylen kevennetty versiokin oli ihanaa. Puuro nautittiin tietysti sekahedelmäsopan kera.

Mummolassa voin päälle ripoteltiin suolaa. Ruoka oli niin suolaista, että hikikarpalot nousivat otsalle. Kun T:n kanssa kävimme ensimmäistä kertaa mummolassa, olin jo varoittanut ruoan suolaisuudesta. Kun saimme paistilautaset eteemme, olimme kuolla nauruun. En ole missään nauttinut yhtä suolaista sapuskaa. Mummo sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, tästä syystä hän ei voinut syödä mandariineja, mutta erilaisia levonnaisia hän nautti hyvällä ruokahalulla. Margariineja tai ruokaöljyjä ei siihen huusholliin ostettu. Salaatinkastike tehtiin kuohukermasta ja kovaksi keitetystä munasta. Mummo kuoli 89-vuotiaana.

Vanhemmiten isovanhemmat muuttivat maalaistalosta keskelle kirkonkylää. Vaarilla oli parkinsonin tauti, ja hän hoiti kuntoaan lenkkeilemällä joka päivä kahdesti rivitalon ympäri. Mummo oli hienosta talosta ja oli joutunut pientilan emännäksi. Hän oli vaaria fiinimpi ja osoitti sen päivittäin. Vaarin sänky ja petivaatteet olivat vaatimattomammat, mutta ei se tuntunut häntä vaivaavan. Vaari oli vuosien saatossa lopettanut mummon juttujen kuuntelemisen. Mummo olisi halunnut isästäni papin. Mummo sanoi, että hänestä olisi toisissa olosuhteissa tullut sisustusarkkitehti. Mistäpä tuon tietää ehkä olisi tullutkin, jos olisi syntynyt toiseen aikaan ja toiseen paikkaan.

Pohjois-Savossa keitettiin sian teurastuksen jälkeen mykyrokkaa. Soppaa varten valmistettiin ruisjauhoista ja verestä kikkaroita, jotka kypsyivät keittoliemessä, muita ainesosia olivat liha, erilaiset sisäelimet ja perunat. 

Haluaisin ulos, mutta vettä sataa lähes kaatamalla. Elämäni ensimmäinen vesisadejoulu. Muistan yhden lapsuuden joulun mummolassa, tuolloin pakkasta oli 40 astetta. Sähköjä ei vielä ollut, aikuiset heräilivät keskellä yötä käynnistämään autoa. Kinkku ja laatikot oli valmistettu puu-uunissa. Katosta roikkui sihisevä lamppu, josta levisi sinertävä valo, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin asti. Veranta kopisi kun puita kannettiin sisään. Nurkista kuului pakkasen pauke.

Nyt pitäisi lähteä ulos. Pitänee kaivaa sadevermeet esille. Radiossa käskettiin varoa kaatuvia puita. Taidan uhmata käskyä ja painua Pyynikille. Yllä kuva jälkikasvuni lapsena tekemistä joulukoristeista.

Nyt on kaikkein hartain osa joulua ohi. Voin liittää tähän monen tunteman Arto Mellerin runon. Minusta se on liikuttava:

SE POIKA

Se poika jonka kynnenaluset aina likaiset,
jonka tukka aina harotti silmillä,
se poika söi liitua, joi mustetta,
                irvisti aina kun opettaja
käänsi selkänsä näyttääkseen kartalta
mihin laski Längelmäveden reitti, mihin
                Ruotsi rajoittui, se poika
irvisti ja söi liitua ja joi mustetta
                päälle.
Välitunnilla halkopinon takana
se suunnitteli piirtävänsä maailman suurimman
                vitunkuvan, pesäpallokentän
kokoisen, ja kalkilla rajat.
Paskaojaan se putosi keväällä
                 vyötäisiään myöten
mutta ei itkenyt. Se poika.
Se kuvitteli että aurinko kuivattaisi sen housut,
                 ne ainoat. Se poika.

Joulukuusi

Matkustin joulunviettoon ja takaisin puolityhjässä junassa. Menomatkalla jouluaattona edessäni istui tamperelaisten yhteinen mummo Eila Roine, joka körötteli nyssäköineen joulunviettoon Turkuun. Hänellä oli ystävällinen katse. Takanani istuivat Jallu, Sirkkeli ja pari muuta. Jallu antoi VR:lle palautetta: myyntikärryhin olisi saatava väkeviä. Jallu, Sirkkeli ja pari muuta ostivat olutta ja siideria, kun parempaa ei ollut tarjolla. Toivottavasti pyyntö etenee ylemmille tahoille. Otin itse vain kahvia, aamulla kello 9 tuntui väkevä alkoholi liioittelulta. Jallu ja Sirkkeli  olivat matkalla Riikaan joulunviettoon.

Isä oli hankkinut komean joulukuusen, josta yllä kännykkäkuva. Sanoin isälle: mene pois edestä, otan valokuvan. Näin sukurakas olen. Isä oli sanonut äidille, ettei äiti ole koskaan häntä ärsyttänyt. Äiti ei sanonut mitään.

Joulurauhan julistus toi kummallisen palan kurkkuun, silmiä oli pakko pyyhkäistä. En ymmärrä miksi. Näin siskot perheineen, emmekä riidelleet. Tänä aamuna teimme äidin kanssa reippaan lenkin. Kymmeneltä asetuin television ääreen katsomaan BBC:n Jane Austen filmatisointia Ylpeys ja enakkoluulo. Coli Firth hymyilee säästeliäästi, mutta hymy valaisee koko telvisioruudun. Austenin teksti on varsin pisteliästä. Rakastavaiset vihaavat alkuun toisiaan ja päätyvät lopussa alttarille. Näin on oltava.

Kirjastolla liikkuu mies, joka mumisee hiljaa itsekseen. Mumina ei ole minua häirinnyt, mies puhuu ja katsoo sisäänpäin. Viimeksi terästin kuuloani "v-tun huora...", puhe alkoi heti tuntua epämiellyttävältä.

Kävelin aantonaattona huonekalukauppaan. Kaupat ovat kaukana keskustasta. Liikkeessä ei ollut muita asiakkaita kuin minä, kukaan ei kiinnittänyt liikehtimiseeni kaupassa huomiota. Keskellä huonekalukauppaa sijaitsevassa pömpelissä mies joi mukista kahvia ja haukkasi välillä lihapiirakkaa. Silmissä risteilivät ohuet punaiset suonet. Aneluni jälkeen hän laski kirjahyllylle hinnan. Mies kertoi, että liike on perheyritys. Hylly pitänee ostaa pian.

Syntymä

Eikös joulu ole syntymän juhla? Molemmat lapseni viettävät joulua puolisoidensa kanssa, minä lähden pian junaan tapaamaan pikaisesti sukulaisia. Aika on mitoitettu niin, ettei konflikteja ehdi syntyä. Tällaisiin tapaamisiin liittyy helposti vähintäänkin murrosikäisen tasolle taantuminen.

Lapseni syntyvät 80-luvun puolivälin tienoilla. Tytär syntyi opiskeluaikoihin ja opiskelupaikkakunnalla. T vei minut sairaalaan keltaisella tipparellulla, onneksi oli vasta marraskuu, sillä auto ei ollut Suomen olosuhteisiin tarkoitettu. Talviakaan yhden oli jatkuvasti raapattava etuikkunaa. Matkustajien oli syytä pukeutua lämpimästi.

Minut vietiin synnytyssaliin. Sain kipuihin petidiiniä, joka ei kipuihin suuremmin vaikuttanut, niistä ei vain enää välittänyt. Jouduin synnyttämästä osastolle, jossa itkeskelin ja valitin supistelua. Kätilö tokaisin "täällä ei supistele!". Pelkäsin kätilöitä, olihan meillä hiljattain ollut synnytysjakso, jossa saimme auttaa yhden Suomen kansalaisen maailmaan. Pääsin aneltuani lääkärin tutkittavaksi ja tytär syntyi reilun tunnin kuluttua. Olin niin onnellinen, etten koskaan aiemmin. T yritti synnytyksen aikana olla jotenkin avuksi. Tytär syntyi juuri sopivasti, hän ehti asiaa juhlistamaan Henry's pubiin.

Kun poikani alkoi ilmoitella syntymisestään, katsoin VHS videolta Hohtoa. Sitä kauhuelokuvaa, jossa näyttelee Jack Nicholsson. Synnytyksen luonnonmukaisuuteen ja isän läsnäoloon oli kiinnitetty enemmän huomiota. Synnytyshuoneessa oli keinutuoli, johon T istahti lukemaan Suomen Kuvalehteä. Poika syntyi tunnin päästä. Sairaalassa sain tietää Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Jotenkin se ei minua koskettanut. Ei vähentänyt onneani.

Syntymien jälkeen tuli arki. Olin siinä huonompi kuin synnyttämisessä. En ole ollut hyvä äiti. Olen kuitenkin lasteni ainoa äiti. Valitsin lapsilleni isän, joka on huumorintajuinen, muuten hänellä on vikansa. Niin meillä kaikilla. Näillä mennään, kuten täällä sanotaan. Niin ja lapsista tuli huumorintajuisia, he ovat parasta seuraa, mitä voin kuvitella. Joulu menee ilman sitä, mutta tapasin tyttäreni eilen. Nyt en näköjään osaa lopettaa.


En löytänyt kunnollista joulurunoa. Korvikkeeksi Tomas Transtömeriä:

MADRIKAALI

Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa matelee räpiköi ryömi! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.

Korrektia loma-aikaa!

May the season shine with good cheer. Happy Holidays!

Näin luki ostamissani amerikkalaisissa joulukorteissa. Voisiko sen korrektimmin sanoa, käy kaikille uskontokunnille. 

Korrektia loma-aikaa kaikille!

P.S. Ette te minusta vielä pääse.

P.S. Joulutähden sijoittelu on omituinen. Kerttu tuntee suunnatonta viehtymystä tuon myrkyllisen kasvin lehtiin. Epäilen, että Kerttu on onneton, kun lähden aatoksi pois ja toimii demonstratiivisen itsetuhoisesti. Oli pakko nostaa kasvi kisun ulottumattomiin. Amarylliksestä Kerttu ei voisi vähempää välittää. Taustalla näkyy rosvojen himoitsema hopeoitu porokynttilänjalka.

 

Valoa

Luin eilen Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan valoa valoa valoa (näin nimi on kirjoitettu pehmeäkantisen romaanin kanteen). Vähän halvan näköisen kirjan kansien sisäpuoli on väriltään ihastuttavan pinkki.

Aiemmin ajatus runoilijan proosateoksesta olisi kuulostanut pelottavalta, nyt kävin rohkeasti teoksen kimppuun ja hotkaisin kerralla. Runollinen kieli sopi hyvin nuorten maailmaan. Olen aiemmin pelännyt runoja ja varsinkin runoilijoita, joiden olen arvellut näkevän ihmisten sisimpään, nyt olen tavannut runoilijoita, enkä enää pelkää heitä. Ehkä pikkuisen Risto Ahtia, joka kertoo osaavansa erottaa taiteilijat tavan kansalaisista ensivilkaisulla. Kirjoituskoulutuksen myötä luulen kehittyneeni lukijana. Vielä yli viisikymmenvuotiaanakin voi kehittyä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior palkinnon voittanut kirja on kovin kirjallinen luonteeltaan, kahdella ensimmäisellä sivulla viitataan kolmeen kirjailijaan: Astrid Lindgreniin, Erich Segaliin (muistaako häntä enää kukaan, itkin aikoinaan hänen rakkausromaaninsa pohjalta tehtyä Love strory elokuvaa katsoessani) ja Albert Camusiin. Neljännellä sivulla mainitaan vielä Anton Tsehov. Heti alkuun mietitään, miten aloittaa kirja. Lukijoita puhutellaan suoraan. Minä pidin siitä. Jo kirjan alussa vihjataan onnettomaan loppuun. Kyse on rakkaudesta ja kuolemasta, eikös siitä elämässä ole kyse.

Kirjassa todetaan, että "14-vuotiaana joutuu valehtelemaan vanhemmilleen jatkuvasti". Näin se taisi olla. Kuitenkin koin omien lasteni epärehellisyyden suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Jokaisella sukupolvella on joku merkittävä maailmantapahtuma kannettavanaan tässä se on Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Olin sairaalassa saamassa toista lastani kun onnettomuus tapahtui. Ohitin asian. En seurannut tiedoitusvälineitä.

Mimi ja Mariia kohtaavat:

"VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa.Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikäään purje. Ei niin että hän olisi lähtenyt lentoon.

Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
Palava suru.
Joka kohdistettiin minuun.
Pohjaton suru jonka olin aiemmin osannut vain kuvitella.
Vai osasinko? Minulla oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa."

En puhu kirjan juonesta, siitä on puhuttu jo tarpeeksi. Mieleeni palasi muistoja omasta nuoruudestani. Kai voi puhua kuolemalla leikkimisestä: ajoimme valtatien reunaa pyörillä ja suljimme silmämme. Ainakin hetkeksi.

Entäs ne bileet, joita taidettiin aikoinaan nolosti kutsua hipoiksi. Vetäydyin jonkun pojan kanssa pimeään nurkkaan pussailemaan, taisin kyllä olla jo enemmän kuin 14. Ajatella, jos aikuistenkin juhlissa osa juhlijoista poistuisi makuuhuoneisiin. Ehkä sellaisiakin juhlia on. En ole vaan osallistunut moisiin, olen niin porvarillinen. Jotain viatonta noissa hipoissa kuitenkin oli. Koulussa näytettiin kauhistuttava opetuselokuva huumeista, joihin en ainakaan Kuopiossa kouluaikoinani törmännyt.

Katsoin eilen pätkän YLE:n elävän arkiston filmejä esittävästä ohjelmasta. Siinä esiteltiin muotia. Mannekiinit tanssivat tavalla, joka nykyaikana näyttää koomiselta, lapselliselta ja viattomalta. Se vaikuttaa yhtä eroottiselta kuin Pikku Kakkonen.

Runoilija on kirjoittanut proosateoksen. Olisinko 14-vuotiaana pitänyt kirjasta? Arvelen, että olisin. Olin tuolloin dramaattisempi ja runollisempi kuin nykyään. Nyt mietin, pitäisikö pestä hiukset vai ei. Ja mietin tämän illan takapäivystystä. Se on vielä lusittava, sitten voin viettää joulua.

Tänään on vuoden pimein päivä. Valoa tarvitaan, valoa valoa valoa.

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin...

Blogissa Töölöntorin reunalla julkaistiin tulokset Kielitoimiston Helsingin kirjamessuilla järjestämästä kilpailusta, jossa piti täydentää lause Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin... (Kielikello lehti). Voittajalauseita olivat:

1. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin Särkänniemi ilman ranneketta.
2. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin pallo, joka ei pomppaa.
3. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin puolukkahillossa purjehtisi.
4. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamu ilman kahvia. 

Olen viime aikoina saanut varsin paljon palautetta (olen tainnut sitä kerjätä). En näe oikein mitään mieltä kirjoittamisessa ilman lukijoita. Olen ilokseni saanut kirjoittaa myös omaan ammattilehteemme, alkuun kukaan ei sanonut sanaakaan kolumneistani. Tuli jotenkin sellainen olo, että ovatko ne oikeasti noin huonoja. Viime aikoina palautetta on tullut paljon. Hiljaisuus on huonoin palaute, varmaan näin on myös oikeilla kirjailijoilla. Välinpitämättömyys ei ole asia, jota ihminen halajaa. Hän tahtoo tulla huomioiduksi, hän anoo huomiota  kuin pikkulapsi kerjää äidin rakkautta. Luin edellä mainitut neljä voittajalausetta tänä aamuna ja aloin heti kehittää omia. Ensimmäisenä tuli mieleen väännös numerosta 4:

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamukahvi ilman aamua.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin sauna ilman löylyvettä.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin ostaisi junalippua VR:n automaatista.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin joulu ilman mieskuorolaulua.

Kuten huomaatte, en ole ottanut juttua ihan haudanvakavasti. Kun täällä blogimaailmassa annetaan haasteita, niin heitänpä tämän haasteen virtuaaliavaruuteen.

Luin Imagesta kolumnin, joka käsitteli riippuvuutta sosiaalisesta mediasta. Riippuvuuden syvimmäksi asteeksi mainittiin ihminen, joka käyttää älypuhelintaan ennen kuin nousee ylös petistään. Kun puhelimeni hälyttää ja komentaa minut ylös, niin samalla kun poistan herätyksen, vilkaisen FB:n ja blogini. Niin syvissä vesissä sukelletaan. Kun työskentelin eilen artikkelini kimpussa (sen, josta ei tule mitään), kävin FB:ssa ja blogeissa puolen tunnin välein. On kuulemma saatavissa ohjelmia, jotka estävän surffailun vaikkapa 300 minuutin ajaksi. Sellainen on varmaan hankittava tai määrättävä itselleen naamakirjailusta jotkut pöyristyttävän kamalat sanktiot.

Vielä pieni kommentti tähän Suomemme maata kurjistavaan voipulaan. Tuttavani oli löytänyt voita eräästä marketista. Hän oli paketoittanut ostamansa lahjan liikkeen paketointipalvelussa. Siellä oli kerrottu, että he ovat jopa paketoineet asiakkaiden ostamaa voita joulupaperiin.
  

Ihmisen karu osa

Luimme koulussa Veikko Huovisen kirjan Havukka-ahon ajattelija. Minua ei muuten tuo kirja suuremmin kiinnostanut, mutta eräs juttu oli kiehtova. Kirjan päähenkilö, Konsta Pylkkänen heittäytyi nurmikolle selälleen, tuijotti taivasta ja eteni katseellaan aina ylöspäin ja yhä ylöspäin. Kokeilin samaa useaan kertaan, en ymmärtänyt asian filosofisia yhteyksiä, ihan vaan käytännöllisesti yritin edetä mahdollisimman korkealle. Menin melko nopeasti sekaisin korkeuksissa. Tänä aamuna, kun mustalta taivaalta putoili valkoisia vetisiä lumihiutaleita tehden taivaasta kolmiulotteisen, teki mieleni  asettua maahan makaamaan, tuijottamaan taivasta. Sitten muistin, ettei ole hääviä kun talvitakin selkämys tuhriintuu kuraan, luovuin siis sinisistä ajatuksista ihan käytännön syistä. Ei ole minusta ajattelijaksi.

Ostin eilen suuhygienistini yllyttämänä uuden sähköhammasharjan. Harjan mukana tuli kello, joka tietää milloin alan hampaiden harjauksen. Kun olen harjannut iäisyydeltä tuntuvat kaksi minuuttia, kellon näyttöön ilmaantuu hymyilevä palkitseva naama. Haluan tehdä kellon iloiseksi.

Luin Kari Hotakaisen romaanin Ihmisen osa ja pidin siitä kovasti (viiltävä analyysi). Kuulostaa kuluneelta, mutta kritiikki nykyistä Suomeamme kohtaan oli ovelasti piilotettu romaanihenkilöiden elämään. Heidän heikkouksiaan katsottiin lempeällä huumorilla. Hieno kirja. Minulla on kirjailijaan pieni henkilökohtainen kontakti (hyvin pieni). Kari Hotakainen on kotoisin Rautalammilta, asui aikoinaan Kuopiossa ja seurusteli kurssikaverini kanssa. Olen istunut kirjailijan kanssa baarissa samassa pöydässä. Kerran hän taisi jopa käydä meillä. En muista hänen sanoneen montakaan sanaa. Hänestä tuli hyvä kirjailija, mitä silloin tarvitsee hölistä.

Lukijaennätys

Kuuntelen hiljaisuutta ja koen huonoa omaatuntoa siitä, ettei korviini kantaudu työpaikan ääniä vaan vaimeaa hurinaa kadulta. Minä olen palkattomalla vapaalla viimeistelläkseni artikkelia, jota olen tehnyt pitkään ja hartaasti. Se mahdollisesti valmistuu joskus. Sen valmistuminen on kiinni vain minusta. Osallistun tänään yhteen kokoukseen ja torstaina on päivystys, olen päättänyt lomailla perjantaista maanantaihin. Nykyisin työ ja vapaa-aika tahtovat sekoittua.

Odottelen rattoisasti residenssissäni suuhygieenikon vastaanotolle lähtöä. Vihaan sitä vihlovaa UÄ-laitetta, mutta ei auta. Saanhan samalla kuulla perusteellisen selvitykset  (mies)suuhygieenikkoni juoksuharrastuksesta. Kommunikaatiomme on kovin yksipuolista ja yksisuuntaista.

Matkustin eilen junalla. Asemalla ystävällinen nuori mies (paidassa luki VR) tarjoutui auttamaan junapiletin teossa. Sanoin, että en ole ensikertalainen. Kosketusnäytön toiminta tuotti jonkinverran hankaluuksia, nuori mies kertoi, että näyttöä on painettava juuri oikealla voimalla. Kun löysin näpeistäni tuon VR:n vaatiman paineen niin homma onnistui hyvin. Sitä ennen yritin ongelmien ilmetessä painaa sen minkä näpeistäni lähti. Matkalla veturista kuulutettiin kaikille hyvää matkaa samaan tapaan kuin lentokoneissa tehdään. VR taitaa yrittää paikata horjuvaa imagoaan.

M. putosi kuoppaan (ilman omaa syytään), ja kylkiluiut menettivät eheytensä. Minä autoin eilen häntä joululeivonnassa. Leipominen ei ollut pääasia vaan kyläily. Saimme aikaiseksi hienoja leivonnaisia (M oli tehnyt taikinat, mina vain kaulin, homma on epämiellyttävä, jos kylkiluut sattuvat olemaan poikki). Viimeinen pellillinen pipareita paloi ja M heitti ne vahingossa nurmikolle. Leivonnaiset olivat mustia ja kauniita pihanurmella. Ehdotin, että niihin voisi liimata jotain kimaltavaa ja ripustaa kuuseen, M ei lämmennyt ajatukselle.

Olen viikonloppuna kirjoittanut vähän muutakin kuin blogia. Minulla on jo vuoden verran ollut "romaanikäsikirjoitus", jonka laajuus on tällä hetkellä 39 liuskaa. Aloitan aina uudeleen ensimmäiseltä sivulta ja alan muokata sitä: minulla on pian viisi sivua lähes Finlandia-palkinto tasoista tekstiä. Ikävä kyllä romaanissa on usein alku, keskikohta ja loppu, nuo kaksi viimeksi mainittua käsikirjoituksestani vielä uupuu.

Blogiini oli eilen löytänyt ennätysmäärä lukijoita 541. Muutama tänne on jäänyt, kiitos heille siitä. Rynnäkkö johtui siitä, että tekosiani oli kehuttu suositussa Nollavaimon blogissa. Pelkään, että yritän jatkossa miellyttää lukijoita (tarjoavathan lukijat narsistista mielihyvää). Toisaalta kaikkien miellyttäminen on mahdotonta, eli jos joku haluaa seurata keski-ikäisen naisen tylsähköä elämää, niin lämpimästi toivotan tervetulleeksi. Luin eilen ikivanhoja blogitekstejäni. Kirjoitan nykyisin pidemmin, vaikka asiaa ei ole sen enempää kuin aiemmin. En ole varma, onko kehitys täten positiivista vai negatiivista.

Tusen juleljus

Illalla putoili  mustalta taivaalta suuria märkiä lumiklönttejä, maa värjäytyi vihdoin toivotun väriseksi. Katsoin äsken ulos ja havaitsin kadun olevan taas mustan. Eilisen jouluilluusion täydensi joukko komeasti frakkiin pukeutuneita miehiä (Polyteknikkojen kuoro) solistinaan kaunisääninen Helena Juntunen. Jos haluaa tuntea itsensä nuoreksi kannattaa hakeutua Polyteknikkojen kuoroa kuuntelemaan kirkkoon, väki oli varsin iäkästä. Kuoro soi komeasti ja jopa heleästi, vaikka mieskuoro onkin (arvioni voi jättää omaan arvoonsa, sillä en ole asiantuntija). Kun Helena Juntunen lauloi urkuparvelta "Varpunen jouluaamuna", hän lauloi kuin enkeli, tai jos enkeleitä on niin näin he laulaisivat jos olisivat naispuolisia enkeleitä. Minua alkoi itkettää. Joululaulun turvassa on helppo itkeä ilot ja surut. Välillä ajatukseni harhaili epäjouluisissa ja epäkirkollisissa asioissa. Edessäni seisoi joukko frakkipukuisia miehiä ja aloin valita heistä sopivaa kotiin vietäväksi. Horjuin takarivissä vasemmalla laulavan ja keskemmällä seisovan parrakkan välillä. Ikäkriteerillä oli asiaan osuutta. Lähdin kuitenkin kotiin yksin, valinta oli lähinnä hypoteettinen laadultaan, sillä frakkimiehet poistuivat laulettuaan johonkin kirkon takakammariin.

Huomasin, että on merkitystä, millä kielellä laulut lauletaan, konsertissa veisattiin venäjäksi (mieleeni tuli Novosipaskin luostarikuoro), ihanan pehmeää, englanniksi (mukana oli rumpalipoika), suomeksi (oma kieli, tunteiden kieli) ja ruotsiksi. "Me sytytämme kynttilän" on kauniimpi ruotsiksi kuin suomeksi.

Ruotsinopettajamme oli terhakka nainen, joka pukeutui siniseen, valkoiseen ja punaiseen, aina kaikki kolme väriä yhtäaikaa. Ruotsintunnista tulee mieleen vain"Tre små troll de leker med en boll..."Meistä opettaja oli ikivanha. Olikin noloa, kun ilmeni, että nainen seurusteli fysiikanopettajan kanssa, joka oli leskimies. Ruotsinopettaja tuli raskaaksi, joka oli meistä suorastaan pöyristyttävää, siis mahdotonta. Joka kevät kuuntelimme viimeisellä ruotsintunnilla levyä "Jag tror jag tror på sommaren..."

Tässä ruotsalaiset sanat tuohon joululauluun:


NU TÄNDAS TUSEN JULELJUS 

Nu tändas tusen juleljus
På Jordens mörka rund
Och tusen, tusen stråla ok
På himlens djupblå grund

Och över stad och land ikväll
Går julens glada bud
Att född är Herren Jesus Krist
Vår Frälsare och Gud

Du, stjärna över Betlehem
Åh, låt Ditt milda ljus
Få lysa in med hopp och frid
I varje hem och hus

I varje hjärta, armt och mörkt
Sänd Du en stråle blid
En stråle av Guds kärleksljus
I signad juletid 

Kissanraatoja

Kommentoin vielä häpeäsimaa. Häpeä on kenties liian voimakas sana, otsikko voisi olla vaikka nolo sima. Nyt vasta muistan Merjan mainitseman kauppapoliittisen aspektin. Nykyään on vaikea tajuta,miten voimakkaasti kuluttamista tuolloin ohjattiin. Ulkomaisia omenoita sai myydä vasta Joulun tienoolla, sillä haluttiin suojata kotimaisten omenoiden kauppaa. Tuoretuotteiden saatavuudessa oli vaihtelua vuodenajan mukaan: kurkkua ja tomaatteja ei saanut läpi vuoden, ei myöskään appelsiineja. Kiiwi, jugurtti, kermaviili, paprika, kesäkurpitsa, tuoreet herkkusienet, tuore ananas, hunajameloni, puhumattakaan rucola-salaatista ovat varsin uusia ostettavia. Kun olin pieni lapsi suomalaiset elivät perunalla, juureksilla, marjoilla, kalalla, voilla ja puurolla. Broileri oli sunnuntairuokaa ja margariini tehtiin huhun mukaan kissanraadoista. Suomessa oli voivuori, nyt tuosta eläinrasvasta on huutava pula. Lehtien mukaan voihyllyt ammottavat tyhjyyttään. Aamulehdessä (vai oliko se Hesarissa) oli juttu naisesta, joka oli onnistunut hankkimaan 20 kiloa tuota vaikeasti saatavaa herkkua.

Sitten myöhemmin Neuvostoliitosta tuotiin pellavapyyhkeitä, Ladoja ja sinkkiämpäreitä. Sitä kutsuttiin bilateraaliseksi kaupaksi. Ostimme DDR:ssä valmistetun loistavan lihamyllyn, ennen häviää Suomi maailmankartalta kuin tuo laatututote hajoaa.

Häpeäsima

Syntymäpäiviäni vietetään ennen Vappua. Lapsuudessani noissa juhlissa tarjottiin simaa eikä limsaa. Limsa oli turhaa rahan tuhlausta. Laseihin kaadettiin tuota kellervää hiukan sameaa makeaa nenässä kihelmöivää nestettä kauniin keltaiseksi värjätyn Jaffan sijaan. Nesteen pinnalla nolosti uivat  turvonneet rusinanraadot. Kun tulin vanhemmaksi ja vieraat oppivat lukemaan, sai häpeäni sinetin: pulloissa luki Spiritus fortis 96%. Vieraiden nauru tuli ihan yllättäen, en ollut ymmärtänyt pullojen häpeää. Äitini työskenteli patologian laboratoriossa, josta simapullot olivat kotoisin.Niihin oli meillä kautta aikojen lirutettu marjamehut ja simat.

Kuljimme oppikouluun äidin kyydissä. Meitä oli kolme siskosta, joista kaikki halusivat istua etupenkillä. Aamut olivat täynnä tappelua tuosta himoitusta paikasta. Siskoni ovat minua nuorempia. Silloin kun he eivät vielä käyneet oppikoulua, sain vielä pitää tuon ihanan etupenkin itselläni. Oli kirkas aamu, tie ei näyttänyt liukkaalta.  Se oli kuitenkin vaivihkaa peittynyt mustaan jäähän. Hämmästykseksemme liuimme pehmeästi ojaan. Auton ohi ajoi sattumalta ambulanssi. Kauhukseni he pysähtyivät tarkistamaan, oliko meillä joku hätä. Kyllä minua hävetti. Keräsin kamppeeni, juoksin kouluun ja jätin äidin ja vanhan Volvo Amazonin sinne ojan pohjalle ja toivoin hartaasti, ettei kukaan ollut nähnyt kammottavaa häpeääni.

Häpesin ruokia, joita meillä valmistettiin. Sitä häpeää en tuntenut ennenkuin tutustuin kavereiden keittiöihin. Leipäressua varten kuiva ruisleipä kostutettiin vedessä, paistettiin voissa ja maustettiin suolalla. Se maistui hyvältä kunnes ymmärsin sen olevan häpeäruokaa. Tuuvinki näytti ja maistui löysältä perunamuussilta. Kaurapuuronjämät paistettiin voissa. Jouluna isä osti laatikollisen punakylkisiä omenoita, muuten hedelmät olivat harvinaista herkkua. Jonain talvena isä ja äiti jo kävivät ulkomaanmatkalla Bulgariassa ja toivat tuliaisiksi persikoita. Ne olivat kuin pehmeitä hunajaisia pikkuaurinkoja, toivoin etteivät ne eivät olisi loppuneet koskaan. Mummolassa söin kilon mandariineja ja pyysin vielä lisää. Himoni hedelmiin oli kyltymätön. Kun lopulta saatiin asuntovelat ja opintolainat voiton puolelle niin ruoan laatu nousi. Häpeä väistyi, jääkaapista löytyi hedelmiä ja leivän päälle sai muutakin kuin voita.

Viikonlopun runot on kirjoittanut Hannele Huovi, kokoelman nimi on Spa (Tammi 2011)

Kuin linnun kynsi
tuulen kohottama hius
on hänen kämmenselkänsä hipaisu.
Rentoon oksaan kasvaa kuuraa
hitaasti välkehtii
kirkkaan pakkasen armokuuro.

--------------------------------

Vuori on kauneimmillaan
kun se herää.
Selkä alkaa punertaa
laakson yli käy kevyt haukotuksen henki
kylkiin syttyy pieniä valoja
ja vakaa järkkymätön tarina
virtaa sen suonista minuun.
Kun kävelen kirjastoon, jalat liikkuvat vuorotellen
ja kuljettavat vartaloa, joka ihmettelee
jalkojen yläpuolella. Eikä muuta tapahdu.
Paitsi että jossain kaukana, kirjalaakson päässä
vuoren viereen ilmestyy uusi huippu,
kävelyllä hänkin.
Nämä kirjavuoret, joiden laaksossa kuljen
mielen juomavesi,
nousevat pilviksi, keskelle avautuu joki
ja runon hevoset kuuluvat maisemaan kuin turpeet
hievahtamatta.
Kirjalla on suomuinen selkä
ja kun pimenee, tuuli kääntää sivuja,
on luettava eteenpäin, lohikäärme lähestyy, ja silti
päivä herää kirkkaana kuin ennustajan kristallipallo.
Lukiessa maisema salpaa hengen
ja minut yllättää kirkas tieto, että
kaikki tapahtuukin minulle.
Mies puhuu oven takana
että kirjasto on kaunis, kirjat hyviä
pysyn liikahtamatta, ettei lattia narahtaisi
hengitän sinisen oven takana,
toisessa maailmassa, näkymättömässä huoneessa
aivan hänen vieressään.
Hän puhuu puhelimellaan kotiin minusta
tietämättä.
Tuijotan lautakattoon, komero on raollaan,
lehti valkoinen, ei minulta puutu mitään.
Kirja on täysi, eikä puutu mitään.

Läskikö

Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittaja Päivi Hietanen kirjoittaa päivän Lääkärilehdessä kollegojen blogeista. Esimerkkinä käytetään blogia, jossa lääkäri kirjoittaa halveksivaan sävyyn ylipainoisesta hengitysvaikeuksista kärsivästä potilaasta otsikolla Läski. Siteeraten blogia potilaan pakaravako jatkui yhtenäisenä hartioiden väliin. Mietin kovasti oman blogini sopivuutta, saako lääkäri kirjoittaa kuten kirjoitan? Minusta saa. Ironisoin itseäni, en potilaitani. Heihin suhtaudun ainakin omasta mielestäni kunnioituksella. En ole kyynistynyt, väsynyt vain. Minua ärsyttää kiire, toimimattomat tietojärjestelmä ja se, että lääkäreille ja hoitajille siirretään tehtäviä, jotka sopisivat paremmin sihteereille.

Tein aamulla pari tuntia töitä, jonka jälkeen kävimme Lahdessa koulutuksessa, palasin kotiin seitsemän maissa. Lahteen lähtiessä toisen talvisaappaan vetoketju juuttui puoliväliin pohjetta, joka ei ole paksu, vaikka sen itse sanonkin. Suunnittelin jo nukkuvani vasemman jalan talvisaapas jalassa. Se olisi tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt koisia kapeat farkun yllä. Lahdessa pyysimme huoltomiehiltä sellaiset tongit kengän riisumista varten. Yllättäen saapas irtosikin ilman apuvälineitä.

Saimme Lahdessa futuristisen elämyksen: näimme kohteliaita tavaroiden kuljetukseen tarkoitettuja robotteja "olkaa hyvä ja väistäkää" nämä hyväkkäät sanoivat, kohteliaammin kuin lahtelaiset konsanaan. Ex-mieheni kävi kerran lahtelaisessa pubissa, jossa keskiolutta nauttinut herrasmies totesi hampaitaan kiristellen "väistätkö vai kävelenkö yli".

Hain kirjastosta kirjoja, joita en ehdi lukea. Tein  savulohisalaattia, kuuntelen Bachia ja join sen tilkan punaviiniä, mikä kodistani löytyi. Varpaani viihtyvät villasukissa ja minä taas kerran sohvalla.

Äänetön nauru ja flunssainen solisti

Päätin klo 18.25, että nyt riitti sohvalla makoilu, hyppäsin pyörän selkään ja poljin Tampere-talolle kuuntelemaan barokkikonserttia, joka alkoi seitsemältä. Konsertin aluksi kerrottiin, että solisti saairastaa flunssaa ja täten olisi suotavaa kannustaa häntä. Mies paineli rintaansa, hieroi nenäänsä ja lauloi paksusta kirjasta, jonka kannessa luki HÄNDEL. Mehän kannustettiin. Väliajalla join lasin punaviiniä miehen terveydeksi.

Sain oivan idean poliklinikkamme toimintaan sovellettavaksi: kun potilas ilmoittautuu, kertoo sihteeri, että lääkärillä on flunssa/ lääkärin kissa on tänä aamuna oksentanut matolle/ lääkärin mies on muuttanut kauniimman ja nuoremman luo. Kannusta toki lääkäriä!

Murrosikäisenä minulla oli ystävä Sari, joka soitti pianoa Musiikkiopistossa. Kävimme usein oppilaskonserteissa. Vaikeinta oli kuunnella lauluoppilaita, jotka vääntelivät käsiään, huojuivat vinhasti ja muikistelivat hassusti suutaan tuottakseen parhaan mahdollisen äänen ja eläytyäkseen traagisiin naiskohtaloihin (jostain syystä lauluoppilaat olivat lähes aina naisia). Istuimme penkeissä ja meitä nauratti niin, että vatsaan koski. Nauru oli äänetöntä, sen saattoi havaita vain hytkyvistä olkapäistämme.

Pidin tänään syksyn viimeisen esitelmän. Innostuin omista sanoistani niin, että aloin ymmärtää maallikkosaarnaajien paatosta. Esiinnyin terveyden- ja sairaanhoitajille. Miksi tuntuu siltä ikäänkuin olisin tehnyt jonkun asian valmiiksi? Vuosi vaihtuu, mutta projekti ja siihen liittyvät esitykset jatkuvat ja pari muutakin esitelmää on jo sovittu.Ihminen tarvitsee elämyksen jonkin asian loppuunsaattamisesta. Olkoon se vaikka vuosi 2011.

Ärsytyslista

Kirjaan tähän listan minua ärsyttävistä asioita. Vaikka ärsytykset on numeroitu, niin ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Numerot tuovat listaan arvokkuutta:

1. Ärsyttää, että aamulla sataa ja illalla ei.  Tällainen edestakainen vehtaaminen vie ilmalta uskottavuuden. Sitäpaitsi jos laitan aamulla kumisaappaat ja sadevermeet, niin en halua tyylisyistä esiintyä niissä töistä kotiin siirtyessäni ( varsinkin kun ei edes sada).

2. Ärsyttää, että kollegalla on hienompi laite kuin minulla. Se on ominut sen itselleen kalliimman, uudemman ja kauniimman. Eilen kollega ei ollut paikalla ja otin tuon uuden laitteen käyttööni, tänään hoitaja haki sen pois ja vaihtoi tilalle vanhan rupuskan. Mökötin koko päivän ja ajattelin ilkeitä ajatuksia. En sanonut mitään.

3. Ärsyttää presidenttivaalit ja ehdokkaat. Varsinkin ärsyttää se tukeva, joka käyttää kansanomaista kieltä ja laiha, joka rypistää otsaansa huolestuneen näköisesti ja yrittää näyttää nuorelta ja viriililtä. En pysty katsomaan televisota,sillä pelkään näkeväni presidenttiehdokkaat.

4. Ärsyttää Tampereen kaupunki, joka ei pidä huolta kevyen liikenteen väylistä. Ajan tahallani autotiellä. Kostan kaupungille.

5. Ärsyttää se,  että huomenna joudun pitämään esitelmän. Esitykseni on klo 13 ja potilas saapuu  klo 14. Hoitaja sanoi, ettei siihen väliin ole nyt laitettu mitään. Mihin väliin. Kysyn vaan. Ärsyttää.

6. Laitan vielä bonusärsytyksen. Ärsyttää, kun postiluukku syytää joulukortteja. Itse en ole lähettänyt yhtään ja se ärsyttää. Olen huono joulukortti-ihminen (olen myös huono jouluruokaihminen, huono joululeivonnaisihminen, mutta hyvä syömään jouluherkkuja). En jaksa askarrella, paskarrella (oli pakko laittaa paskarrella, en halua arvostella ketään, joka on hyvä jouluissa). En muista osoitteita. Ärsyttää.

Pöytäliina

Heräsin juuri sohvalta. Minun piti olla luova ja sosiaalinen, mutta heittäydyin taas vanhan rakastajani syliin. Olen lopettanut suhteemme monta kertaa, joku edelleen vetää tuossa harmaassa vähän rispaantuneessa keski-ikäisessä puoleensa. Harmaa on harmiton, se tarjoaa sohvallista lämpöään mitään vaatimatta.

Tänään listassani luki, että eräs nainen haluaa vaihtaa potilaakseni. Pitäisi kai  ilahtua, mutta ei. Nyt pitää yrittää olla tuon valinnan arvoinen. Onnistumiset ovat polttoainettani, mutta eivät tämäntyyppiset. Minulla oli aikoinaan potilas, joka palkitsi minua jatkuvasti erilaisilla lahjoilla. Kun kurkistin odotushuoneeseen näin kuinka hän piti lahjakassia sylissään. Sain häneltä meikkilaukkuja ja kynttilälyhtyjä. Lahjaesineitä, joita annetaan tuntemattomille. Aloitin hänelle erään uuden hoidon, joka tepsi erinomaisesti. Potilas toi minulle oikein erikseen palkkioksi Marimekon unikkokuvioisen pöytäliinan. Hän oletti, että lääkäreillä on valtavat ruokapöydät, liinaa piti taitella, jottei se olisi valunut pitkin lattioita. Olin vaivaantunut tuosta lahjonnasta, joka varmaankin pursuili sydämestä. Potilas sai tuosta samaisesta hoidosta vakavan sivuvaikutuksen, edelleen kun näen unikkokuvion, niin muistan hänen keltaiset kasvonsa sairaalasängyn valkoista tyynyliinaa vasten. Potilas selvisi, mutta minä annoin pöytäliinan ystävän tyttärelle. Liinalla oli huono karma.

Arvotaan presidentti

Käytin Ylen vaalikonetta, joka arpoi presidentikseni Pekka Haaviston. Ei ihan huono valinta. En kylläkään osannut vastata kaikkiin kysymyksiin; kuten "Pitääkö presidentin olla FB:ssa?"  Tuli mieleeni lisää kysymyksiä: "Keitä hän ottaisi ystävikseen? Kenelle välittäisi kuvia lomamatkoiltaan?" Olisi kiva käydä tykkäämässä, kun presidentti olisi käynyt sauvakävelyllä ja juonut saunaoluet. Täytyy myöntää, että minusta olisi herkullinen ajatus nähdä Haavisto ja hänen puolisonsa sievästi vierekkäin kättelemässä itsenäisyyspäivän juhlaväkeä.

V oli käynyt kuoron kanssa laulamassa vanhainkodissa. Tämän kokemuksen jälkeen hän toivoi vanhuuden raihnaisuuden koittaessa ennemmin saunan taakse lopetettavaksi kuskaamista kuin vanhainkodissa kitumista.

Televisiossa näytettiin ohjelmaa suomalaisesta vanhusten pienhoitolasta, jossa asuntoon oli koottu viisi mummoa, joita kävi hoitaja päivittäin hoitamassa. Mummot vaikuttivat vihaavan toisiaan. Yksi vanhuksista ei ruotsinkielisenä edes kunnolla ymmärtänyt muiden puhetta.

Tahdon vanhainkotiin tai vanhustentaloon,jossa asuu porukkaa, jota siedän ja jotka taas kestävät minua. Haluan hyvää ruokaa ja viiniä. Ystäväni kävi Tanskassa tutustumassa vanhustenhuoltoon, vanhainkodissa tarjottiin viiniä, siellä asusti kissa, aikataulut olivat väljät, eivätkä hoitajat kirjanneet vanhusten pesuja ja eritteitä tietokoneille.

Järvenpää runo

 Merja on kateellinen Toijalalle, kaupungista on kirjoitettu runoja ja Järvenpäästä ei. Kävin luistelemassa lenkkareillani rännän tuhrimia polkuja ja mietin, että pitäähän Järvenpäästäkin olla runo. Vaikka en todellakaan kuvittele olevani RUNOILIJA (kun puute on näin suuri niin kelpaa valerunoilijakin), niin kirjoitin Merjalle runon. Ole hyvä:

JÄRVENPÄÄ

Järvenpäästä ei kirjoiteta runoja
ei säkeen säettä.

Järvenpää on piste kirjassa
Suomen maantiekartasto.
Vedän käsivaralla viivan sen yli
mistä ei kirjoiteta runoja
sitä ei ole.

Viivan alla se hengittää
huuruista keski-iän bluesia
on jonkun koti.

Kirjoitan Järvenpäästä runon.

Jouluruno (ei härski)

En ole ehtinyt juurikaan nauttia siististä kodistani. Näyttää ikäänkuin kylpyhuoneen hanat olisi vaihdettu uusiin, niin kauniisti ne kiiltelevät. Tänä aamuna annoin silmieni levätä tuossa ihanassa näyssä pitkään.

Perjantaina seurasin ystävän väitöstä. Hupaisia ovat akateemiset perinteet, lauseet, joita vuosi vuodelta toistetaan, kirjaintakaan muuttamatta. En muista oman väitökseni kiemuroita kovin tarkkaan, jännitin niin paljon. Väitös tapahtui englanniksi, kaipa minulla oli lapulla nuo rutiinilauseet. Perjantain tilaisuus oli leppoisa ja väittelijä pärjäsi hyvin, vaikka jostain syystä minäkin jännitin, hyvä kun sain edellisyönä nukutuksi.

Samana iltana vietimme työpaikan pikkujoulut, jotka menivät siten kuin ne tuppaavat menemään. Tavalliseen tapaan pohdimme pitkään mihin mennä jatkoille. Päädyimme lopulta Seurahuoneelle, jossa ei keskustelusta tullut mitään, humppamusiikki ja tanssiinhakijat häiritsivät. Tupa oli täynnä. Lähdin pois ennen innokkaimpia juhlijoita, siitä huolimatta oli raskasta herätä seitsemän aikaan, ehdin kuitenkin kahdeksaksi kampaajalle.

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän HOMO! (toimin teatterireissumme sponsorina). Seuranani kulttuuria harrastamassa kulki kaksi nuorta naista, tytär ja hänen tyttöystävänsä. Näytelmän lopussa julistettiin jokaisen oikeutta rakkauteen, asetelmasta johtuen se tuntui liikuttavalta. Näytelmää kuljetti, kovin Päivi Räsäsen oloisen poliitikon mies, jota esitti Juha Muje, poliitikkoa esitti Rea Mauranen. Pariskunta tarjosi lukuisia farssin aineksia. Rea Mauranen oli mainio roolissaan, mutta Juha Muje oli loistava, samaten pariskunnan kadulta pelastama kuvankaunis Moritz (Johannes Holopainen, joka vielä opiskelee teatterikorkeakoulussa). Vaikka kyseessä oli  farssi, välillä teksti oli traagista, sitähän homoseksuaalien historia on ollut. Näytelmä oli hyvin poliittinen, julistava.  Lopussa käytettiin kikkaa "kysytään kirjailijalta, miten saada näytelmä lopetettua". Se tuntui turhalta ja pikkuisen läsäytti tunnelmaa. Materiaalia olisi voinut karsia (näytelmä kesti 3t 15 min). Sanoin narikassa, että minulla on kiire junaan, takkini oli ystävällisesti laskostettu valmiiksi penkille teatterisalin oven eteen, joten ehdin hyvin. Nuoret naiset hämmästelivät matkallamme miten hyvää palvelua keski-ikäinen nainen saa.

Paluumatkalla junassa edessäni istui suomea murtaen puhuva mies. Kuulin, kuinka hän tilasi kännykällään kolme kebab- annosta tamperelaisesta kuppilasta kello kuudeksi (juna saapui Tampereelle klo 18). Konduktöörin kiertäsessä vaunua mies näytti lippua Riihimäelle, jonka asemalla Pendolino ei pysähdy. "Mita mina teen?", huusi mies. Junavirkailija käski ajaa Tampereelle ja sitten takaisin Riihimäelle. Mulkoilin koko matkan "Riihimäen miestä" murhaavasti: hän vaihtoi vaunua. En kuitenkaan maininnut asiasta junan henkilökunnalle. En tiedä miksi mies minua ärsytti. Jos huijari olisi ollut nuori opiskelija, olisinko pitänyt moralisoivaa sormeani pystyssä.

Huijauksista tulee mieleen vanha kaverini, joka osti kaikoinaan Puolasta kuulokkeet. Silloin mallit olivat suuria ja painavia kuin traktorikuskien kuulosuojaimet. Kotisuomessa mies avasi lootan, josta löytyi kaksi perunaa.

Minä ja "Riihimäen mies" saavuimme Tampereelle klo 18, käännyin kotonani vaihtamassa pitkän iltapuvun ja lähdin ystäväni väitöskaronkkaan. Ilta oli kotoisa puheineen ja musiikkiesityksineen. En tuntenut muita kuin väittelijän, mutta ei se haitannut, pöytänaapureikseni oli aseteltu kaksi savolaista miestä. Ilta kului rattoisasti.

Viikonlopun runo on paikallisen runoilijan Juhani Ahvenjärven tekosia Liituvarjo (Teos 2010). Omistan runoni toijalalisille ystävilleni:

TOIJALA

Tuuli raahaa kohti rataa rampaa varista,
kun ovi lentää selälleen ja taittaa
linnun niskan. Kahvinkeitin
korahtelee, parkkihappo
karkaa ulos työmaakopista.

-----------------------
Blogiin on usein päädytty hakusanalla härski jouluruno. Tässä on jouluruno (ei härski).

JOULU

Aurinko on matalalla
kieli juuttuu telineeseen,
jonka yllä tuulettuvat matot.
Lumi leikkii valon kanssa:
violetit katot

Kaksi kissaa

Nykyajan ihmisen mitta on kiireisyys. Minulla on hillitön hoppu, olen siis olemassa. Aion osoittaa ihmisyyteni suuruuden kertomalla miten kiireinen olen.  Aloitan huomenna klo 8 työni (tämä ei liene suuri uutinen). Kahdentoista maissa istuudun kuuntelemaan ystävän väitöstä (jännittää). Viideltä tutustun erääseen terveyskeskuksen poliklinikkaan (tylsää) ja seitsemältä onkin jo työpaikan pikkujoulut. Riippuen siitä menenkö jatkoille vai olenko järkevä, nukun joko riittävästi tai sitten en. Lauantaiaamuna kahdeksalta raahaudun kammattavaksi ja kymmeneltä juna vie meidät (tytär, hänen tyttöystävänsä ja minä sponsorina) Helsinkiin. Katsomme näytelmän Homo, ohjelman mukaan kesto on kolme tuntia 15 minuuttia. Sieltä ryntään junaan ja takaisinTampereelle, jossa toivon olevani kuudelta. Minulla on tunti aikaa kotiutua, pukeutua akateemiseen juhla-asuun ja hilpaista väitöskaronkkaan. En tunne juhlista juuri muita kuin väittelijän, joten ilta vaatii melkoisia sosiaalisia ponnistuksia.

Sunnuntaina ei ole mitään menoja. Saan tehdä sitä mikä on minulle ominaisinta, maata sohvalla ja heilutella varpaitani, tuijottaa kattoon ja välillä surffata netissä. Pelaisin koneellani Spider-pasianssia, jos en olisi poistanut peliä vaikeaksi kehittyneen pasianssiriippuvuuden vuoksi.

Kisu hiipii rintakehäni päälle makaamaan ja surraamaan. Se tunkee sievän nokkansa kiinni nenääni ja katsoo moittivasti. Sitten se heltyy ja nuolee hiuksiani. Se on varsin epämiellyttävää. Kerttu ilmeisesti luulee, että minä olen hänen lajitoverinsa, eikä ymmärrä, että olen tärkeä, kiireinen ihminen.

Kynttilätön kommunisti

Katsoin Teemalta hetken vuoden 1968 itsenäisyyspäivän juhlia. Vieraat kävelivät reippaassa tiukassa parijonossa kättelemään Urhoa ja Sylviä. Urho ei ottanut kenenkään käsiä käsiensä väliin, ei juuri puhunut, ei kallistellut päätään, tillottanut vierasta silmiin tai hymyillyt. Homma hoidettiin kuin mikä asiallinen työ tahansa. Muistan kuinka Sylvin kättelyurakkaa säälittiin, olihan hän hento, reumaa sairastava nainen. Kättely eteni rivakasti.

Nyt elämme yksilöllisyyden aikaa: kun presidenttipari kättelee yhtä paria, seuraava odottaa hienotunteisesti matkan päässä. Jälkeenpäin vieraat vielä poseeraavat kameroille. Tarja Halonen sanoo vieraille jotain yksilöllistä, ainakin sanoi FB-tutulleni, joka oli kutsuttu linnaan juhlimaan. Nainen teki kenties tyhmästi kun peesasi erästä valtakunnan kuvatuinta naista. Kamera jäi seuraamaan tuon naisen iltapukua ja FB-tuttuni vain vilahti kamerassa.

Olen lauantaina menossa ystävän väitöskaronkkaan. Pukukoodi on akateeminen juhla-asu. Musta, juhlapukukaupan alennusmyynnistä ostamani pitkä leninki näyttää muuttuneen eilisen jälkeen köyhäksi ja tylsäksi. Sitä ei muotikommentaattori viitsisi edes vilkaista.Olin vielä äskettäin tyytyväinen asuuni ja se on edelleen se sama mekko. Toisaalta onneksi minun ei tarvitse esiintyä Angry Bird rinnuksissa.

Isäni mielestä ne, jotka eivät sytyttäneet ikkunalle kahta kynttilää, olivat kiistatta kommunisteja. En tiedä mitä sellaiset epäisänmaalliset kansalaiset nyt ovat. Isä viritteli aina huolellisesti kynttilät kaikkiin ikkunoihin. Liekkien tuli asettua samalle korkeudelle. Kynttilät sytytettiin tasan kello kuusi.

Istun sohvalla ja väijyn soittoa. Takapäivystän.

Aamun tullen

Luin aamulla loppuun Michael Cunninghamin romaanin Illan tullen. Pikkuhiljaa tunne Peterin elämän tirkistelystä hävisi ja teos laajeni yleisemmälle tasolle, Elämmekö elämää, jota haluaisimme? Olemmeko rehellisiä toisillemme? Tekeekö asioiden vatvominen meistä vain onnettomampia? Toisaalta tällaiset pohdiskelut ovat elitistisiä, suurimmalla osalla maailman kansalaisista ei ole vaihtoehtoja. Kirjan lopusta voi aavistaa, että Peterin elämään tulee jonkinlainen käänne. Kriisi on kenties siunaukseksi. Lopulta tyylikäs ja hyvin kirjoitettu kirja New Yorkilaisesta kauneuden rakastajasta. Taidemaailmaa käsitellään ironisesti: upporikas taiteenkerääjä ostaa kalliin kauniin teoksen, jonka pintaa on lähes huomaamattomasti kirjailtu rivouksia. Kirjassa on totisesti kaunis kansi.

Tilaamani siivous on alkanut toimia jo ennen toteutumistaan. Vein eilen kirpparille ryysyjäni, heitin vielä viime hetkellä pari vaatetta takaisin kaappiin. Kuljettelin viinipulloja ympäri kaupunkia, Anttilan pullonkeräys on Alkossa, joka oli yllättäen jo suljettu. Sokkarilta löytyi onneksi tarvittava masiina. Miksei viinipulloja saisi palauttaa ruokakauppaan? Tungin vielä pari matkalaukkuani huoneen nurkasta täyttämään vähäistä kaappitilaani.

Ylioppilaskesänäni tein töitä siivoojana hotellissa, jossa majaili myös sotaveteraanikuntoutujia. Eräs kollega sanoi, ettei enää mene syömään mainitun majoituspaikan ravintolaan jouduttuaan kahdesti siellä elvyttämään. Monen kuntoutuja huoneen yläkaapit olivat parin viikon kutoutusjakson jälijiltä täynnä tyhjiä alkoholijuomapulloja. Siivous oli minusta kivaa, ehkä työvoima oli tuolloin mitoitettu niin, ettei se ollut raskasta. Hotellihuoneen siivous tehtiin kahdestaan ja se sujui vikkelästin, noudatimme sovittua koreografiaa. Joskus saimme tippiä ja söimme rahoilla jäätelöä. Kylppärin juomalasit vain huuhtaistiin hanan alla, en ole sen jälkeen enää käyttänyt hotellissa yöpyessäni noita laseja.

Eräs siivoojakollega oli kuusikymppinen leskirouva. Hänen miehensä oli jättänyt pikkukenkäisen naisen nuorena morsiona kyläreissun ajaksi värjöttelemään rannalle, mies itse tarpoi saappaissa saareen vesilammikkoisen jään poikki. Mies viipyi vierailulla pitkään. Nainen oli miehen kuoltua ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen: hänellä oli omaa rahaa ja vapaus tehdä mitä halusi. Kun meille valitettiin liian runsaasta vedenkäytöstä allasosaston pesussa, nainen alkoi pyöriä ympyrää, puhkua ja huutaa "kuivapesu, kuivapesu!"

Aion mennä lenkille, laittaa itsenäisyyspäiväksi moussakaa (hienojen kreikkalaisten kunniaksi), sytyttää ikkunalle kynttilät ja katsoa televisiosta iltapukuja ja sitä kun homot tanssivat.  Kanadassa asuva FB ystävä liehutti jo varhain aamulla Suomen lippua päivityksessään.

Vaarallista kokea

Luin hiljattain Aamulehdestä, että jos polttaa sisällä kynttilöitä niin ilma on tiheänään pienhiukkasia. Kynttilää kannattakin lehden mukaan polttaa ulkona lyhdyssä. Kun joulukuusen mukana kantautuu kotiin todennäköisesti homeita ja joulukukista ties mitä kammotusta, ainakin hyasintista tuoksua, niin Joulu kannattaa järjestää sisälle ja itse kurkkia turvallisesti tuota idylliä ikkunan läpi.

Jouluruoat ovat vaarallisia, liikaa suolaa, tuhottamasti eläinrasvoja. Verenpaineet nousevat ja painoa tulee niin monta kiloa, että vaikka koko kevään juoksee kinkunsulatusjumpissa niin se on vain pisara tuossa rasvameressä. Ehdotan terveydenhuollon ammattilaisena Joulun kieltämistä.

Onhan tähänkin asti kielletty vaikkapa tuoremaidon myynti. Tuo juoma on suunnaton vaara terveydellemme (vrt.tupakka). Nyt on kevytmielisesti alettu Tampereellakin myydä tuoretta kyytönmaitoa. Kohta tuo maito alkaa niittää tervettä nuorisoa. Kieltää se pitäisi. Sitä mieltä olen.

Aatto

Olen lukenut kahden mieskirjailijan kirjoja rinnakkain. Oikeastaan lukenut olen vain Michael Cunninghamin romaania Illan tullen (olen sivulla 194) ja kuunnellut Jari Tervon Ohranaa (kuuntelen levyä 12). Alan kunniottaa Jari Tervoa, jotkut hänen lauseensa ovat helmiä. En voi yhtään niistä tähän kirjoittaa, sillä olen kuullut ne pyöräillessäni, enkä ole siten voinut kirjoittaa niitä muistiin. Kirjassa on kiinnostava mutkikas juoni, jossa hypitään edestakaisin aikajanalla, joka yltää nykypäivään. Päähenkilöstä, Attila Rahjasta alkaa hiljalleen pitää, hänestä on suorastaan haikea erota, vaikka alkuun häntä pitää ärsyttävänä öykkärinä. Jari Tervo on romantikko, vaikka välillä yrittääkin asiaa parhaansa mukaan peitellä. Michael Cunninghamin romaanin päähenkilö Peter on tuhansien kilometrien päässä Attilasta. Hän on New Yorkilainen galleristi, joka ottelee seksuaalisuutensa kanssa. Kirjaa on kiusallista lukea, joutuu tirkistelemään salaa Peterin ja hänen läheistensä elämää ja varsinkin Peterin salaisimpia aatoksia. En vielä tiedä miten käy,mutta epäilen, ettei kovin hyvin. Turvaisin hädän hetkellä mieluummin Attilaan kuin Peteriin.

M kertoi lentomatkastaan, joka suuntautui Dar es Salaamista rupiselle paikkakunnalle, jossa sairaala sijaitsi. Matkaa kertyi tuhat kilometriä. Lentäjä rukoili ääneen ennen kuin aloitti nousukiidon. Kone oli pieni, siihen mahtui vain kuusi matkustajaa. Se pysyi ilmassa tarpeellisen ajan ja laskeutui pehmeästi kuoppaiselle kiitotielle Johtuiko onnistunut lento mahdollisesti rukouksen  voimasta, sitä en tiedä.

Päivät ovat sekaisin, tänään on maanantai, huomenna taas sunnuntai, josta hypätään suoraan keskiviikkoon.

Pimeyden ytimessä

Kun avasin silmäni, en nähnyt mitään, pimeää vain, korviini kantautuvasta sateesta päättelin olevani edelleen hengissä. Kovin suurta motivaatiota ylösnousuun oli vaikea keksiä. Suljin silmäni uudelleen ja heräsin vasta tunnin kuluttua. Ainakin näin joulukuun alussa ihmiselo on yhtä taistelua sängyn vetovoimaa vastaan.

Söimme M:n kanssa Telakalla. Vieressä kolme nuorta miestä teki sound checkinginä, joten kuulomme on mennyttä. M työskenteli Tansaniassa pari kuukautta ja tuli takaisin täynnä tarmoa. Hän oli rakastunut: uuden rakkauden nimi on Afrikka. Tarmo valui hänestä parissa pimeässä viikossa. Tansaniassa potilaita hoidettiin lääkkeillä, joita sattui olemaan saatavilla. Ihmiset kärsivät tuberkuloosista, AIDSista ja koleraepidemioitakin esiintyy. Potilaita ei tutkita, eikä laboratoriokokeita ole saatavilla. Diagnoosi perustuu enemmänkin todennäköisyyksiin ja intuitioon. Kontrasti hyvinvointivaltioomme on huima. Kummassa maassa ollaan tyytyväisempiä hoitoon? Kylissä väki on aliravittua, likaista ja köyhää. Naisilla on jaloissaan muoviset likaiset varvastossut, joiden pohja oli kulunut olemattomiin. M:n lumosi valo, lämpö ja kiireettömyys.

Kävimme jälkeenpäin Tampere-talolla kuuntelemassa Buena vista social club orkesteria. Pianisti oli vaihtunut sitten viime näkemän, edellinen talutettiin pianotuolille ja siltä pois, nyt tilalla oli vikkeläliikkeinen taitava nuorehko mies. Taituruudestaan huolimatta kuunteluelämys olisi jäänyt mitäänsanomattomaksi, ellei lavalle olisi kömpinyt Omara Portuondo 81 v. Hän veti hämäläiset pystyyn näkymättömillä naruilla. Olimme hänen vietävissään. Äänessä oli iäkkään naisen ääneksi käsittämätöntä voimaa. Jätän tarkemmat arviot tekemättä, ettei tarvitse hävetä jälkeenpäin.

Käväisimme vielä salsabileissä. En osaa enää tanssia, en ole edes kokeillut muutamaan vuoteen, en sen jälkeen kun kävin Kuubassa. Olen sanonutkin, että tanssin salsaa vain Kuubassa, jossa se on hillittömän hauskaa. Eräs tuttu mies halusi kuitenkin minua tanssittaa. Eipä siitä juuri mitään tullut.

Viikonlopun kannustusrunona Arthur Rimbaudin teoksesta Kausi helvetissä (Sammakko 2003) suomentanut Einari Aaltonen (alkuperäinen teos on painettu omakustanteena 1873).

Se löytyi taas!
Mikä niin? ikuisuus.
Se on aurinkoon
Sekoittunut meri

Sieluni iankaikkinen,
Ole vahvatoivoinen
On yö yksinäinen
Ja päivä tulinen.

Otteesi kirpoaa
Kärsimys katoaa,
Yleisen innon!
Lennätät pois...

-Ei toivoa,
Ei mitään suuntaa
Maltti ja tieteet,
Varmat pinteet.

Ei ole huomista,
Satiinihiillosta,
Tuliluonteisuus
On velvollisuus.

Se löytyi taas!
-Mikä niin?- Ikuisuus.
Se on aurinkoon
Sekoittunut meri

Musta laatikko

Nenäni vuotaa. Yskää minulla ei ole ollut vuosiin, teoriani mukaan pikkutaudit eivät tällaiseen ilkeään keski-ikäiseen naiseen enää uskalla iskeä. Kai viruksetkin hieman valikoivat emäntäänsä.

Aamulehti täyttää 130 vuotta. Onnea vaan. Viimeksi hermostuin lehteen, kun sen etusivulla komisteli otsikko, jonka mukaan yhä  useampi lääkäri kärvistelee huumekoukussa. Viime vuonna 15 lääkäriä menetti lääkärinoikeutensa, tänä vuonna heitä on ollut 14 (lääkäreitä on yhteensä 24 000). Ajattelin, että lehti tekee kaikkensa riistääkseen ihmisiltä luottamuksen suomalaiseen terveydenhuoltoon. Lopullisen järkytyksen koin, kun kävin lehden nettisivuilla, jonne kansalaiset olivat kommentoineet edellämainittua artikkelia. Voi sitä vihan määrää. Jotain kai sitä on vihattava, miksei sitten lääkäreitä.

Lähden tänään Tampere-talolle kuuntelemaan Omaro Portuondoa, olen saanut kuulla häntä aiemmin Porissa. Hän on kaunis vanha nainen. Eilen katsoin Teemalta dokumentin mustista tanssityöistä New Yorkista.  He olivat iältään 80-95-vuotiaita. He tanssivat edelleen ja esiintyivätkin. Vanhin tytöistä sairastui dokumenttia tehtäessä, naiset olivat sitä mieltä, ettei hän ollut enää entisensä: ei edes kiroillut. Nainen kuoli ja hänen muistotilaisuudessaa stepattiin ja naurettiin ja vierailtiin naisen kantakapakassa. Baaritiskille oli tilattu myös hänen mielidrinkkinsä. Naiset olivat aiemmin vitsailleet, että naisen asunnolta pitäisi kaivaa tunneli tuohon baariin, sillä liikenne oli niin vilkasta ja ikääkin tyttösellä oli yli 90 vuotta. Kun naiset istuivat pöydän ääressä muistelemassa menneitä, tajusin, että he ovat edelleen samoja mitä he olivat silloin kun jalka vielä nousi korkealle. Heitä katsoessani mietin, minkälainen vanha nainen minusta tulee (jos en siis kupsahda sitä ennen).

Viikonlopun runo on Panu Tuomen kirjasta Jerusalemin syndrooma (WSOY 2010). Jerusalemin syndrooma on oireyhtymä, joka iskee muutamiin kaupunkiin saapuviin pyhiinvaeltajiin: he luulevat olevansa Raamatun henkilöitä (näin kerrotaan kirjan lopussa)

Olipa kerran
ilmalaiva, joka
haaksirikkoutui
pilviin,
eikä muuta
jäänyt jäljille
kuin kirjan muotoinen ankkuri.

Oli tuhoon
tuomittu ooppera,
joka karahti
aivokoralliin,
eikä muuta
jäänyt jäljelle
kuin Jumalan
musta laatikko.

Hytti

Olen asettautunut tähän pimeyteen. Pimeys on kotini.  Laitan salaattia, syön ja luen sanomalehteä. Varpaitani alkaa paleltaa, haen villasukat ja jo siinä vaiheessa tiedän, etten enää viitsi lähteä mihinkään. Kellistyn sohvalle ja vedän päälleni ihanan torkkupeiton ja nukahdan. Nukun syvää talviunta kunnes kisu hyppää rintakehäni päälle ja alkaa kehrätä. Se haluaa nuolla hiuksiani,  tuntuu inhalta ja on pakko nousta.

Onneksi huomiseksi on sovittuna Tampere-talolle konsertti: Buena vista social club. Ympäristö on kylläkin liian steriili jollekin kuubalaiselle. Kuubalaista musiikkia pitää esittää Havannassa Casa de la Musicassa, jossa hiki valuu selkää pitkin ja kuubalaisten lantiot keinuvat irtonaisesti. Eivä ainoastaan keinu vaan tärisevät ja hytisevät elämäniloa. Kuubassa pariin otteeseen käytyäni osaan kyllä antaa arvoa Tampere-talon vessoille. Ei tarvitse ottaa mukaan omia vessapapereita, eikä likavesi vyöry pitkin lattioita.

Rosa Liksom voitti Finlandian: oikea ja arvattava ratkaisu. Olen matkustanut junalla Helsinki-Viipuri-Leningrad-Kiev- Bukarest-Sofia-Istanbul. Makuuvaunussa, jolla matkustimme Leningradista Kieviin meitä oli neljä. Samassa vaunussa kanssamme matkusti äiti ja tytär, molemmat venäläisiä. Paikalliset pukeutuivat heti junan jätettyä Leningradin kaupungin yöpukuihin ja esiintyivät yöasuissa koko matkan ajan. Asemilla mummot myivät peltiämpäreistä omenoita. Matkustajat luikahtivat junalaiturille omenaostoksille yöpuvuissaan. Junavaunussa virkailija keitti teetä samovaarilla. Meillä oli pieniä talousongelmia, sillä emme ehtineet vaihtaa ruplia. Muistelen, että meille tarjottiin lihapiirakkaa,  eikä kukaan  yrittänyt hyötyä meistä. Yhteistä kieltä ei kanssamatkustajiemme kanssa ollut, silti he kaikki kävivät meitä ihmettelemässä. Neuvostoliiton ja Romanian rajalla vaunumme nostettiin yläilmoihin ja asumukseemme vaihdettiin uudet pyörät (tai akselit vai mitä ne lienevät), raideleveys muuttui. Tullimies tarkasti matkatavaramme ihailtavalla huolellisuudella.

Kievin asemalla odotti kaksi miestä, jotka ajoivat meidät hotellille. Kun olimme asettuneet huoneeseemme samat miehet koputtivat oveemme ja veivät meidät taas Ladalla johonkin toimistoon, jossa meille annettiin ruplia. Tänä päivänäkään en tiedä miksi. Olimmeko maksaneet jostain liikaa? Ruplien kuluttaminen oli todella työlästä, sillä mitään ostettavaa ei ollut ja ravintoloiden ainoaan ruoka-annokseen kyllästyi nopeasti. Muistelen vieläkin pitkää ruokalistaa, jonka herkullisia nimiä osoittelimme ja saimme tarjoilijalta päänpuistattelut. Lopulta eteemme aina kannettiin kanaa, riisiä ja purkkiherneitä.

Siunattu naru 2

Siunattu naru näytti taas voimansa: U laittoi tekstarin ja uhkasi riistää minulta vuoden viimeisen viikonloppupäivystyksen. Asiaa edisti Suomen valtio, joka viisaudessaan vaatii U:lta lisäverojen maksua.

V sanoo, että häntä kiinnostaa lukea miesten kirjoittamia kirjoja. Hän arvelee löytävänsä niistä salattua tietoa miesten sielunelämästä. Olen pyöräillyt pimeissä uupuneissa aamuissa töihin kuunnellen Jari Tervon Ohranaa. Musta maisema ja korkea ilman kosteus sopivat oivallisesti kirjan nauttimiseen.  Attila Rahja kävisi amerikkalaisen elokuvan sänkileukaiseksi vakoojaksi. Attilalla on yksi heikkous, Vilja Oljenperä, desantti Mutkan morsio, joka rakastaa vain Stalinia. Lieneekö miesten päiväuni, että Attilan mieskunto on  tallella vielä 106 vuoden iässä. Kirja on minun makuuni jotenkin liian runsas ja rehevä. Toki kuunteleminen on ihan eri asia kuin lukeminen. Meneillään on CD numero yhdeksän. En ole varma tiedänkö miesten maailmasta yhtään enemmän. Minulla on Jari Tervon kirjojen suhteen ongelma: näen kirjailijan aiemmin pyöreät ja nyt kapeammat kasvot tekstiä lukiessani. Pyöräreissu kuluu kylläkin joutuisasti ja ympärillä pyörivä liikenne liukenee Veikko Honkasen ääneen.

Olen päättänyt antaa itselleni joululahjaksi suursiivouksen. Lahja on kohtalaisen ekologinen ja pienyritystä työllistävä. Minäkin saan siitä verovähennystä. Tutun sukulaisen siivousfirman nainen kävi asuntoani katsomassa siivoussilmällä. Minusta kotini tila ei ole mitenkään toivoton ja sen pinta-ala on kuitenkin vain 60 neliömetriä. Nainen kuitenkin arvioi suurpuhdistukseen menevän kymmenisen tuntia. Ei ihan halpa joululahja, mutta sovittu mikä sovittu. Valkotornado hyökkää 9.12. Samana iltana on pikkujoulu. Mitenköhän se tähän liitttyi? Ei kai mitenkään. Saan yöllä rymytä siistiin kotiin.

Romanttista luettavaa

Katsoin Ylen Areenasta sympaattisen dokumentin Kutkuttavan ihanat kirjat. Ohjelma kertoo seitsemänkymppisestä yksin asuvasta miehestä, joka kirjoittaa Harlekiini kirjoja. Ohjelmassa näytettiin kuinka mies istui keittiön pöydän ääressä teetä siemaillen ja näpytteli läppärilleen  "Ken liututti Samathan  rintaliivien olkaimet alas...". Miehen munamaista päätä reunustivat harmaat hiukset. Hän arveli väsänneensä 50 teosta naisten nautittavaksi. Dokumentti kertoi myös miehestä, jonka kuva on komistanut 200 romanttisen pehmeäkatisen kirjan kantta. Siinä seurattiin noiden kirjojen lukijoiden elämää ja unelmia eri puolilla maailmaa. Kaikkiin dokumentin henkilöihin suhtauduttiin kunnioittavasti. Dokumentti voi muistuttaa fiktiota, noista ihmisistä olisi voinut tehdä fiktiivisen elokuvan. Tarinoita ei tarvitse keksiä, niitä on joka puolella.

Minulla on nyt sitten Budhalaisen nunnan siunaama naru ja Valamosta ostettu muovipintainen Konevitsan Jumalanäidin ikonin kuva. Ikonin kuvan sain ortodoksiselta naiselta, joka oli työkaverini. En uskalla ottaa sitä pois lompakostani. Olisi ikävää, jos lentokone, jolla matkustan putoaisi maahan ennen lentokenttää koska en ollut kantanut muoviläpyskää mukanani. Olen vastuussa usean ihmisen hengestä. Tästä lähtien on huolehdittava, että narukin kulkee mukana. Työkaverini siunautti Pääsiäisen aikaan pullan papilla.

Minäkään en siis ole kovin rationaalinen vaikka teeskentelen sitä olevani.

Siunattu naru

R antoi meille kirjoituskurssilaisille joululahjaksi thaimaalaiset narut. Naruja oli siunaamattomia (kauniimpia) ja siunattuja (rumempia). Minä valitsin siunatun narun, sillä olen syvällinen ihminen, arvostan sisältöä, en koreaa ulkokuorta.

Minun piti mennä konserttiin ystävän kanssa, jolle uskalsin vasta tällä viikolla kertoa lippujen kohtalon (hain varatut liput pari päivää liian myöhään, enkä saanut niitä, en kiroilemalla, en maanittelemalla, lahjoa en Tampere-talon lippumyyjää yrittänyt). Koitin lievitellä töppäystäni ehdottamalla vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Tänään siunattu naru yllättäen järjesti meille liput (M:n poika hieman auttoi, samaten Huuto Net).

Siunatun narun voi solmia ranteeseen, mutta miten on suihkun laita, kestääkö siunaus vettä ja suihkuvaahtoa. Kylpyhuoneen seinälle on laitettava naula, johon voin ripustaa siunatun narun. Yhden naulan yläpuolella lukee nimeni, toisen yläpuolella Vieras ja kolmannen Siunattu Naru.

Kirjoitin kurssilla syvällisen tarinan nimeltään Rouva näkkileipä. Saan siitä Finlandiapalkinnon, sillä onhan minulla nyt siunattu naru.

Blogiini on löydetty hakusanoilla Rehevä perse, Alaston näyttelijä, Alaston näyttelijä blogi  ja Nelikulmainen valkoviinipullo.

Luonnonlaki

Luen ihastuneena naistenlehtijuttuja kodeista, joiden ruokapöydän ympärille mahtuu sekalainen kolmenkymmenen hengen äänekäs, boheemi ystävä- ja sukulaisjoukko. Kuvitelmissani tietysti heilun kaiken keskipisteenä ja taion tyhjästä persoonallisia herkkuruokia yllätysvieraille. Ihanteenani on se kirjailija Manninen (en ole lukenut hänen kirjojaan), mutta hänen pihapiirissään asuu myös entinen mies perheineen ja kaikki on niin runsasta ja kodikasta. Karu totuus on, että sukulaisista pidän yhteyttä vain omiin lapsiini, vanhempiini ja kahteen siskooni. Pääasiassa kommunikaatio heidän kanssaan tapahtuu puhelimitse ehkä tytärtäni lukuunottamatta. Välillä olemme riidoissa jostain mitättömistä syistä ja puheluihin tulee taukoja, mutta noin yleisesti pidämme säännöllisesti yhteyttä toisiimme. Unohdin, että yksi serkku on FB-ystäväni, onnittelin hiljattain häntä syntymäpäivän johdosta.

Eilen luonani kävi kuusi vierasta, jotka olin tunkenut pienen "kätevän", levitettävän  IKEA-ruokapöydän ympärille. Istuu sen pöydän ääressä missä kohtaa tahansa, niin koivet tökkäävät pöydänjalkaan. Kun katoin pöytään astiat niin mitään muuta ei enää siihen mahtunutkaan. Ei edes viinipulloa. Pöydän ympärille oli tungettu kolmea erilaista tuolimallia, neljä omaani (valkoisia moderneja italialaisia) , kaksi vanhempieni vanhaa jakkaraa ja yksi heidän hylkäämänsä puunvärinen tekovanha tuoli. Muonituskapasiteettini oli äärirajoilla. Kaikesta huolimatta vieraat viihtyivät. U toi minulle nipun Parnassoja, jotka olen rennosti pinonnut olohuoneen pöydälle tyyliin "täällä asuu kulttuuri-ihminen".

On olemassa sellainen luonnonlaki, jonka mukaan, kun näet sellaisen ihmisen, jonka silmissä haluaisit olla edes siedettävän näköinen, niin törmäät häneen ilman meikkiä kuraisissa lenkkivaatteissa ja tukka lätässä. Minulla on sellainen kävelytyyli, että kura kiipeää ylös lahkeita, jos käyn lyhyemmällä lenkillä kura ulottuu  polviin saakka, pidemmällä reidetkin ovat ruskeissa kuralänteissä. Istuin kesken lenkkini kahvilla eräässä kahvilassa, jonne saapui puolituttu mies, jolla nyt ei oikeasti ole mitään väliä, mutta yksi juttu kuitenkin vähän nolottaa. Yritin teeskennellä näkymätöntä. Tuijotin Hesarin kuolinilmoituksia hyvin kiinteästi sen ajan kun hän asioi kassalla.  Minusta tuntuu, että hän katsoi pitkään, mutta minä tyttö tillotin niitä kuolinilmoituksia. En ole edes ihan varma oliko kyseessä kuitenkin joku ihan vieras tyyppi, sillä katselin niin intensiivisesti niitä ristejä, enkeleitä ja purjelaivoja.

Lauantain harras taatelikakku

Leivoin eilen taatelikakun. Keitin taatelit sokerivedessä ja lisäsin joukkoon 200 gramman voiklimpin. Sen jälkeen vatkasin sekoitusta. Nyt paitani etumusta kirjoo ruskeiden rasvaläikkien rivi.  Hyvää tuli kuitenkin. Kuuntelin lauantain toivottuja ja maistelin taatelikakkua. Ensimmäisenä soitettiin Hoosianna ja minä pyyhiskelin silmäkulmiani vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Minut valtasi lievästi melankolinen rauha, lähes onni, vaikka paidassani näkyivät edelleen ruskeat rasvatahrat. Toisaalta niitä ei huomannut kukaan muu kuin minä ja ainoastaan jos vilkaisin peiliin.

Lauantain toivottuja kuunneltiin lapsuudessani mummolassa: ohjelma alkaa klassisella musiikilla ja päättyy iskelmiin. Lapsena odotin viimeisiä levyjä, nyt pidän eniten ensimmäisistä. Ympyrä on sulkeutunut. Eilen harras tunnelma katkesi viimeistään saksalaiseen iskelmään.

Pidän lauantai-illan televisiosarjasta Viimeistä päivää. Se kertoo melanoomaa sairastavasta keski-ikäisestä naisesta, joka ei ole kertonut omaisilleen lähestyvästä kuolemasta. En ole seurannut sarjaa ihan alusta lähtien. Nyt kun olen vähitelleen tutustunut sen henkilöihin olen alkanut pitää heistä. Eilen melanoomaa sairastava nainen vieraili isänsä luona veljensä kanssa ja puhui ensimmäistä kertaa isälleen suoraan. Veli on asettautunut kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle ja matkalla siskokset dyykkasivat ruokaa. Nainen ripotteli äitinsä tuhkan mereen. Voiko olla suurempaa tabua kuin kuolema. Tässäkin aihetta tavallaan piilotellaan.

R kertoi miehensä kuolemasta ja siitä kuinka paljon tuhkaa uurnassa oli. Sitä riitti moneen kohteeseen leviteltäväksi. Muistelen, että jossain Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisessa teoksessa taiteilija karisti taksin takapenkillä tupakastaan tuhkaa isänsä uurnaan.Ele oli syvän halveksunnan osoitus.

Aamulehti uutisoi, että joka kymmenes potilas joutuu sairaalahoitonsa aikana hoitovirheen kaltoinkohtelemaksi. Luku tuntuu suurelta, mitenköhän tämä virhe on määritelty? Epäilen, että osa valitettavista virheistä  liittyy huonoon tiedonkulkuun. Enää hoitajat eivät pidä raportteja, vaan kaikki kirjataan iki-ihanaiseen potilastietojärjestelmään. Lehdessä kehoitetaan tarkkaavaisuuteen sekä potilaan, että omaisen taholta. Kannattaa kyylätä jatkuvasti töppäilevää henkilökuntaa. Omasta näkökulmastani hoidon onnistumista edistäsi myös se, että potilaat ottaisivat reseptinsä ja lääkelistansa mukaan kun tulevat lääkäriin. Sitäpaitsi olisi hyvä, jos he noudattaisivat hoito-ohjeita tai ainakin kertoisivat, jos eivät noudata. Lopulta meidän on tehtävä parhaamme ja potilas saa tehdä miten haluaa. Hänellä on täysi määräysoikeus itseensä vaikka hänen toimintansa ei meidän mielestämme olisi järkevää. Siitä ei voi valittaa mihinkään vahinkolautakuntaan.

Mitään ei tapahdu

Kuulin toissapäivän ystävältäni, että sekä töissä, että kotona oli tapahtunut erittäin hyviä asioita. Iloitsin hänen puolestaan. Eilen ystävä joutui työmatkalla ikävään onnettomuuteen ja hän makaa nyt sairaalassa. Hän paranee, mutta tämä on osoitus siitä, että kaikki voi sekunneissa kääntää kurssiaan.

Katsoin illalla Ylen Areenasta ohjelman Theroux ja vihatut Phelpsit. Ohjelma kertoi USA:sta ja fundamentalistikristitystä lahkosta, joka on herättänyt vihaa osoittamalla mieltään mm. sotilaiden hautajaisissa. Heidän mielestään ystäväni onnettomuus olisi ollut Jumalan rangaistus, josta he riemuitsisivat. Tsunami ja muut luonnonkatasrofit saivat heidät iloitsemaan: Jumala rankaisi syntisiä. Koko porukka laskeutui suoraan helvetin pätsiin. Lahkon lapset seisoivat tien varressa homojen helvettiin joutumista julistavia banderolleja heilutellen. Seurakunnan johtaja piti juutalaisvihaa uhkuvan puheen. Miltä tuntuu elää elämää, johon ei epäily kuulu? Kaikki on selkeää kuin kirkas pakkaspäivä.

Miksi moista pitää katsoa? Tarina vangitsee, vaikkei haluaisi. Kummallista nähdä uskonlahkolaisten alati hymyyn jähmettyneet naamat. Kun äiti kertoi, ettei ole lastaan nähnyt neljään vuoteen ja että lapsi joutuu helvettiin, niin hänen kasvojaan koristi virne, joka Suomessa nähdään vain lottovoittajan kasvoilla. Lottovoittajan hymy kestää noin viisi sekunttia ja sammuu. Muutenhan muut tulisivat kateellisiksi. Näillä iloinen ilme säilyy ikuisesti.

Eila Roine kertoo 80-vuotis haastattelussaan, että Tampereella saa olla rauhassa: mitä me ny ruvetaan sille puhuun, ei me sitä tunneta. Kävimme aikoinaan katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa, kun Vili Auvinen ohjasi jotain Dario Fon näytelmää. Nuorena tyttönä kaukoihastuin ohjaajaan, joka ei ollutkaan kuin Heikki siinä nolossa sarjassa Heikki ja Kaija. Sarjassa ei tapahtunut mitään. Siinä juotiin kahvia. Siitäköhän johtuu, että edelleen pidän elokuvista, joissa ei tapahdu oikein mitään.

Aion tänään leipoa taatelikakun. Huomenna on Lukupiirin pikkujoulu. Täytynee suunnistaa taatelikauppaan.

Toinen viikonlopun runo melkein unohtui, sekin arvioidaan Runoraadissa 27.11. Teoksesta Yhteisessä sateessa. Kuusi unkarilaista runoilijaa, WSOY 2006

Aladár Lászlóffy: PYHÄ PALUU TAKAISIN

Mietin ruumiin katoavaisuutta.
Talvisia keskustelujani varmasta kuolemasta
varmasti kuolevan kanssa, sairasvuoteen
ja kohta lumella katettavan kummun vaiheilla
hän vielä kuuntelee minua, kyselee asioita, odottaa lohdutusta,
ja salaa hän odottaa varmuutta, jonka aavistaa
armeliaista valheista huolimatta.
Mietin ruumiin pysyväisyyttä.
Minulle on jo sama mitä siitä tiedän,
mitä itsestäni, ihmisen kohtalosta ja anatomiasta,
yksisoluisista eliöistä ja solujen jakautumisesta
monisoluisissa, monia monituisia aavistelevissa –
siis hiukan tyhjää enemmän –
istun yhdessä hänen kanssaan, heidän kanssaan, kaikkien kanssa,
täällä tai sitten korkeammalla, lahoavalla
penkillä, vuorenrinteellä, niin kuin hiljaa kolkuttelevassa
henkilöjunassa, ja minä tiedän varmasti, että
syntyessä alkaakin
pyhä paluu takaisin.

Välttelyä

Tänään on viimeinen kirjoituspäivä tällä erää, joudun kyllä käymään myös työpaikalla. Huomasin,ettei artikkelia voikaan tehdä niin kuin alunperin suunniteltiin ja että kaikki on laskettava uudestaan. Toisaalta se datan pyörittely tilasto-ohjelmalla on tosi mielenkiintoista, eikä ollenkaan vastenmielistä. Kuitenkin työlle on joku käsittämätön este. Haluan saada jutun valmiiksi, vaikkei se siltä näytä.

Mistä johtuu, että kun pitäisi tehdä jotain, niin tuntuu hyvin tähdelliseltä tehdä jotain muuta. Claes Andersson kertoo kirjassaan Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus., että kun hänen piti kirjoittaa teos loppuun, niin hänelle tuli pakottava tarve lähteä hankkimaan punaista pannumyssyä, Kun minun olisi tehtävä tuota ammatillista artikkelia niin saan kyllä päivitettyä blogia, käytytä lenkillä, siivottaua, mitä vaan kunhan en pääse tekemään sitä mitä pitäisi. Työskentelin eilen kirjastolla ja löysin itseni selaamasta kirjaa Puolustusvoimien autovarikko 1939-2007.

Eräs poliitikko ja pappismies on pyytänyt anteeksi härskejä vitsejään. Itse olen työurani aikana kuullut alatyylin juttuja tietyiltä entisiltä työkavereiltani niin paljon, että on vaikea keksiä mitään, mikä voisi hätkäyttää. Jostain syystä jutut eivät ole tuntuneet loukkaavilta. Kyse on ehkä sävystä. Usein on naurattanut niin, että vatsaan on koskenut. Pappismiehen halauksia ja tokaisuja kukaan ei kokenut uhkaavaksi, ainoastaan noloiksi. Ehkä ne eivät ole olleet ikäänkuin todellisia. Jos kolmevuotias uhkaa tappaa sinut niin se ei ole pelottavaa. Tässä lienee kyse samasta asiasta.

Viikonlopun runo on seuraavan Runoraadin  (27.11, Teema) runo: teoksesta Runoilevien naisten kaupunki, uutta ranskankielistä runoutta, Tammi 2010

Marie-Claire Bancquart: KYLLÄ, VÄLITILA


Kuvittelet siis pääseväsi
välitilasta?
Se on sinussa joka solussa
et voi vetää siitä
yhtäkään lankaa
ilman että
purkautuisit itse kuin nailonsukka.
Outoa kyllä,
kiinnikekin on olemassa:
olet osa pientä ja olennaista hyppäystä
kohti
kuilun alkua
ja
ilon alkua.