Enemmän suolaa

Lapsena kotona syötiin uuniohrapuuroa,  joka tehtiin punaiseen maitoon ja jota haudutettiin uunissa pitkään. Puuro ei ollut siis mitään pikaruokaa, mutta sitä oli helppo tehdä: maitoa, voita, suolaa ja rikottuja ohraryynejä sekoitettiin ja paistettiin voilla voidellussa uunivuoassa. Äiti oli valmistanut  tuota herkkua jouluksi, ohje oli tällä kertaa joltain majoituslaitokselta. Siihen oli lisätty kaksi desiä kuohukermaa, alkuperäiseen ohjeeseen kermaa oli käsketty laittaa kuusi desiä. Tämä ylen kevennetty versiokin oli ihanaa. Puuro nautittiin tietysti sekahedelmäsopan kera.

Mummolassa voin päälle ripoteltiin suolaa. Ruoka oli niin suolaista, että hikikarpalot nousivat otsalle. Kun T:n kanssa kävimme ensimmäistä kertaa mummolassa, olin jo varoittanut ruoan suolaisuudesta. Kun saimme paistilautaset eteemme, olimme kuolla nauruun. En ole missään nauttinut yhtä suolaista sapuskaa. Mummo sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, tästä syystä hän ei voinut syödä mandariineja, mutta erilaisia levonnaisia hän nautti hyvällä ruokahalulla. Margariineja tai ruokaöljyjä ei siihen huusholliin ostettu. Salaatinkastike tehtiin kuohukermasta ja kovaksi keitetystä munasta. Mummo kuoli 89-vuotiaana.

Vanhemmiten isovanhemmat muuttivat maalaistalosta keskelle kirkonkylää. Vaarilla oli parkinsonin tauti, ja hän hoiti kuntoaan lenkkeilemällä joka päivä kahdesti rivitalon ympäri. Mummo oli hienosta talosta ja oli joutunut pientilan emännäksi. Hän oli vaaria fiinimpi ja osoitti sen päivittäin. Vaarin sänky ja petivaatteet olivat vaatimattomammat, mutta ei se tuntunut häntä vaivaavan. Vaari oli vuosien saatossa lopettanut mummon juttujen kuuntelemisen. Mummo olisi halunnut isästäni papin. Mummo sanoi, että hänestä olisi toisissa olosuhteissa tullut sisustusarkkitehti. Mistäpä tuon tietää ehkä olisi tullutkin, jos olisi syntynyt toiseen aikaan ja toiseen paikkaan.

Pohjois-Savossa keitettiin sian teurastuksen jälkeen mykyrokkaa. Soppaa varten valmistettiin ruisjauhoista ja verestä kikkaroita, jotka kypsyivät keittoliemessä, muita ainesosia olivat liha, erilaiset sisäelimet ja perunat. 

Haluaisin ulos, mutta vettä sataa lähes kaatamalla. Elämäni ensimmäinen vesisadejoulu. Muistan yhden lapsuuden joulun mummolassa, tuolloin pakkasta oli 40 astetta. Sähköjä ei vielä ollut, aikuiset heräilivät keskellä yötä käynnistämään autoa. Kinkku ja laatikot oli valmistettu puu-uunissa. Katosta roikkui sihisevä lamppu, josta levisi sinertävä valo, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin asti. Veranta kopisi kun puita kannettiin sisään. Nurkista kuului pakkasen pauke.

Nyt pitäisi lähteä ulos. Pitänee kaivaa sadevermeet esille. Radiossa käskettiin varoa kaatuvia puita. Taidan uhmata käskyä ja painua Pyynikille. Yllä kuva jälkikasvuni lapsena tekemistä joulukoristeista.

Nyt on kaikkein hartain osa joulua ohi. Voin liittää tähän monen tunteman Arto Mellerin runon. Minusta se on liikuttava:

SE POIKA

Se poika jonka kynnenaluset aina likaiset,
jonka tukka aina harotti silmillä,
se poika söi liitua, joi mustetta,
                irvisti aina kun opettaja
käänsi selkänsä näyttääkseen kartalta
mihin laski Längelmäveden reitti, mihin
                Ruotsi rajoittui, se poika
irvisti ja söi liitua ja joi mustetta
                päälle.
Välitunnilla halkopinon takana
se suunnitteli piirtävänsä maailman suurimman
                vitunkuvan, pesäpallokentän
kokoisen, ja kalkilla rajat.
Paskaojaan se putosi keväällä
                 vyötäisiään myöten
mutta ei itkenyt. Se poika.
Se kuvitteli että aurinko kuivattaisi sen housut,
                 ne ainoat. Se poika.