Venytän kenkiä

Istun sohvalla ja venytän kenkiä. Venytän kenkiä ja katson uutisia. Tungen kenkiin ylimääräiset sukat. Tunnen sydämen sykkeen jalkaterissäni. Kaupassa nämä istuivat hämmästyttävän hyvin näin siroiksi jalkineiksi. Sain nämä puoleen hintaan. Jospa nukun kengät jalassa. Aamulla joudun amputaatioon. Tunto muuten vaikuttaa hiljalleen häviävän. Kyllä nämä aamulla ovat sopivat.

Kaksi

Kävelin töistä kotiin. Kireä pakkanen tekee maisemasta jotenkin selkeän ja puhtaan. Huurtuneet puunoksat ovat häikäisevän kauniit, kaiken valkoisuuden keskellä liikennevalot liukenevat pakkasilmaan  ja liikennemerkit näyttävät piristäviltä väriläikiltä. Lumi on pakkautunut kovaksi liukkaaksi kalvoksi jalkakäytäville. Untuvatakissa, myssyssä, rukkasissa, villasukkahousuissa, farkuissa ja paksussa pipossa ei tule vilu.

Pohdin, miksi äänestin Haavistoa. Johtuiko valinta hänen kyvyistään vai onko valinnassani mukana jotain tiedostamattomia seikkoja. Entäpä jos mies olisi ruma ja lihava, pukeutuisi liian pieniin Dressmannin pukuihin ja käyttäisi valkoisia tennissukkia? Eikö minua oikeasti innosta myös se, että hän on sympaattisen oloinen? Toisaalta hänen seksuaalinen suuntautumisensa, alakynnessä oleminen ja pienempi vaalibudjetti tekee hänen kanntattamisestaan jotenkin jaloa. Saanhan samalla kapinoida kokoomuslaisia vanhempiani vastaan (niitä nuoria, ei enää näitä iäkkäitä). Onhan se kiva näpäyttää heitä sinne vuosien taa. Enää heitä ei tunnu suuremmin äänestyskäyttäytymiseni liikuttavan.

Asuntosarja osa 8:

Muutan opiskelemaan Tampereelle. Minusta tulee diplomi-insinööri (vaikkei sitten tulekaan). Asun muutaman viikon L:n veljen opiskelukämpän nurkassa, laverini on erotettu kirjahyllyllä A:n valtakunnasta (jätän tämän asunnon pois laskuista). Saan vihdoin vuokrayksiön Hervannasta. Talo on maalattu pirteillä väreillä. Lattioilla on muovimatot. Asunnon ainoassa huoneessa on pieni syvennys laverille, jota pehmustaa ohut vaahtomuovipatja. Ripustan sinitarralla seinälle viininpunaisen kankaan, jota koristaa kaksi tyyliteltyä ruusua. Ikkunalautaan nojailee parhaat hetkensä elänyt pieni ruokapöytä. Minulla on keittokomero. Astiastoni käsittää kaksi lautasta, kaksi mukia, kaksi lasia, kaksi haarukkaa, lusikkaa ja veistä. Minulla on mahdollisuus valmistaa ruokaa sekä paistamalla että keittämällä: omistan kattilan ja paistinpannun. Jostain syystä kaikkea on kaksi kappaletta, voin siis kutsua yhden vieraan kerrallaan. Juomme armeijasta lomalle tulevan poikaystävän kanssa pullon Marlin punaviiniä, tungen tyhjään pulloonn boheemisti kynttilän. Steariini valuu taiteellisesti pitkin pullon kylkiä.

-------------------------------------------

Ilmoitan täten, että poistun maisemista muutamaksi päiväksi. Jospa minulla on sen jälkeen jotain kirjoitettavaa jos hengissä lentoliikenteestä selviän. Jos taas en niin älkää muistelko pahalla. (Lähden Madridiin kongressiin).

Paluu

Tämä on se hetki, jolloin viriää hento toivo siitä, ettei tarvitse lähteä ensiapuun ruuhkaa purkamaan. Asian kirjoittaminen pelottaa, se on kuin kutsuisi tungosta sairaalaan.

Osallistuin tänään kokoukseen, jossa tarkasteltiin klinikkamme toimintalukuja. Olin ihan kohtuullisen taitava matematiikassa, olenhan opiskellut matikkalinjalla ja olen sitäpaitsi Tammerkoskessa kastettu teekkari. Katselin valkoista paperia, jossa oli alakkain lukuja, enkä saanut niistä mitään irti. Toiset miettivät niitä jotensakin järkevän oloisesti. Minusta on mukava pohtia jotain ongelmaa, mutta ei tällaista. En koskaan viitsi kaupassakaan tarkistaa kuittia.

Pyrimme L:n kanssa opiskelemaan silloiseen Tampereen teknilliseen korkeakouluun, sillä L:n veli opiskeli tuossa laitoksessa. L houkutteli minut seurakseen pyrkimisreissulle. Isä opetti edellisenä iltana minulle vektorilaskentaa. Yövyimme L:n teekkariveljen kämpässä lähellä Aleksanterin kirkkoa. Pyrkimistä edeltävänä iltana kävimme ylioppilastalolla kuuntelemassa Kasevaa. Yhtye oli tuolloin suurinta huutoa, "strip tease naista" ei päässyt pakoon, ellei matkustanut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Hämmästykseksemme pääsimme molemmat opiskelemaan kyseiseen oppilaitokseen.

Asustin Hervannassa, josta mateli aamuisin Cavelet-salkkuja kantavien nuorten miesten jono kohti korkeakoulua.Opettelin monenlaista, josta minulla on enää hyvin hatara muistikuva ja jota en ole sittemmin tarvinnut. Opiskelijoiden sukupuolijakauma oli kovin vinoutunut. Bileisiin kutsuttiin asiaa tasapainottamaan lastentarhaopettajaopiskelijoita. Valokuvissa näytän nuorelta, epävarmalta ja hennolta. Kävin teatterissa,  konserteissa, elokuvakerho Monroessa ja viihdyin huonosti. Enpä arvannut vielä joskus palaavani Tampereelle.

Koin tänään uuden Haavistoherätyksen kun näin FB:ssa hänen hienon mainoksensa. Siinä mieskuoro laulaa kajauttaa komeasti Helsingin rautatieasemalla Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Isänmaallisuuden kylmät väreet vavisuttivat minua voimallisesti. Musiikissa on voimaa. Bach muuten auttaa kaikkeen: melankoliaan, ahdistukseen, stressiin, kaikkeen.

Kliivia

Minun ja atsaleani yhteinen taivallus päättyi vihdoin. Kasvista jäi tyhjä paikka ikkunalaudalle ja muutama käppyräinen kuiva lehti lattialle. Vietin lyhyen hiljaisen hetken ja hankin kylmästi tilalle uuden ruukkukasvin, kliivian.

Kävin eilen U:n kanssa elokuvissa. En ole koskaan ollut Meryl Streepin ihailija, mutta hän oli erinomainen Margaret Thatcher elokuvassa Rautarouva. Iäkkään, dementoituneen naisen elo näyttää elokuvassa tyhjältä, lähes vangin elämältä. Asuntokin on harmaa, surullinen. Vaikka mitä me täällä saavutamme, niin kaikesta joudumme lopulta luopumaan.


Kirsti Ellilän blogissa on luettavissa laaja keskustelu Merete Mazzarellan esiintymisestä Voimalassa. Kirsti Ellilä paheksuu kirjailijaa, joka on uuden rakkauden vuoksi eronnut iäkkäästä aviomiehestään ja pohtii ratkaisuaan jälkeenpäin. Minä taas koen, että Mazzarella on rohkea, puhuessaan asiasta. Hän ihan oikeasti pohtii tilanteeseen liittyviä eettisiä ongelmia, eikä ole myöskään hylännyt kokonaan entistä miestään. Mazzarella on useissa teoksissaan analysoinut tärkeitä asioita oman elämänsä ja laajan sivistyksensä kautta. Viimeisessä kirjassa Ainoat todelliset asiat käsitellään vähintään yhtä paljon työtä ja vanhenemista kuin rakkautta.

Jatkan asuntosarjaani, eli asunto numero 6 ja 7

Asunto numero 6 voidaan ohittaa maininnalla. Se on väliaikaisasunto, johon muutamme, ennen varsinaisasuntoon muuttamista. Isä haluaa palata synnyinseudulleen Savoon. Tai lähemmäksi alkupistettä. Äiti ei haluaisi muuttaa Kuopioon. Lopulta päädymme pienelle omakotialueelle reilun kymmenen kilometrin päähän Kuopiosta. Muutamme rivitalokotiin. Naapurissamme asuvat pääministerimme tulevat vanhemmat ja myöhemmin pääministerivauva, jota minäkin joskus hoidan. Talossa asuu myös ystäväni S, jonka kanssa kävelemme edestakaisin pitkin kylänraittia. Meille hankitaan koira, joka myöhemmin syö ylioppilaslakkini. Rivitalossa on vilkasta sosiaalista elämää, vanhemmat ovat usein juhlissa. Minä olen nuorempien  sisarteni kanssa kotona ja pelkään. Käyn anelemassa isää ja äitiä kotiin, eivät he tule. Heidän mielestään minulla ei ole hätää, he ovat melkein naapurissa ja minulla on seuranani kuusi ja neljä vuotiaat siskoni. Ympäristö on sinänsä hyvin turvallinen. Elän rivitalossa tärkeitä vuosia, kymmenvuotiaasta ylioppilaaksi. Vaahtoan vanhemmille Biafran lasten nälästä, kun syömme jouluateriaa. Äänitän kelamankalle levyjä Nuorten sävellahjasta. Lähikampaaja vääntää hiuksiini Mini Voguen, näytän ihan keski-ikäiseltä. Ihastun ja seurustelen ensimmäistä kertaa.

Guru

Liukastuin kadulla ja nyt persaukseni on kipeä. Eilen pikajunaan kivutessani ymmärsin, miten vaikea siihen on nousta, kun on liikuntavamma. Portaat ovat jyrkät ja kun samalla olisi nostettava painava laukku kyytiin, niin helppoa se ei ole.Onneksi tulevassa vanhuudessani pikajunat eivät todennäköisesti ole enää liikenteessä. Muuten pidän niistä enemmän kuin uusista Pendolinoista, pikajunissa on mukavan pehmeät penkit (sopivat myös kipeälle persaukselle). En ole kyennyt pariin viikkoon täysipainoisesti liikkumaan flunssan vuoksi (jatkuu edelleen) ja nyt tämä takapuolivamma hankaloittaa elämääni.

Lauantaiaamun villasukkahetket ovat melkein piloilla: Selena-radiostani ovat patterit loppu. Onhan minulla toinenkin radio, mutta sen ääni on jotenkin kylmä ja persoonaton ja se leviää kaiuttimista liian laajalle alueelle, kirjallisuusohjelman kuunteleminen ei ole yhtä intiimi kokemus kuin Selenalla.

Eilisessä Hesarissa kirjoitettiin dokumenttielokuvan ohjanneesta toisen polven amerikkalaisesta miehestä Vikram Gandhista. Hän tekeytyi guruksi ja teki prosessista dokumentin. Filmissä hänen seuraajilleen paljastettiin myöhemmin huijaus. Mies kertoi ihmisille sinisestä valosta, joka löytyy jokaisesta. Vaikka kyseessä oli huijaus, kokivat ihmiset saaneensa sinisestä valosta apua elämäänsä. Ratkaisu oli siis jo ihmisissä, guru vain tuuppasi heitä sinisellä valollaan eteenpäin. Jonkinlainen plaseboefekti tämäkin.

Olen huono gurun seuraaja. Innostun kyllä alkuun, mutta jonkinlainen vastarinta valtaa minut aika pian. Kannatan ehdottomasti Pekka Haaviston valitsemista Suomen presidentiksi (ääneni on jo kuoreen talletettu ja kuori kiinni liimattu), mutta tuntuu, että joissain piireissä hänestä ollaan jo tekemässä jonkinlaista pelastajaa. Hän itse ei vaikuta pyrkivän pelastajan vaan presidentin virkaan.

Viikonlopun kohottavaksi elementiksi pätkä Fernando Pessoaa: Hetkien vaellus suomentanut Pentti Saaritsa (Otava 1974)

Kun pystyisi nauramaan, nauramaan, nauramaan julkeasti,
nauramaan kuin kumoon kaadettu lasi,
pelkästä tuntemisen paljoudesta pähkähulluna,
lopen riekaleina hangattuani itseäni kaikkea vasten,
suu kaiken pureskelemisesta haavoilla,
kynnet tarrautumisista verillä,
sen päälle antakaa minulle mikä tahansa vankikoppi
                                            niin siellä muistelen elämää.

Kärpänen

Kokouksissa saa vertaistukea. Illallisella kuulin kollegani ja ystäväni V:n tarinan kärpäsestä. V piti vuosia sitten vastaanottoa, tuolloin oli hiostava kesäpäivä. Potilas makasi tutkimuspöydällä ylävartalo paljaana. V suunnitteli kuuntelevansa potilaan sydänääniä. Tutkimushuoneessa pörräsi kärpänen. V seurasi katseellaan tuon luontokappaleen lentoa. Kärpänen pörräsi potilaan paljaan rintakehän yläpuolella ja lopulta laskeutui sille. V lätkäytti spontaanisti asiaa pidempään pohtimatta hyönteisen hengiltä. Kärpäset ovat sen verran vikkeliä eläimiä, ettei kovin kauaa kannata murhaa suunnitella vaan on toimittava heti.  Kärpänen kohtasi loppunsa potilaan iholla. V sai myöhemmin tältä mieheltä lahjaksi kärpäslätkän, itse rakkaudella valmistetun.

Minä taas joskus salaa haukottelen potilaan selän takana samalla kun kuuntelen keuhkoja. 

Kävin äänestämässä. Haaviston tuputtaminen FB:ssa alkoi ärsyttää niin, että katsoin parhaaksi suorittaa tuon kansalaisvelvollisuuteni pikaisesti, pelkään nimittäin kohta  kääntyväni Niinistön kannattajaksi. Voi kun vaalit olisivat jo. Saisi FB:ssa lukea muitakin kuin "Pekka Haavisto on maailman hienoin mies" päivityksiä.

Kokoustusta

Pyydän anteeksi, etten ole eilen suorittanut päivittäistä ripittäytymistäni. Olen Turussa ja jostain syystä avautumiseen ei ole ollut riittävästi aikaa ja energiaa. Tämä tyhjänpäiväsyyksien kirjaaminenkin vaatii minulta voimia, vaikka ette sitä ehkä usko.

Saavuin kaupunkiin eilen. Lähtö töistä oli kiireinen. Unohdin kotiin muutama päivä sitten aloittamani antibioottikuurin loput. Eiköhän tämä ole virustauti, sillä mitään katastrofaalista huononemista ei voinnissani ole. Kävimme eilen pubissa, jonka nimi on Uusi Apteekki, sieltä sai vain olutta, ei rohtoja.

Tänään valittiinn uusi ammatillisen yhdistyksemme hallitus ja minusta tuli varapuheenjohtaja, joka tarkoittaa sitä, että vuoden kuluttua olen puheenjohtaja. Tunnen melkoista epävarmuutta sopivuudestani tuohon hommaan.Epäilyttävän pitkä tuokio kului, ennenkuin valintaani kannatettiin.

Nyt heittäydyyn pitkäkseni ja valmistaudun illalliselle.

Kokin terveinen

Söin illallista ravintola C:ssä komeassa miesseurassa. Ensin saimme sormustimellisen valkosipulikeittoa kalalla ja paahdetulla parmesanilla höysettynä, nautimme sen teelusikoilla. Kuppi oli kokin terveinen. Hyvänmakuinen tervehdys täytyy myöntää. Alkupaloiksi nautimme blinit kera mädin ja erilaisten graavikalojen. Hyvää. Blini oli pieni ja pyöreä, säde noin 2 cm. Pääruokaa en kerro, koska siinä oli söpön otuksen lihaa oivallisesti valmistettuna.

Seuralaiseni silmät hehkuivat rakkaudesta, eivät kylläkään minuun vaan erääseen toiseen. Mies oli rakastunut oltuaan naimisissa kolmekymmentä vuotta ja muuttanut suit sait Savosta uuden rakkautensa asuntoon pääkaupunkiin. Miehellä oli suuri tarve puhua rakastetustaan. Jätän uuden suhteen romanttiset yksityiskohdat kertomatta. On kuitenkin mukavampi nauttia illasta ja ruoasta onnellisen kuin onnettoman ihmisen seurassa. Voi kylläkin olla, etteivät kaikki osapuolet ole yhtä tyytyväisiä. Kävimme vielä Stockmannilla, jossa J halasi minua lämpimästi ja lähti.

Minutkin on jätetty, vaikka homma oli paska niin olen löytänyt sen myötä monta asiaa, jota en muuten ehkä olisi tavoittanut, olen mahdollisesti löytänyt itseni, ainakin jossain määrin. Taidan välillä rakastaa nimenomaan yksinäisyyttä, jota aiemmin pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Lähden huomenna Turkuun. En ollut vaivautunut tarkastamaan kulkuyhteyksiä. Meneehän sinne junia... Menee klo 12 aikoihin ja sitten kello 15 maissa. Myöhemmällä junalla en ehdi ajoissa perille ja aiemmalla junalla en ehdi katsoa viimeistä potilasta. En tiedä vielä miten homman järjestän.

Vaalihumussa

Olin illalla niin levoton, että nukkumisesta ei tullut mitään. Tämä haavistoilmiö sai pääni sekaisin. Töissä ehdottivat, että rupeaisin sellaiseksi eläväksi mainokseksi, mainostaulut vaan vatsa- ja selkäpuolelle ja Keskus-Torille ympyrää pyörimään. Työnantaja varmasti mielellään antaa minulle vapaata.

Minulla on tässä Haaviston menestyksessä ihan henkilökohtainen missio. Tyttäreni on lesbo (en muuten pidä sanasta), jos julkihomosta voi tulla presidentti ja kaikki näkevät ja kuulevat, että hän on älykäs ja sympaattinen,  ei  homoseksuaaleja ehkä enää määritellä vain seksuaalisuuden kautta (kuten ei heteroitakaan). Haavistolla on kaiken lisäksi kompetenssia presidentin työhön:  hän on sovitteleva, kansainvälinen, hänen arvonsa ovat mielestäni oikeanlaiset. Haavisto sitäpaitsi aina sitoo niin nätisti kaulaliinansa. Minä annoin elämäni ensimmäistä kertaa rahaa ehdokkaan vaalikassaan ja aion vielä pudottaa sinne muutaman rovon.

En voi äänestää kokoomuslaista. Työskentelen julkisella sektorilla terveydenhuollossa ja kokoomus ihannoi yksityistämistä. Terveydenhuollossa en ole nähnyt näillä toimilla mitään hyvää saatavan aikaiseksi. Sairaalalääkärinä minua  huvittavat ihmiset, jotka arvelevat, että yksityislääkärit ovat jotenkin parempaa joukkoa. Suomalaisten sairaanhoidosta pitävät enenevässä määrin huolta kansaiväliset yritykset.

Kävin tänään kampaajalla. Arvonlisäveron nousun vuoksi hinnat olivat nousseet tuntuvasti. Eikö juuri neljä vuotta sitten veroa laskettu, jotta ihmiset työllistyisivät?

Opiskelukaverini, mukava, komea mies pyysi minua huomenna syömään.Melkein kuin treffit, mutta ei kuitenkaan. Vaihtelua silti ja hyvää ruokaa.

Onnea Pekka Haavisto!

Tämä on hienoa! Lupasin jo huumassa mennä tuuleen ja pakkaseen mainoksia jakamaan. Täytyy nyt vain ottaa selvää mistä niitä saa.

Varasto

Kävin eilen M:n kanssa katsomassa Taru Mäkelän ohjaaman elokuvan Varasto. Olen lukenut kirjan ja nähnyt näyttämöversion tuosta pienestä romaanista, elokuvaversio oli ehkä hauskin, mutta vähiten raadollinen. Kari-Pekka Toivosen Rouskua katseli mielellään, Minttu Mustakallio Karitana on herkullinen hahmo, tyhmä kuin saapas, mutta naisellisen ovela. Juha Muje oli ihana rautakaupan myyjänä. Elokuvaa oli turhaan jatkettu ohi romaanin, lopun imelät tulevaisuuskuvat ärsyttivät. Piti oikein kaivaa alkuperäinen taideteos esille ja tarkistaa loppu, johon olisin suonut elokuvankin päättyvän:

"Nostin vauvan olkapäätäni vasten.Sen lämmin ohimo nojasi poskeeni. Käännyin selin Karitaan ja pyyhin silmäkulmani salaa,"

Elokuvan pitkäaikaistyöttömästä tuli mieleen muutama työssäni tapaamani oikea henkilö. Kyse on yleensä nuoresta mustiin pukeutuvasta miehestä. Erilaiset viranomaiset ovat yrittäneet saada miestä tietokonepelien, vinoutuneen vuorokausirytmin ja keskioluen pyhästä kolmiyhteydestä. Nämä yritykset ovat epäonnistuneet. Kun olen kysynyt nuorilta miehiltä, mitä he haluaisivat työkseen tehdä, niin olen saanut vastaukseksi "Jotain musajuttua". "Soitatko jotain soitinta?" (Typerän keski-ikäisen naislääkärin kysymys.) "En mää mitään soita." 

Blogin kirjoittaminen on hauskaa. Ostin aikoinaan  taidelainaamosta Marianne Laitin pienen pronssipatsaan (silloin suunnittelin taidemesenaatin uraa). Taiteilija oli lukenut ostoksestani ja lähetti minulle sähköpostia. Hänellä on  galleria Leonardossa (Hämeenpuisto 31) näyttely 28.1- 22.2.

Minä lähden töihin, sillä  olen hidas, laiska ja tyhmä. Viimeksi mainituista olen ainakin tyhmä, sillä olen haalinut liikaa töitä.

Ai niin numero on sitten 2 (kaksi).

Näytelmän tasoinen katsoja

Ihanaa sipsutella yksin villasukissa lauantaiaamuna, pikkujoulun jälkeisenä päivänä. Koko tyhjä päivä on edessä ja sen saa täyttää miten haluaa.

Eräänä vuonna klinikan pikkujoulut jäivät pitämättä, siitä tuli nurinaa ja ne järjestettiin myöhässä, tammikuussa. Sen jälkeen ajankohta on aina ollut sama. Tammikuussa on helpompaa järjestää pikkujoulut kuin joulukuussa:  ihmiset viettävät tipatonta tammikuuta, juhlatiloja ja taksikyytejä on hyvin saatavilla. Olen ollut työpaikkassani viisi vuotta. Eilisissä juhlissa tuntui melkein kotoisalta.

Vieressäni istui loppuillasta suunnilleen ikäiseni mies. Hänellä on yhteensä kuusi lasta, vanhimmainen on saman ikäinen kuin poikani, nuorimmainen kolmevuotias (äitien lukumäärästä minulla ei ole tarkkaa tietoa). Mies on toteuttanut biologista tehtäväänsä ja levittänyt geenejään mahdollisimman laajalle. Mies on hyvin mukava. Muistuttaa jossain määrin entistä miestäni. Onneksi nainen ei voi hankkia lapsia enää viisikymppisenä.

Asunto numero 5.

Vanhempani ostavat ensimmäisen omistusasuntonsa. Talo sijaitsee Espoossa. Rahasta on jatkuvasti pulaa. Kerran olohuoneen suuren ikkunan takaa minua tuijottaa valtava hirvi. Taloa remontoi isän kanssa mies, jonka nimi on Suomi. Suomi  puhuu taukoamatta. Viikonloppuisin isä ja äiti juovat punaviiniä. Olen vakuuttunut, että heistä tulee alkoholisteja, niin koulussa meille opetetaan. Ensin juot ruoan kanssa lasin viiniä ja pian jo makaatkin katuojassa.

Käyn koulua Töölössä, tässä koulussa aloitetaan vuotta aiemmin oppikoulu kuin muualla, joten minun ei tarvitse vaihdella koulua niin useaan kertaan. Koulun käytävällä seisoo iso mies, joku kuiskaa, että kyseessä on Hector, joka laulaa "Hän on ammatiltaan sotilas..."Minä en vielä tiedä rockista mitään, isäni halveksii kevyttä musiikkia. Vanhempamme tarjoavat lukuisia helppoja tapoja kapinoida. Musiikki on yksi niistä. Kirjoituskoulutuksessa eräs nuori nainen kirjoitti isästään, joka ajaa moottoripyörällä ja kuuntelee rockia. Siinä ei kapinaksi riitäkään CCR:n kuuntelu kelamagnetofoonilla.

Luokkamme järjestää pippalot, joissa on ohjelmaa. Laulamme Ann Cristinen kappaleen Playboy, joku pitää laulua sopimattomana, onhan luokanvalvojamme pappi.

Autot tulipunaiset,
kalliit nahkaistuimet,
malli viimeinen sinuun luota en,
tytöt seurapiirien, niihin kuulu mä en,
hurmaat, naurat, viettelet, syyttää isät vihaiset.
Olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en,
olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en.

Viikonlopun runonpätkä on poimittu Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Orfiset laulut. Työviksessä esitettiin runoilijan elämästä kertovaa näytelmää, joka oli näin suoraan sanottuna tylsä. Tai minä en ollut näytelmän tasoinen katsoja.

Veneeni on vedetty korkealle,
tuuli ei korjaa sen kylkiä,
vesi ei siitä välitä,
olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

Pikkujoulut

Kiire. Ehdin juuri ja juuri ilmoittaa, että lähden kohta pikkujouluihin.

Sain tarpeekseni flunssastani ja aloitin antibiootin. Potilaita hoidan oikein ja sanon, että virustauti se on, antibiootit eivät auta. Itseäni hoidan suositusten vastaisesti, kehnosti.

Toivotan itselleni;  Hauskaa iltaa! Pikaista paranemista!

Siilin vaalit

Anglia

Lähdin hulluuksissani töihin pyörällä. Jalat luistivat polkimilla ja pyörästä kuului vinkuva, surkeasti valittava ääni. Selvisin kumma kyllä töihin. Aura-autot eivät olleet pyöräteitä nykäisseet.

Haluaisin päästä hetkeksi Paavo Väyrysen päähän. Risteilisin aivojen eri alueilla, katsoisin maailmaa Paavon silmin. Haluaisin nähdä miten aivot vääntävät luvuista itselle edulliset.

Luin erään pohjois-savolaisen Kirvesvarren (nimi muutettu) lehden (Kirvesvarsi Lehti) numeroa, jossa haastateltiin Paavo Väyrystä. Hän oli ainoa paikkakunnalla vieraillut presidenttiehdokas. Miestä ei voi laiskuudesta syyttää. Samassa lehdessä kerrottiin, että kirjaston lehjtienlukusalia pidetään auki sunnuntaisin vapaaehtoisvoimin. Savon Sanomia ja Iisalmen sanomia pääsevät lukemaan nekin, joilla ei ole varaa niitä tilata. Kukaan asiakas ei halunnut esiintyä jutussa omalla nimellään.

Samaisella paikkakunnalla serkkuni avioitui nuoren naisen kanssa, joka oli eläinlääkärin tytär. Mummoni ei  koskaan unohtanut naisen nimen edestä etuliitettä eläinlääkäri X:n tytär, toinen serkku taas meni naimisiin lääkärin tyttären kanssa, hänen nimensä eteen sijoitettiin aina määre tohtori Y:n tytär.

Asunto nro 4.

Kerrostalo sijaitsee Haagassa. Meillä on neljä huonetta ja keittiö, yhdessä makuuhuoneessa asuu apulainen, me lapset asustamme yhdessä huoneessa. Alakerrassa asuu Minna-Liisa, jonka kanssa kävelen kouluun. Minna-Liisa saa markan tiskaamisesta ja maksaa minulle työstä 50 penniä. Viereisessä talossa asuu Maija-Liisa äitinsä kanssa. Luemme tosillemme ääneen satukirjaa. Pihalla leikitään Mustaa miestä. Törmäämme metsässä itsensäpaljastajaan. Meille on neuvottu, ettei karkkia tarjoavien setien mukaan saa lähteä, tämä ei tarjoa mitään vaan heiluttelee pippeliään edessämme. Meitä naurattaa, juoksemme kotiin, emmekä kerro kenellekään. Meille hankitaan ensimmäinen auto ja televisio. Auto on merkiltään Anglia, se näyttää juustohöylältä.

Kakkonen

Tämä on vaan pakko julkaista täällä. Ei muuta.

Sitäpaitsi blogiini on jouduttu viime päivinä usein hakusanoilla "Fingerpori Haavisto". Nyt minä palkitsen etsijät.

Kirjailijan kanssa kahvilla

Alkoi melkein itkettää, potilasrekisteri/hoidonseurantaprojektissa on taas uusi viivyttävä käänne. Muistin onneksi, ettei näiden asioiden vuoksi kannata kyyneleitä vuodattaa.Lisäksi esimies lähti loppuviikoksi johonkin ja delegoi minulle erään pienen selvityksen käyttämistämme kalliista lääkkeistä. Kun päivä on täynnä potilastyötä, niin milloin tälläisiä ylimääräisiä tehtäviä tehdään- vapaa-ajalla tietysti. Kandi oli taas seuranani aamupäivän.

Olin töistä lähtiessä sellaisen riivatun levottomuuden vallassa, päässä velloivat sekasotkussa projektit ja kirjoitustyöt. Kävelin kahvila Valon ohi ja päätin hetkeksi istahtaa ja juoda unohduksen ja tasapainon kahvia. Istuin ikkunapöytään sumppiani maistelemaan. Kahvilaan astui tutun näköinen mies, kirjailija, joka kirjoittaa hienoja alitajunnasta pulppuavia kirjoja ja joka itketti minua Oriveden opiston viinimarjapuskissa. Hän ei ollut minulle ilkeä, vaan sanoi asioita, jotka jotenkin osuivat tarkasti huteraan mieleeni. Kirjailija istui seuraani. Hän oli menossa pelaamaan jalkapalloa. Hetken hänen kanssaan keskusteltuani vedin vaatteet päälleni ja poistuin kahvilasta. Jälkeenpäin kävin kriittisesti läpi kaiken sanomani: 1. Puhuin työni paljoudesta (kuka toisten töistä haluaa kuulla) 2. En muistanut sanoa mitään miehen uudesta romaanista. 3. Sen sijaan mainitsin kirjailijan runoilijavaimon pian julkaistavasta kokoelman. 4. En sanonut ainuttakaan älykästä, runollista kommenttia.

Ostin taulun, en ole uskaltanut kertoa kenellekään, minulla on jo liikaan tauluja. Tämä on nuoren virolaissyntyisen naisen työ (guassi ja tussi??), kehystäminen maksanee enemmän kuin taideteos.

Päätin kirjoittaa asunnoista, joissa olen asunut.

Haaga: yksiö. Asunnossa on verhoilla erotettu alko-ovi. Siellä sijaitsevat vanhempieni sängyt. Yksiöstä on tallella valokuvia, jotka on otettu jostain juhlista, olisiko uusi vuosi. Kuvissa istuvat miehet tummissa puvuissaan, naisilla on kotelomekot, hiukset on tupeerattu korkealle tötterölle. Kaikki vieraat puristavat savuketta oikean käden etu- ja keskisormen välissä. Isä on ainoa, joka ei polta. Matalalla sohvapöydällä seisovat punaviinilasit.

Makaan sängyssäni. Minulla on kellervä peitto. Revin peitosta nöyhtää, pyörittelen sitä sormissani ja tungen sieraimiini, ensin toiseen ja ilahtuneena onnistumisestani vielä toiseen. Huomaan, ettei ilma mahdu kulkemaan nenäni läpi, ja alan huutaa kuin sumusireeni ja minut viedään lääkäriin, joka kaivaa pinseteillä nöyhdän ulos.

Vietän päiväni päiväkodissa. Jokaisella lapsella on ihan oma naula, johon voi ripustaa vaatteensa. Naulani yläpuolella on päivänkakkaran kuva. Päiväunet nukumme pukkisängyissä, omassani on päivänkakkara. Istumme tuoleilla pienten pöytien ääressä.Tädit ovat leikanneet kankaasta pikkuruisia tilkkuja, revimme näistä tilkuista lankoja, joista tulee pehmeä sisus nallen tyynyyn. Revimme näitä lankoja päivästä päivään, viikkokausia.

Laihtuva atsalea

Atsaleani laihtuu ja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Eräs ylipainoinen entinen työkaverini, huumorimies hihkaisi "Mikä se on kun muut lihoo ja minä se vaan laihdun!" Atsaleani kukoisti hetken, sotki paikkoja ja kohta siirtyy ruukkukukkien taivaaseen. Sen verran vähän se ehti syntiä tehdä, että taivasosuus lienee melko varma. Pidän siitä tällaisena laihana, suomalaiselle ei käy runsaus, vaatimattomuus taas sopii.

Olen tehnyt kahden päivän ajan potilastyötä ja olen valmis sanomaan väsymystään valittavalle potilaalle "Sinä et väsymyksestä tiedä mitään." Kävelin töihin ja kotiin (osa uutta liikkumisstrategiaani), matkaa kertyy yhteensä kahdeksan kilometria. Olen kävelemistäni niin monelle mainostanut, että minun tehtävä se vielä ainakin kerran (laskin, että kävellessä kuluu kaloreita lähes kaksinkertainen määrä verrattuna pyöräilyyn).  Kotimatkalla Stockmannin kohdalla oli jo niin nälkä, että jalat löivät loukkua. Kotona, haukkasin omenaa, ennenkuin ehdin riisua talvitakkia. Sen jälkeen söin kaiken mitä löysin, sillä seurauksella, että nukahdin sohvalle.

Melkein koko päivän työskentelyani seurasi lääketieteen kandidaatti. Liikuttavaa katsoa hänen innostustaan ja yritystään olla mieliksi minulle ja potilaalle. Mihin se innostus katoaa ja tilalle tulee kyynisyys (ei toki kaikille). 

Päätin kirjoittaa kaikista asunnoista, joissa olen asunut. Synnyin pienessä savolaisessa kyläpahasessa. Kysyin muuten pari vuotta sitten isältäni, missä synnyin. Hän sanoi, ettei muista (muuta asiat hän kyllä tuntuu muistavan). Lopulta hän arveli minun syntyneen kansakoululla, jossa äidinäitini toimi opettajana. Mummo oli kahden tyttärensä yksinhuoltaja, hänen miehensä oli hilpeä stuertti, joka karkasi ameriikkaan. Mummo polki matkaharmonia ja veisasi virsiä. Savolaisten lasten koulukirjat oli päällystetty sanomalehtipaperilla. Koulussa oli ulkovessat. Muutimme sieltä urbaaniin Helsinkiin, asuntomme sijaitsi Yrjönkadun uimahallin vieressä. Asunnosta minulla ei ole mitään muistoja. Yrjönkadun uimahallista kyllä. Kansakoulusta kävimme siellä uimassa. Hävetti, sillä uida piti alasti. Jonotimme altaaseen hampaat kalisten, uimme altaan päästä päähän jonossa. Uimavalvojat seisoivat altaan reunalla ja kyttäsivät koululaisia keppien kanssa, joiden  päässä oli silmukka, jolla väsähtävä uimari pyydystettiin. Se oli suuri häpeä. Hallisssa haisi pahalta. Hämmästykseni olen myöhemmin nähnyt kuvista, että uimala onkin kaunis.Minulle se oli vain kylmä ja ankea.

Kirjahylly

Minun piti eilen viimeistellä ikuisuusprojektiartikkeliani, joka lähestyy sitä pistettä, että sen voisi luetuttaa muilla asianosaisilla. Avasin läppärin ja ihan vain vilkaisin blogilistaani. Huomasin, että Minerva oli päivittänyt blogiaan. Nyt kun jo olin blogisuivulla, päätin kurkistaa, mitä hän oli sinne rustannut.  Minerva oli kuvannut kirjahyllyään. Minulle tuli voimakas tunne siitä, että minun on ikuistettava oma kirjahyllyni, olenhan jo pitkään harkinnut uuden ostamista. Täytyyhän vanha hylly dokumentoida, ennen uuden kirjahyllyn aikaan siirtymistä. Hyllyni siirtyy tyttäreni omistukseen, eikä ole siten enää sama hylly. Otin kirjahyllystäni kahdeksan kuvaa.

Kirjahyllyni on Lundian maalaamaton perushylly. Saimme sen häälahjaksi 1983. Ostimme siihen myöhemmin lisäosia. Kun erosimme jaoimme hyllyn kristillisesti tasan. Myöhemmin kokosimme sen takaisin yhdeksi, ja  myöhemmin jaoimme sen taas kahdeksi erilliseksi osaseksi. Hylly on menneen avioliittomme symboli. Se kantaa paljon, on vinossa, lievässä kallistuskulmassa (ikävä kyllä kohti huonetta). Hyllyn toiseen päähän nojaa yksi ylimääräinen pystypuu, jonka kannan vintille kunhan ehdin. Hyllyt ovat vuosien mittaan mukavasti tummuneet ja patinoituneet. Moni pikkuosa on kadonnut ja ne on korvattu kekseliäästi jollain toisella kadonnutta osaa muistuttavalla. Hylly näyttää siltä, että huoneessa yöpyvät vieraat katsovat sitä epäilevä katse silmissään. Kissakin nukkuu mieluiten vierashuoneen sängyn alla kuin päällä, sillä on jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Tilasin kirja-alesta kuusi uutta kirjaa, ne asettunevat johonkin hyllyn koloon vaaka-asentoon. Kirjoillani ei ole mitään järjellistä järjestystä. Tiedän,että asiassa on monta eri koulukuntaa mm. järkevät aakkostajat ja esteetitkot, jotka järjestävät kirjat värin mukaisesti. Kissa huristaa hyllyssä kirjojen takana, siinä on siis melkoisesti kissankarvoja. Vain harvoin kisu pudottelee kirjoja, se ymmärtää niiden henkisen arvon, taloudellista arvoahan vanhoilla kirjoilla ei ole.

Olen joskus miettinyt, että jos kirjoitan blogia loppuelämäni, niin mistä kirjoitan? Kirjoitan uudelleen ja uudelleen samoista asioista. Kirjoitan huonekaluista, kirjoitan vanhoista autoista, kirjoitan ruukkukukista, joskus vanhana höppänänä alan kirjoittaa entisistä rakkauksista.

Ainoat todelliset asiat

Heräsin 6.30. Kissa nuoli hiuksiani. Yritin kaivautua peiton alle, ilma ei kulkenut tukkoisissa sieraimissani. Pakko oli tempautua ylös.

Luin eilen loppuun Merete Mazzarellan uusimman kirjan Ainoat todelliset asiat. Kirjan alaotsikko kuuluu Vuosi elämästä. Monet Mazzarellan teoksista ovat kirjan pituisia esseitä, niin tämäkin. Mottona on lainaus Marilynin televisiohaastattelussa sanomat sanat " Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu."

Kirjan teemoja ovat siis työ (Mazzarellan eläköitymisestä ei ole pitkä aika), vanheneminen (kirjailija on 65-vuotias) ja rakkaus (Mazzarella rakastui 64-vuotiaana). Kirja on näiden teemojen kypsää pohdintaa, niin monta sitaattia se sisältää, että toivoisi lopussa olevan lähdeluettelon. Mazzarellan mieltä selvästi painaa se, että hän ottaa eron iäkkäästä miehestään uuden rakkauden vuoksi. Hän ikäänkuin perustelee asiaa sillä, että tämä uusi on ainoa oikea rakkaus, suhde, jossa hän voi vihdoin olla oma itsensä. Kirja ei kuitenkaan mene asioiden yksityiskohtiin, mitään juorulehtipaljastuksia se ei sisällä. Monet teemat ovat sellaisia, joita olen miettinyt (meistä kaikki lienevät miettineet samoja asioita), tässä viisas nainen käy pohtimiani asioita läpi laajan lukeneisuuden pohjalta.

Olen aikuisiällä onnistunut rikkomaan välini parin ystäväni kanssa. Asia on vaivannut minua. Olen kokenut olevani huono ihminen, sillä en ole pystynyt ystäviäni pitämään. Kirjassa Mazzarella suree hyvää ystäväänsä, johon välit menevät poikki, sillä ystävä ei hyväksy Mazzarellan ratkaisuja. Minua helpotti, jospa en olekaan suuri syyllinen omissa välirikoissani.

Kävin eilen myös Tampereen taidemuseossa. Menin näyttelyyn vähän vailla viisi, koko vierailuni aikana en nähnyt muita asiakkaita. Museovahdit nousivat kahvihuoneistaan minua kyttäämään. En varastanut enkä tuhonnut taideteoksia. Henkilökunta voitti asiakkaat ylivoimapelillä 5-1.

Yläkerran näyttelyssä 15 nykytaiteilijaa, jotka kaikki olivat työskennelleet Mazzano Romanon, pienen italialaisen kaupungin taitelijaresidenssissä, esittelivät tuotantoaan. Minua Katja Tukiaisen isopäiset vaaleanpunaiset tyttöset aina jotenkin liikuttavat.

En saanut silmiäni irti virolaisen taiteilijan (hänen nimensä olen unohtanut) videoinstallaatiosta, jossa ihmiset nousevat polvillaan kirkon rappusia kohti kirkollista taideteosta. He pysähtyvät joka portaalla rukoilemaan. Näky jotenkin hypnotisoi katsojan. Yhdellä polvillaan ryömivällä miehellä on mukanaan tietokonelaukku, jonka hän aina samalla nostaa seuraavalle portaalle. Ryömimisen jälkeen kaksi miestä starttaa iloisesti vilkutellen vespansa ja ajaa pois.Auttaisiko moinen uskonnollinen kokemus minua? Polvet tohjona, mutta  mieli puhtaana.

Museon pohjakerroksessa oli nähtävissä Markus Kåhren vinkeä videoinstallaatio Ravintola pidot, jossa ihmiset puhuvat rakkaudesta ravintolapöytien ääressä. Jänskä teos (huomatkaa, viiltävä analyysini).

Viikonlopun runoilija on Ezra Pound (1908- 1959). Näin niin suuren vaivan, että lainasin hänen runojaan alkukielellä. Suomennokset ovat tuoreita Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta Älä puhu nyt enää (Basam Books 2011)

IN A STATION OF A METRO

The apparation of these faces in the crowd;
Petals on a wet, black bough.

METRON ASEMALLA

Näiden kasvojen näkeminen tungoksessa;
terälehtiä märällä mustalla oksalla.

THE TEA SHOP

The girl in the tea shop
            Is not so beautiful as she was,
The August has worn against her.
She does not get up the stairs so eagerly;
Yes, she also will turn middle-aged,
And the glow of youth that she spread about us
            As she brought us our muffins
Will be spread about us no longer.
            She also will turn middle-aged.


TEEHUONE

Teenhuoneen neiti
          ei ole niin sievä kuin oli ennen.
elokuu on kuluttanut häntä.
Hän ei nouse portaita yhtä halukkaasti;
niin on, hänkin kääntyy keski-ikää kohti
eikä se nuoruuden hehku, jota hän säteili,
           kun toi meille muffiinimme,
säteile enää nykyään.
          Hän, hänkin alkaa olla keski-ikäinen.

Mäntypörriäinen

Kukaan ei varmaan kaipaa tarkkaa selvitystä siitä, miten paljon räkää nenästäni nyt valuu, miten tiuhaan aivastelen ja miten vesi valuu kuumottavia poskiani pitkin. Saan flunssastani tekosyyn pudota yhteiskunnan ulkopuolelle ja viettää aikaani sohvalla sen sijaan, että laittaisin kansantaloutemme rullaamaan kuluttamalla rahojani. Kävin illalla kaupassa, joten muonitusvarat ovat kunnossa. Tosin en ostanut ruokaa, minun ei tee mieli syödä sitä. Parhaalta ravinnolta tuntuvat nyt minttulakut, joita minulla onkin suuri pussillinen.

Olen varmaan jo kirjoittanut opiskeluaikamme asunnosta, mutta ei se mitään, kirjoitan uudelleen. Ostimme asunnon Kuopiosta, vanhasta työläiskaupunginosasta. Rahaa meillä ei ollut, mutta saimme pankista asuntoon tarvittavat 23 000 markkaa. Kotimme sijaitsi puutalon toisessa kerroksessa. Mukavuuksiin kuuluivat sähköt, vesivessa ja kylmä vesi. Keittiössä lämpöä levitti puuhella, makuuhuoneessa sähköpatteri ja olohuoneessa pönttöuuni. Lattiat olivat niin vinot, että sohvan toisen pään jalkojen alle oli aseteltava pari lautaa. Jos naapuri keksi pestä pyykkiä koneella samaan aikaan kuin me ja paahdoin leivän, meni koko talosta sähköt. Sähkötaulu sijaitsi ullakolla, jonne oli kiivettävä sulakkeita vaihtamaan tikkaita myöten. Ullakolta löytyi muuten sohvapöytä, joka seisoo edelleen olohuoneessani.

Pihassa kasvoi kaksi omenapuuta ja tepastelivat häälahjaksi saamamme kanat Kielo ja Kaneli. Oli vuosi 1983, odotin ensimmäistä lastani. Pihassa törötti alakerran miehen, Sokrateen pappatunturi, jolla hän haki kaljaa kaupasta. Siellä seisoi myös Sokrateen auto, ajokorttia miehellä ei ollut ja sitä ei olisi missään nimessä kannattanut hänelle antaakaan. Sokrates voitti jostain arvasta moottoriveneen, jonka myi ja hankki käytetyn auton. Sokrates ei ollut kaimansa kaltainen filosofi, koulukin oli jäänyt kansa- ja kansalaiskouluun. Työssä hän ei käynyt, kuten ei myöskään hänen avopuolisonsa Siiri. Alakerrassa asui myös toinen pariskunta. Mies teki matkatöitä Virossa (näin saattoi käydä noihin aikoihin), hän kävi hakemassa antibiootteja sukupuolitauteihinsa, tämä tapahtui viattomana aikana, jolloin  AIDSin ajateltiin tarttuvan vain homoseksuaaleihin. Kaiken saattoi parantaa muutamalla tabletilla. Alakerrassa asui myös Siirin vanha äiti, joka oli koko porukan topakoin tyyppi, haki astialla ruokapalvelusta muonaa koko perheelle.

Yläkerran naapureinamme olivat Mira ja Samppa ja heidän kaksi mäyräkoiraansa. Samppa opiskeli lääketiedettä, Mira oli töissä kirjastossa. He lenkkeilivät siten, että Mira ajoi mopolla ja Samppa juoksi tai pyöräili perässä. He pitivät juomasta, joka oli nimeltään Minttusuklaa. Mira pukeutui aina flanellipaitaan, joita sai tammimarkkinoilta. Ne olivat tuolloin muotia boheemipiireissä. Miran ja Sampan parhaan kaverin nimen olen unohtanut, nuori mies oli ollut vankilassa kieltäydyttyään aseista.

Siirin ja Sokrateen WC sijaitsi porraskäytävässä. Kerran Siirin sisko istui pöntöllä, ovi oli avoinna ja nainen huusi "En minä mikään hullu ole, en minä mikään hullu ole!". Olimme iloisia siitä, että meidän asunnossamme oli oma vessa.

Lähikuppilan nimi oli Mäntypörriäinen, jossa myös tanssittiin. Ennen tanssien alkua tarjoilija ripotteli lattialle perunajauhoja. Yritimme kerran valomerkin jälkeen kaverien kanssa salakuljettaa ulos viinipullon, jota emme olleet ehtineet juoda. Emme tässä toimessa onnistuneet. Heinkilökunnalla oli vuosien mittaan harjaantunut tarkka katse.

P.S. Vaihdoin jälkikäteen henkilöiden nimet. Varmuuden vuoksi. Kielon ja Kanelin nimet ovat autenttiset.

Kävely on filosofiaa

Kävin äänestämässä. Ennakkoon äänestäminen on jotenkin arkisempaa kuin varsinaisena äänestyspäivänä suoritettu kansalaisvelvollisuus. Tyttäreni ja hänen tyttöystävänsä leipovat aina äänestyspäivänä kakun ja juhlivat hetkeä kakkukahveilla. Äänestin Pekka Haavistoa, hän ei ole täydellinen, mutta minun mielestäni paras ehdolla olleista. Suomessa ei perinteisesti ole julkituotu, ketä on äänestetty. Vanhempani eivät koskaan kertoneet, kenelle heidän äänensä meni. Nyt arvelen sen menevän Niinistölle. Olen vieraillut joskus USA:ssa presidentinvaalien aikoihin, omakotitalojen pihoissa otettiin kookkaalla julisteilla kantaa vaaleihin.Minuun ei kannata ehdokkaiden enää satsata. Se on myöhäistä nyt. Lopullista.

Pääsin Vihdoin lukemaan Merete Mazzarellan esseemäistä teosta Ainoat todelliset asiat. Kirjassa siteerataan laajasti kirjallisuutta. Tässä Kierkegaardia:

"Mikä tärkeintä älä kadota kävelytaitoasi, joka ikinen päivä minä kävelen itseni hyvinvoivaksi ja kävelen eroon kaikista sairauksista; kävellessäni syntyvät parhaat ajatukseni enkä tiedä yhtäkään niin raskasta ajatusta, ettei siitä pääsisi eroon kävelemällä. Siis: jos vain jatkaa kävelemistä. kaikki muuttuu hyväksi!"

Osallistuin kerran Kierkagaard asiantuntijan, viisaan, ihanan Torsti lehtisen filosofiakurssille. Hän sanoi, että käveleminen on filosofiaa ja juokseminen rockia.  Olen aina kävellyt paljon (en silti ole erityisen filosofinen saati laajasti sivistynyt). Kerran, kun sovimme siskon kanssa hänen vierailustaan, niin sisko sanoi: tulen sillä ehdolla, ettei tarvitse kävellä.

Vanhan ystäväni P:n kanssa arvelemme kävelleemme maapallon ympäri. Kun asuimme samalla paikkakunnalla, teimme sunnuntaisin megalomaanisen pitkiä kävelylenkkejä. Ensin puhuimme murrosikäisistä lapsistamme, sitten miehistä ja viimeiseksi aina ruoasta.

Jorinaa ja niiskutusta

Seurasin eilen ensimmäistä kertaa vaalikeskustelua, johon osallistuivat kaikki ehdokkaat. Tulin siihen tulokseen, että koko presidentinvirasta olisi suotavaa luopua. Keskustelua kuulemassa oli suuri joukko nuoria, jotka alkoivat lopussa näyttää levottomilta, jota en ihmettele. Nuoret kysyivät minusta ihan aiheesta, miksi tasa-arvo ei asepalveluksen suhteen toteudu, sen joutuvat suorittamaan vain nuoret miehet. Vastaukseksi he saivat kuunnella, kun Soini, Väyrynen, Niinistö ja Lipponen jaarittelivat armeija-ajoistaan.Siellä joku oli tutustunut ihan eri puolelta Suomea tulleeseen alokkaaseenja joku peräti ruotsinkieliseen.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että Soini, joka ei kertomansa mukaan minkäänlaista rasistista puhetta hyväksy, on voinut joutua sellaiseen porukkaan kuin on. Tavallisesti ihmiset hakeutuvat samanhenkiseen joukkoon, mutta tässä tapauksessa se ei ole toteutunut.

Olen vuoden verran tehnyt töitä, kirjoittanut anomuksia, tavannut esimiehiä, tietohallinnon ihmisiä ja vihdoin meille sitten saatiiin uusi tietokoneohjelma, jolla voimme potilaidemme hoitoa tarkemmin seurata. Meiltä puuttuvat vain salasanat. Eilen minulle ilmoitettiin, ettei tietohallinto hallinnoi klinikoiden omia ohjelmia, joten he eivät salasana-asiaa hoida. Minulle lähetettiin suuri tietokonekielinen manuaali ja erään toisen sairaalan tietohallinnon johtajan puhelinnumero. Asia tuntuu minusta täysin käsittämättömältä.

Minusta tulee ensi vuoden alussa suppean erikoisalani yhdistyksen varapuheenjohtaja ja seuraavana vuonna puheenjohtaja. Tiedän, että minua ennen hommaan on kysytty paria muuta henkilöä, jotka kieltäytyivät. Minä olin niin turhamainen, että suostuin. Minä joudun jatkossa käyttäytymään arvokkaasti, enkä voi enää illallisilla valita pöytääni.

Aion tänään sairastaa. Käyn tämän lisäksi äänestämässä, niistän nenääni, suihkuttelen savolaiseen nokkaani Nasolinia, käyn erään ystäväni ja tyttäreni kanssa lounaalla. Illaksi ostan jättipaketin nenäliinoja, Merete Mazzarellan uuden kirjan ja kaivaudun torkkupeiton alle. Kämppäni ilma on tiheänään viruksia.

Mikä on kaikkein tärkeintä?

Flunssa jatkuu, olen käyttänyt julkista kulkuneuvoa, jota täällä nysseksi kutsutaa. En pyöräillyt. Flunssan vuoksi kaikki turha ääni leikkautuu lempeän pumpulimaiseksi.

S. ripusti kultaisiin koreisiin papereihin käärityt suklaakonvehtit korviinsa. Lupasin antaa euron, jos hän hoitaa koko päivän potilaita konvehtit korvissaan. S. ansaitsi euronsa.

Kun pitäisi kirjoitta artikkelia, tulee vastustamaton halu kirjoittaa novellia, jota muuten ei tietenkään saa aikaiseksi. Silloin kun pitäisi näpytellä kaunokirjallista tekstiä, huomaa, että pyykkikori pursuilee likaisia vaatteita. Kun pyykit olisi pestävä, kirjastosta lainatun kirjan palautuspäivä lähenee uhkaavasti. Kirja on siis  luettava turhia aikailematta. Televisiosta tulee kuitenkin Huippumalli haussa sarjan kolmaskymmenesviides tuotantokausi, joka on ihan yleissivistyksen vuoksi nähtävä ja ehtiihän sen kirjan, pyykit, novellin ja artikkelin myöhemminkin.  Tärkeintä on nähdä Huippumalli haussa.

FB: ssa kiertää taas naisten joukossa viesti, jolla tuetaan rintasyövän tutkimusta. Statukseen olisi kirjattava Menen_____ ______ kuukaudeksi. Tyhjiin kohtiin sijoitetaan oman syntymäpaikan kohdalle viestissä merkitty paikkakunta ja oma syntymäpäivä. Millä h-tin tavalla tämä edistää syöpätutkimusta. Miehille ei saa asiasta kertoa, pitää olla salaperäinen. Minä petän sukupuoleni lavertelemalla tempauksesta.

Hesarissa oli jo etukäteen juttu Merete Mazzarellan uudesta romaanista. Teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, Mazzarella on rakastunut intohimoisesti 64-vuotiaana ja eronnut aviomiehestään, joka on jo yli 80-vuotias. Jos joku mies kirjoittaisi samasta aiheesta, se saattaisi herättää minussa ärtymystä (en tosin vielä ole lukenut kirjaa). Ymmärtääkseni entinen aviomies on edelleen osa kirjailijan elämää. Olen aina ollut Mazzarellan ihailija, nauttinut hänen esseemäisistä teoksistaan, joista voisin mainita kirjan Silloin koskaan et ole yksin,joka käsittelee kaunokirjallisuuden lukemista. Kävin jo kirjakaupassa kysymässä hänen uutuuttaan, joka tulee kuulemma kuitenkin vasta huomenna. Harvoin puhutaan yli kuusikymppisen naisen rakkauselämästä. Poikkeuksena taitaa olla vain Aila Meriluoto. Kirjoitusryhmässäni on ikäiseni nainen, joka sanoi, ettei hän enää pystyisi rakkaudesta kirjoittamaan. Haluan uskoa rakkauteen. Vaikka olen yli viidenkymmenen. Toisaalta se on niin vaivalloista. Kaikenlaisia tunteita ja kompromisseja.

Sairanen

Nenä vuotaa, kurkkuun koskee, kuumeesta en osaa sanoa, kun ei ole mittaria. Tai kuten potilaat sanovat, minulle kun ei kuume nouse. Liekö minulla peräti alilämpöä. En lähtenyt polkemaan töihin, sillä minulla ei tänään onneksi edes ole töitä.

Sain eilen sähköpostin, joka oli lähettäjän mukaan luottamuksellinen. Minulle tarjottiin työpaikkaa. Palkkaa saisin pari tonnia kuukaudessa lisää, eikä tarvitsisi päivystää. En todennäköisesti ole ainoa, jolle työtä tarjottiin. Tuntui silti kivalta, että tällainen nainen, joka on jo yli viidenkymmenen voisi saada uuden uran. Homma ei palkkaa  ja päivystyksettömyyttä lukuunottamatta kuulostanut tippaakaan houkuttelevalta. Pidän vanhan työni.

Kirsti Ellilä on blogissaan kirjoittanut kirjoittamisesta. Miksi niin moni kirjoittamista harrastava haaveilee julkaisemisesta. Onko mitään muuta taideharrastusta, jossa unelmoitaisiin yhtä kiivaasti taiteilijan urasta? Lähetin omia pieniä humoristisia ihmisjuttujani kolmelle kustantajalle. Kahdesta sain sellaisen perus copy-paste vastauskirjeen sähköpostiini "kiitokset kustantamoomme osoittamastanne mielenkiinnosta, mutta...". Yhdestä kustantamosta ei vaivauduttu edes vastaamaan. Vaikka olin aiemmin ajatellut, että kirjoitan noita tarinoita ihan huvikseni, mielenkiinto niiden rustaamiseen katosi. Jos ne eivät kiinnosta ketään, niin miksi vaivautua. Minulla on lisäksi romaanikäsikirjoitus, jota on neljäkymmentä sivua ja jonka työstämisen aloitan joka kerran alusta, joten minulla on varsin hyvää tekstiä kuusi sivua ja sitten huonompitasoista. Hyvää realiteettiterapiaa on divareissa, kirja-alessa ja halpakirjamyymälöissä kiertely. On paljon kirjoja, jotka eivät kelpaa kenellekään, eivät edes parin euron hintaan. Kirjoittajakoulutuksessa on yksi esikoisromaanin julkaissut, joka on nyt kirjoittamassa toista teostaan. Yksi runoilija neuvottelee useammankin kustantamon kanssa. Hämmästelen, etten tunne kateutta (en todellakaan ole mikään ylevä henkilö). Pidän jo saavutuksena lahjakkaassa joukossa opiskelemista.

Hylsypiiri

Pikkupakkasella on hyvä pyöräillä, nastat painuvat mukavasti lumeen. Pää tuulettuu. Läppäri kulkee mukavasti pyörän tarakalla olevassa korissa. Työpaikan pihassa reppu on vedettävä selkään. Se painaa pyöräilyn jälkeen inhottavasti. Huijaan itseäni ja päätän kävellä portaat toiseen kerrokseen ja jatkaa hissillä. Menee se vielä yksi kerrosväli, mietin ja neljännessä en viitsi enää luovuttaa, vaan kipuan huohottaen viidenteen.

Tein koko päivän ikuisuusprojektiartikkeliani, soittelin puheluita, sain ja lähettelin sähköpostia, join kahvia, kirjoitin, kopioin ja siirsin tekstiä paikasta toiseen, mietin englannin sanoja, lainasin lauseita toisten artikkeleista. Join kahvia. Luin sähköpostia.

Sairaala on ostanut meille vuoden alusta kahvin, A:n mielestä se on kitkerää, paketeissa lukee Pirkka ja Costa Rica. Aiemmin joka osaston kahvihuoneen seinällä roikkui lappu, jossa luki puoli kiloa kahvia/kk, ei Costa Ricaa.

Huristin pyörällä ABC:n pihaan ja tilasin  rempseästi pitsan. En koskaan pääse ABC:lle, sillä minulla ei ole autoa. Pitsa oli nimeltään Quattro Stagioni, läpyskän päällä oli kinkkua, purkkitonnikalaa, katkarapuja ja limaisia säilykeherkkusieniä. Söin neljäsosan ja otin loput pusissa mukaan. Ostin pussillisen lakuja Viitaan.

Viidassa kävimme läpi perinteisen, en ole saanut kirjoitettua mitään valitusselityskierroksen. Kaksi joukostamme oli kylläkin käynyt kustantajan puheilla. Me muut vertalimme hylsykirjeiden määriä. Tunnelma oli jotenkin alakuloinen. Tai sitten minä olin alakuloinen ja flunssaínen, omaa alakuloa on joskus vaikea erottaa yleisestä alakulosta. Teimme harjoituksia, joissa yhdistettiin työvälineitä ja tunteita kuvaavia sanoja (kaipuun kaljakori kilisee).

Alakulon lisälämmitin. Säälin nenäsuihke. Ilon hälytysajoneuvo.Kaipuun kissanhiekkaa.

Jännittäviä käänteitä ja vastuullinen tehtävä

Elämästäni ei jännitystä puutu. Kävin sen ikuisuusprojektiartikkelin kanssa tänään uuden statistikon luona. Aiempi pitää konttoriaan Äänekoskella, jonne meno autottomana vaatii yöpymisen Jyväskylässä. Äänekosken mies on huipputyyppi, mutta hän laskuttaakin arvonsa mukaisesti ja ylin esimieheni on alkanut suhtautua noihin laskuihin nuivasti, etenkin kun artikkeli ei ole edennyt sellaiseen tilaan, että sitä voisi tarjota johonkin kansainväliseen aviisiin. Ensin suurempaan, hienompaan ja kiiltävälle paperille painettuun ja siitä sitten alaspäin. Tämä erinomainen Äänekosken tilastomies laulaa, huutelee "ollaan me hyviä!" ja puhuu vähän väliä puhelimessa. Jokaiselle soittajalle hän hihkaisee "minullapa on täällä ihana nainen!". Sitten juodaan kahvia, syödään ja jutellaan runoista. Virkistävää kyllä, mutta vaivalloista ja kallista. Kotiin tullessa on mukana nippu paperia, tietokoneessa käyriä ja pää sekaisin.

Tämä uusi, naispuoleinen statistikko ei puhunut runoista, ei laulanut, ei vastaillut puhelimeen, emme juoneet kahvia, eikä hän sanonut kenellekään "minullapa on täällä ihana nainen". Toisaalta aikaa kului kymmenesosa ja pää on jotenkin selkeämpi. Klinikan ei tarvitse maksaa hänelle erikseen, sillä hän on tiedekunnan palveluksessa.

Lupauduin (humalapäissäni) yksissä juhlissa erään kirjoittajayhdistyksen tilintarkastajaksi. Minä, joka en osaa hoitaa edes omia raha-asioitani. Veroilmoituksenkin teki aina isä, sitten aviomies ja nyt ilmoitusta ei tarvitse enää onneksi tehdä. Yhdistyksen puheenjohtaja toi minulle kansion, jossa on lukuja, miinus merkillä ja ilman. En ymmärrä niistä mitään. Nyt kannattaa tunkea yhdistyksen rahastonhoitajaksi, jos haluaa tehdä kavalluksen. Toisaalta, yhdistys ei ole niin varakas, että kukaan viitsisi moista riskiä ottaa.

Huomenna kirjoittajakoulutuksessa on yllättäen vieras opettaja, kirjailija Anneli Kanto. En saa ensi yönä unta.

Tiedoitusvälineitä ja hammasharja

Harjaan hampaani sähköhammasharjalla, johon kuuluu kello. Kellon kasvoille nousee hymy, kun harjaus on kestänyt kaksi minuuttia. Olen jo parin viikon ajan tehnyt kellon iloiseksi. Kaksi minuuttia tuntuu tällaisesta nykyajan hätähoususta pitkältä ajalta, niinpä yritin eilen hampaita puhdistaessani lukea sanomalehteä. Ei onnistunut, tahnaista nestettä roiskui lehdelle, ja lehteä oli vaikea asettaa mihinkään.

Katson televisiota varsin valikoivasti. Kuitenkin joskus, kun väsyttää armottomasti ja vähän ahdistaakin, sorrun katsomaan vähemmän ylentäviä ohjelmia. Olen oppinut, ettei castingkiin pidä mennä liian suuri koru kaulassa (Huippumalli haussa). Ohjelmassa ylimittaiset ja alipainoiset nuoret naiset kilpailevat mahdollisuudesta hoippua korkokengillä ja poseerata erilaiset vetimet yllä kamerasedälle, jonka ikä on vähintään kaksinkertainen heidän ikäänsä nähden. Kilpailu sotkee vielä samaan kämppään asutetun naisjoukkion välit.

Katsoin eilen elokuvan Kun Harry tapasi Sallyn ties monettako kertaa. Yllättäen aina lopussa on taas uusi vuosi ja Harry juoksee juhliin, joissa Sally on ja tunnustaa rakkautensa. Elokuvan dialogi on hauskaa, klassikkokohtauksessa Sally (Meg Ryan) esittää Harrylle (Billy Crystal) kuppilassa, miten helppoa naisen on teeskennellä orgasmia.

Aamulehdessä Marja-Leena Leppänen (perussuomalaiset naiset ry:n puheenjohtaja) todistaa otsikolla Aatteen paloa koko sivun verran , miten älykäs, lämmin ja ihana ihminen Timo Soini on. Mitään muuta näkökantaa ei esitetä. Täytyy myöntää, että muistakin ehdokkaista on ollut samanmoisia juttuja, mutta ne eivät ole samalla tavalla pistäneet silmään.

This must be the place

Heräsin myöhään, vasta puoli kymmeneltä. Vastapäisen kerrostalon seinästä paistaa pitkästä aikaa aurinko.

Näin eilen ihanan elokuvan:  Paolo Sorrentinon This must be the place. Arvostelussa sitä kylläkin moititaan tekotaiteellisuudesta ja hidassoutuisuudesta. Pidän hitaista elokuvista. Kyseessä on road movie, jonka pääosaa esitää Sean Penn. Penn on vanhaa rokkari Cheyenne, joka tylsistyy linnamaisessa asunnossaan Dublinissa. Hänestä on tehty jonkinlainen Ozzy Osborne kopio. Muutos alkaa siitä, kun Cheyenne lähtee USA:n katsomaan sairasta isäänsä, isä ehtii kuolla ennenkuin mies ehti perille. Aikaa matkaan kuluu tavallista kauemmin, sillä mies pelkää lentämistä. Yhdysvalloissa Cheyenne lähtee etsimään isäänsä nöyryyttänyttä natsia, siitä alkaa se valtatie-elokuva. Minusta  This must be the place on syvän inhimillinen, täynnä alakuloista huumoria ja antaa miettimistä pidemmäksikin aikaa. Osa elokuvan henkilöistä ja heidän suhteestaan päähenkilöön jää epäselväksi. Ohjaaja on selvästi Aki Kaurismäen ja Jim Jarmuchin hengenheimolainen. Pidin myös elokuvan musiikista ja kauniista kuvauksesta. Jäi niin hyvä olo, ettei sitä halunnut millään elämyksellä pilata jälkeenpäin. Kävimme juomassa pikaiset valkoviinilasilliset Paapassa jälkeenpäin. Nukkumaan mennessä oli sellainen "maailma on hieno paikka"-olo.

Vaalit lähestyvät. Ehdokkaat luovat itsestään presidentillistä kuvaa. Paavo Lipponen on liian yrmy, mahdollisesti tästä syystä hän puikahtaa taksiin puudelia sylissään puristaen. Paavo Väyrynen on yllättäen muuttunut  huumorimieheksi. Sauli Niinistö vain yksinkertaisesti näyttää presidentiltä, sopii kauniisti Ranskan  presidentin illallispöytään nuoren siippansa kanssa. Mitä vähemmän hän sanoo mistään mitään, sitä varmempaa prseidentiksi valitseminen on. Timo Soini väistelee aborttikysymyksiä (se on jokaisen omantunnonkysymys teettääkö abortin tultuaan raskaaksi vaikkapa raiskauksen jälkeen). Paavo Arhinmäki ei taida tosissaan edes kuvitella pärjäävänsä. Eeva Biaudet on kaunis kuvissa, omaa ehkä hyviäkin ajatuksia, mutta ei ole prseidenttiainesta. Unohtuiko joku? Pekka Haavisto, olen tainnut ilmaista äänestäväni häntä. Onko Suomessa oikeasti näin paljon Paavoja, vai onko nimi Paavo avain menestykseen?

Nyt on vedettävä vaatetta niskaan ja siirrettävä itsensä valoon.

Päivystys

Luin ystäväni blogia, jossa hän kirjoitti päivystyksestään. Blogiin pääsevät vain ne, joille K on luvan antanut, joten en voi tekstiä tähän linkittää. Teksti herätti ajatuksia. Moniko lääkäriksi haaveileva ymmärtää, että usein lääkärin työ tarkoittaa läpi uran jatkuvaa päivystysvelvoitetta. Ehdotan, että pääsykokeita muutettaisiin siten, että pyrkijöitä valvotettaisiin 24 tuntia, jonka jälkeen heitä testattaisiin. Siinä erottuisivat huonot valvojat.

Keskus-sairaalassa, jossa erikoistumistani tein, annettiin leikkimielinen välistäpäästötodistus ennen yliopistosairaalaan siirtymistä. Yksi arvosteltu oppiaine oli  "valvomisoppi", valvominen olikin siinä vaiheessa se kaikkein tärkein taito. Viikottainen vuorokauden kestävä työrupeama oli varsin rankka. Yleensä pään saattoi painaa tyynylle tunnin tai parin ajaksi. Yliopistosairaalassa naapurihuoneissa asustivat kirurgian ja neurologian päivystäjät ja koska äänieristyksessä ei ollut kehumista, nukkumisesta ei voinut puhua. Seinän takaa kuuli kuinka kirurgian päivystäjä viskasi puukengät jaloistaan.

Seuraavana "lepopäivänä" (palkasta vähennettiin muistaakseni seitsemän tunnin palkka) ryntäsin usein vaatekauppaan ja ostin sekavassa tilassa jonkun järjettömän vaatekappalleen. Ystäväni kirjoitti, kuinka hän meni päivystyksen jälkeen kauppaan mukanaan viisikymmentä markkaa ja laski moneen kertaan ostosten yhteissummaksi 49.90. Kassaneiti oli eri mieltä: 50.30.

Nyt päivystykseni on pääasiassa puheluiden kyttäämistä kotona, viikonloppuisin joudun tyhjentämään päivystysosastoa, joka sekin on varsin hilpeää hommaa. Suurin haaste on vuodepaikan löytäminen kaikille tarvitseville. Olen joskus suunnitellut ottavani jonkun potilaan kotiini. Tähän asti on kuitenkin löytynyt kaikille vielä joku muu peti.

Isänmaankin puolesta

Lenkkeilin eilen Pyynikin näkötornin kahvilaan. Koska vuosi on "uusi" ja elän "uutta" elämää niin mussutin vain pienen munkin. Imeskelin jokaista palaa hartaasti onnellisena siitä, että sain edes sen. Vuoden ensimmäinen Pyynikkimunkki maistui ihanasti rasvalta ja sokerilta.

Valmistin eilen kaalikääryleitä, en muista, että olisin niitä koskaan aiemmin tehnyt. Niitä riittää tälle ja huomisellekin päivälle. Tein lähikaalikääryleitä, sillä korvasin riisin rikotuilla ohrasuurimoilla. Kääryleet olivat herkullisia. Tähän ruoanlaittoon typistyivätkin eiliset saavutukset.

Suunittelin elokuviin menoa. Yhtäkkiä kello olikin 21, en ymmärrä, miten se oli mahdollista. En viitsinyt enää lähteä mihinkään. Katsoin televisiosta elokuvan kahdesta englantilaisesta ikäneidosta, joiden elämään ajelehti mereltä  puolalainen nuori mies. Kokemus on heille rikastuttava kaikkine tunteineen. Liikuttavaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyi toinen sisaruksista nuoren miehen kanssa. Olen keski-ikäisenä kokenut suurta yhteisymmärrystä hyvin nuoren miehen kanssa ja vähän haikeana seurannut kuinka nuori mies on löytänyt ikäisensä kumppanin. Näihin kokemuksiin ei ole liittynyt muuta fyysistä kuin olalle taputtamista. Elämässä on paljon lyhyitä kohtaamisia, jotka saattavat olla hyvinkin tärkeitä. Ikä ei ole näissä kohtaamisissa olennainen asia. Mielielokuviini kuuluu Lost in translation, jossa kaksi hetkellisesti irrallista ihmistä kohtaa Tokiossa.

Luin lukupiirikirjamme Jenni Linturin Isänmaan tähden. Kirjasta huomaa, että kirjailija on kirjoittamisopintonsa tehnyt (Turun yliopiston luovan kirjoittamisen linja, Kriittinen korkeakoulu). Kielen kiemurat oikein pistävät silmään:

"Pilvet repivät taivasta tuvan ikkunoiden takana. Tihkusade levisi mattona maiseman ylitse. Kaarlo ei välittänyt myrskystä. Vanhuus oli sellaista, mielialataistelut oli käytävä päässä eikä puutarhassa. Riemu ruokkii riemua, eikä ilolla saa koreilla, äiti oli sanonut, kun Kaarlo oli ylioppilasjuhlissa kärttänyt häneltä hymyä...."

Kirjassa suomalaiset nuoret miehet sotivat Saksan joukoissa. Heihin on vaikea samaistua, he herättivät minussa inhoa. Kirjassa oli varmaankin haluttu korostaa sodan mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta ja sankaruuden puutetta, mutta se etäännytti minua kirjan henkilöistä. Romaanissa hypitään aikatasosta toiseeen, menneisyydestä nykypäivään, jolloin osa nuorista miehistä on jo kuollut, muut sotaa harteillaan kantavia vanhuksia. Onneksi siirtymät on merkitty selvästi, että minäkin pysyin jotenkin kärryillä. Kirjassa oli liikaa Erkkejä, onhan Suomessa muitakin nimiä. Erkkien lukuisuus häiritsi lukemista.Kokonaisuudessaan en pitänyt kirjasta vaikka sillä on ansionsa ja on rankattu jopa Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kirja ei tunnetasolla koskettanut minua, minä vain suoritin lukemisen, joten varmaankin sisältö jäi osittain tavoittamatta. Ei voi mitään.

Viikonlopun runot ovat samasta kirjasta kuin eiliset. Runoilijan nimi on Amy Lowel. Netistä löytyvät kaikki hänen runonsa, mutta en jaksanut etsiä näille alkuperäisiä vastineita. Jenni Linturin kirjan kunniaksi ensin sota-aikaa:

SOTA-AIKANA

Äskettäin laastitun seinän ohi
syöksyilevät punaiset sudenkorennot:
niinkuin olisi ammuttu
vereen kastettuja nuolia.

HOPEAKETJU

Ajatukseni
ropisevat kylkiäni vasten
ja kierivät ympäriinsä kuin hopeiset rakeet.
Tahtoisin karistaa ne esiin
ja kaataa hohtavina
päällesi.
Mutta sydämeni sulkee ne sisäänsä
ja pitää ahtaudessaan.

Tule! ja avaa sydämeni,
etteivät ajatukseni enää ahdista minua
vaan kimaltavat hiuksissasi.

Mana Aboda

U pohtii tyttönimeensä palaamista. Tyttönimi on hupaisa nimitys, paluu jollekin varhaiselle viattomalle kaudelle, jolloin ei ollut avioeroja. Olen puolet elämästäni sutaissut resepteihin nimen, jonka olen saanut mieheltä, johon en ole ollut minkäänlaisessa kontaktissa muutamaan vuoteen. Kun lapsetkin ovat aikuisia, en tunne mitään tarvetta pitää häneen yhteyttä, eikä toisin päinkään, vaikka olenkin niin ihana. Mennessäni naimisiin eivät naiset saaneet vielä pitää omaa nimeään. Vaihdoin siis savolaisen nen-päätteisen nimeni toiseen yleiseen samoin loppuvaan sukunimeen. Saan piiloutua tuohon epäaateliseen nimeen, jopa työpaikallani on toinen samanniminen henkilö. Niinpä postimme menevät aina sekaisin.

Kun  avioiduin saattoi kyllä ottaa yhdistelmänimen, mutta kahden pitkän nen-sukunimen peräkkäin liittäminen ei houkuttanut. Yhdistelmänimillä oli viesti: olen itsenäinen nainen, mutta olen päässyt naimisiin. Muutamat tutut ovatkin aloittaneet yhdellä nimellä, vaihtaneet toiseen, yhdistäneet tuohon toiseen mieheltä saatuun nimeen uudelta mieheltään saamansa nimen. Tiedän muutaman, jotka ovat keksineet kokonaan uuden nimen, ei hassumpi ajatus sekään.

Eron jälkeen en jaksanut pohtia nimiasiaa, nyt en enää viitsi muuttaa sitä, mihin olen jo niin tottunut. En sitäpaitsi kestäisi niitä kiusallisia onnitteluja, joita nimenvaihtajat saavat kuulla, vaikka taustalla saattaa olla suuri henkilökohtainen tragedia. Nyt jälkeenpäin ajatelleen nimenvaihto olisi pitänyt tehdä heti eron jälkeen. Ehkäpä siihen vaihtamattomuuteen liittyi pieni alitajuinen toive siitä, ettei tapahtunut olisikaan totta. Suomalainen sananlasku todistaa taas kerran niin oivallisesti "Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä" ei se varmaan naistakaan huononna, mutta parantaako se?

Kuvituksenani on kuva Charley Harperia. Ostin Chicagosta vuosikalenterin, jossa on hänen taidettaan.

Viikonlopun runo on teoksesta Älä puhu nyt enää, joka sisältää imaginistien runoutta. Runoilija on T.E. Hulme, suomentajat Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen (Basam Books 2011)

MANA ABODA

Kauneutta on havaitsemisen hetki, liikkumaton värähdys, jonkun estyneen herätteen kuviteltu hurmio, joka ei kypsy valmiiksi.

Mana Aboda, jonka taipunut muoto
on taivaan kaareva kehä,
näyttää aina surevan tuntematonta murhetta.
Jonakin päivänä kuulin sen huutavan:
"Olen rakastunut ruusuihin ja laulaviin runoilijoihin-
lapsellista kaikki, keskenkasvuisten yritystä."

MANA ABODA      Beauty is the marking-time, the stationary 
vibration, the feigned ecstasy of an arrested im-
pulse unable to reach its natural end.

MANA ABODA, whose bent form
     The sky in archéd circle is,
     Seems ever for an unknown grief
          to mourn.
Yet on a day I heard her cry :
" I weary of the roses and the singing
     poets--
Josephs all, not tall enough to try."


(Alkuperäinen löytyi netistä, jostain syystä runo säväyttää, vaikka ei ole hajuakaan mitä otsikko tarkoittaa, ilmeisesti se liittyy jotenkin juutalaiseen traditioon ja työntekoon, joka palkitaan sitten taivaassa, tai sitten olen ymmärtänyt väärin. Runo on vuodelta 1912)

Atsalean jäähyväiset

Atsalea on pudotellut ikkunalaudalle lehtiä ja kukkia, se vaikuttaa siirtyvän ruukkukukkien toiseen ulottuvuuteen. Yritin vielä elvyttää kasvia kylvyllä. Epäilen, että se on jo vahvasti lähdössä rajan taa. Räydyn itsesyytöksissä.

Kävin Jyväskylässä. Kaupunkiin oli avattu viinibaari ja uusi nepalilainen ravintola. Ruokailin viimeksimainitussa poikani kanssa. Ravintolassa ei ollut muita asiakkaita. Minua alkoi säälittää. Myöhemmin sinne onneksi saapui lapsiperhe. Heidän pöydässän syttyi leipäkori tuleen, elämästäni ei siis puutu vaarallisia käänteitä. Uhkaava tulipalo saatiin rajoitettua koriin, joka paloi käyttökelvottomaksi. Ruoka oli ihan hyvää, ympäristö ankea.

Olin ystävän luona yötä. Katsoimme illalla ohjelmaa Karjalan kunnailla. Jakso oli surkea, epäilen, että ohjelman teon motiivina on näyttelijöiden ja ohjaajan kesänvietto kauniissa Pohjois-Karjalaisissa maisemissa. Sarjan ensimmäinen huolella tehty kausi tarjosi pakotien arjesta lapsuuden idealisoituun maisemaan. Nyt lähinnä nolotti tekijöiden puolesta. Vietin lapsuuden kesäni maalla Pohjois-Savossa. Kyläläiset säälivät minua, jouduinhan talvet asumaan kivierämaassa.

Junalle kävellessäni, minua vastaan pyöräili keski-ikäinen mies, nenää peitti valkea side. "Päevee, annatko euron?" kysyi mies. En antanut. Luin junassa Jenni Linturin Finlandia-ehdokkaanakin ollutta kirjaa Isänmaan tähden. En oikein innostu kirjasta. Se on kuitenkin seuraava lukupiirikirja, läksyt on tehtävä. En toisaalta ole lukenut kuin 70 sivua. Jospa vielä valaistun.

Villasukkablogi

Istun junassa. Tarkoituksenani on käväistä Jyväskylässä.Valitsin paikan työskentelyvaunusta, siksi uurastan voimiani säästelemättä blogini kimpussa. Istun työskentelytilassa ypöyksin. Seuraan kuinka räntäpaakut valuvat ikkunan ulkopinnalla alaviistoon, oikealta vasemmalle. Eräät niistä ovat hitaampia ja toiset nopeampia liikkeissään. Yksi näyttää liimautuneen paikoilleen.

Juna on mainio paikka työskennellä. Elämä junassa on välitilassa, mikään ei etene, kukaan ei vaadi mitään, junamatkalla ei edes vanhene. Saa istua paikoillaan ja tuijottaa lumipaakkuja. Meditatiivinen tila. Turvapaikka lumituiskussa.

En osaa päättää mikä blogi tämä on. Mikä on sanomani. Ei kai mikään. Nyt muistan yhden vääryyden. Jokin aika sitten keskusteltiin lääkekulujen korvaamisesta, siitä, ettei tavallinen työssäkäyvä ihminen tarvitse korvausta kerran vuodessa ostamastaan antibiootistaan. Monisairas kansalainen taas saattaa olla ahdingossa korkeiden lääkekulujen vuoksi. Olinkin hämmästynyt kun lääkkeiden vuosittaista omavastuuosuutta nostettiin. Tämä toimenpide nostaa nimenomaan niiden sairaimpien ja köyhimpien lääkemenoja. Tässä oli päivän poliittinen valitus.

Liitin vielä ylle kuvat Jouluna neulomistani villasukista. Että osaan minä tällaistakin. En ole turha ihminen vaikka tässä istuskelen ja lumipaakkujen kulkua ihmettelen.

Raportti

Meille ehdotettiin projektirahan anomista erääseen tärkeään projektiin. Tein pari iltaa anomusta ja aloin toiveikkaana odotella rahavirtoja, joilla palkkaisimme projektiimme sihteerin. Saimme viidesosan summasta, jota olimme anoneet.On oltava vähään tyytyväinen, olisimmehan voineet jäädä kokonaan ilman. Summan vähäisyyttä perusteltiin suurella hakemustulvalla. Minusta olisi järkevää antaa kolmelle riittävästi rahaa,sen sijaan, että sitä syydetään kolmelletoista liian niukasti. Minusta nimenomaan meidän projektimme olisi ollut tuon rahan arvoinen.

Seuraavaksi oli osallistuttava työpäivän pituiseen projektikoulutukseen, jossa opetetiin, miten tehdä projektisuunnitelma. Näpläsin älypuhelintani ja luonnostelin mestarinovellin aihetta, sellaista, jolla voittaisin kirjoituskilpailuja. Voittajanovellin tulee olla synkeä, siinä on oltava omaperäisiä sanoja ja ladonseinää pitää kuvailla kahden sivun verran. Koulutuksessa mainittiin, että samalla kun laatii projektisuunnitelmaa, kannatta kirjoittaa myös  loppuraporttia. Neuvo kuulosti minusta varsin älyttömältä. Teimme ryhmätöitä, piirsimme kaavioita ja saimme pullakahvit.

 Käytin kokonaisen työpäivän projektisuunnitelman laatimiseen. Loppuraporttia en kirjoittanut, emmehän ole vielä edes aloittaneet. Kaavakkeessa oli muuten ruksin paikka myös väliraportille. Kai sellaisestakin sitten koulutuksessa puhuttiin. En ole turhautunut, en. Mielelläänhän sitä joutoaikoinaan raportteja laatii. Ja onhan kirjoitusohjelmassa se tärkein: copy-paste.

Lunta ja lumetta

Viime aikoina on puhuttu paljon placebosta. Tabletit, joissa ei ole vaikuttavaa ainetta saattavat tehota joihinkin sairauden oireisiin, vaikkapa kipuun. Tätä vaikutusta on voitu jopa mitata erilaisilla hienoilla aivojen kuvantamismenetelmillä. Lumelääkkeillä on myös sivuvaikutuksia.Jostain käsittämättömästä syystä, lumelääkkeestä saattaa olla apua, vaikka potilas tietäisi nauttivansa vaikuttamatonta ainetta. Miksei sitten homeopatiakin auttaisi. Siinähän vaikuuttava aine laimennetaan sellaisiin pitoisuusksiin,että liemessä on vain muisti ns. vaikuttavasta aineesta.

Työskentelin joskus opiskeluaikoina sairaanhoitajan sijaisena ns. B-mielisaraalassa. Lääkekaapissa oli vielä tuolloin purkki, jossa luki Placebo. Purkista jaettiin tabletteja joillekin potilaille säännöllisesti, eräät saivat sitä pyytäessään lääkettä kipuihin tai ahdistavaan oloon. Hyvin se tuntui auttavan. Vielä tehokkaampaa oli keittosuola, jota saattoi antaa pistoksena. Enää placeboa ei ole tarjolla, eikä sen antamista pidetä eettisenä kuin lääketutkimuksissa, joissa oikeaa lääkettä verrataan lumelääkkeeseen. Tuolloin tutkimukseen osallistujat tietävät mahdollisuudesta joutua lumelääkeyhmään.

V:n ystäväpariskunta matkusti Atlantin yli ja hoitivat aikaeron haittoja melatoniinilla. He saivat nukuttua hyvin. Vasta kotona he huomasivat popsinensa estrogeenitabletteja.

Ihmisen mieli on hämmästyttävä, se parantaa, toisaalta saa aikaan mitä ikävämpiä sivuvaikutuksia, kun suuhun pistetään jotain lääkkeen näköistä. Tämä sama asia sekä palvelee, että hankaloittaa potilaiden hoitamista.

Lenkkeilin eilen T:n kanssa Pyynikillä. Sinne oli rakenneltu valoteos, jolle kuvat eivät anna oikeutta. Valot lienevät siellä muutaman päivän ajan. Valoteokset sopivat ihanasti tähän pimeään maahan. Niitä voisi olla enemmänkin. Nyt lienee lähdettävä tuonne kylmään pimeään maailmaan.

Blogistanian Finlandia

Minäkin haluan osallistua blogistanian Finlandian valintaan, vaikka en niin kovin montaa viime vuoden romaania ole lukenutkaan. Tässä listani lukemisen arvoisista opuksista vuodelta 2011 (listani ei ole erityisen kattava):

1, Johanna Sinisalo: Enkelten verta
2. Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
3. Miki Liukkonen: Valkoisia runoja
4. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
Teen lisäyksen
5. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin.

Tulokset löytynevät Sallan lukupäiväkirjasta.

Olen ottanut listaani vain lukemiani kirjoja (muitakin sai valita).

Politiikan kommentaattori

Olen taas kerran palkattomalla vapaalla tehdäkseni ikuisuusprojektiksi muodostunutta artikkeliani. Loikoilin pitkään sängyssä, kisu makasi vieressäni hyrräämässä. Tein tiibetiläiset riitit ja nyt istun sohvalla läppäriäni syleilemässä. Radiosta kantautuu harras musiikki ja katua raastaa aura-auto.

Lähden aamupäivällä M:n vaatekonsultiksi. M putosi kuoppaan ja vaatteet tärveltyivät. Vakuutusyhtiö maksaa uudet tilalle. Itse ne vaatteet on kuitenkin ostettava. Lähden mielelläni ostoksille, saanhan taas hyvän syyn tehdä muuta kuin sitä mitä pitäisi. Toisaalta en saa mistään palkkaa, joten tämä lienee sallittua.

Vilkuilin sähköpostejani ja poistin kaikki joiden otsikot kuuluivat "Please help me!" tai "Congratulations!". Voisi ajatella, että nämä olisivat niitä tärkeimpiä.

Kävelin eilen Puutarhakatua. Huomasin kadun varrelle ilmaantuneen uuden kahvilan. Katsoin ikkunaa tarkemmin ja huomasin jättikokoisen Niinistön. Julisteessa luki: Presidentti on työ. Järjetön lause. Eikös presidentti ole sen työn tekijä, ei työ. Putkimies on työ, sairaanhoitaja on työ, siivooja on työ...kuulostaa hölmöltä. Yhdessä kuvassa Niinistö käärii hihojaan ikäänkuin alkaisi tehdä presidentin hommia tai korjata vuotavaa hanaa. Täytyy myöntää, että mies näyttää kuvassa komealta.

Nyt kun aloitin marinani, niin Soinin juliste se vasta kamala oli. Keltainen seiskatausta ja liioitellun kansanomainen mies harmaassa poolossa. Minulle on kauhistus kuulla miehen kansanomaisia sutkauksia kuuden vuoden ajan (käytännössä 12 vuotta).

Ettäs siis tiedätte. Nyt menen suihkuun, odotan M:n ilmoitusta siitä mihin aikaan menemme ostoksille. Odottaessani teen vähän ehkä töitä. Mutta ensin tyhjennän astianpesukoneen ja silitän pyykin ja... Heitin eilen uudenvuoden mekkoni pesukoneen pohjalle. Mekko oli kohtalaisen arvokas, sen helmaa koristavat pienet mustat rusetit ja pikkumusta on ohutta neuletta. Unohdin koko mekon ja tungin koneeseen lakanat, väänsin lämpötilan poikkeuksellisesti 60 asteeseen. Kävin välillä kylpyhuoneessa ja ihmettelin koneesta pursuilevaa mustaa vettä. Jostain käsittämättömästä syystä mekko ei mennyt pilalle. Vuodevaatteet ovat kylläkin tyylikkään harmaat.

Uusinta vuodelta 2009

Uusi vuosi, mutta sama pää, jossa on toivottavasti ripaus uusia ajatuksia. Vanha ystäväni P oli kylässä ja saatoin hänet äsken asemalle. Viihdyn nykyisin hyvin yksin, mutta vilahtavan hetken tuntui tyhjältä. P on positiivinen luonnoltaan, viimeksi vielä kertasimme vuoden 2011 hyviä puolia, joita on mm. toistaiseksi vallitseva hyvä terveys. P on saanut viimeisen vuoden aikana lapsenlapsen. Minulle on tärkeää jonkinlaisen uuden suhteen viriäminen tyttäreen ja se, että lapsilla menee käsittääkseni ihan kohtuullisesti. Itselläni on (liikaa) töitä, katto suojelee sateelta, ja muutama ystäväkin vielä sietää. Mikäs tässä on ollessa.Vaikka minulla on vahva usko, että vastoinkäymiset ovat väistämättömiä. Niitä kannattaa jo etukäteen arvailla ja murehtia, etteivät tule yllätyksenä.

Kävimme eilen Tampereen teatterissa katsomassa näytelmän Euroopan taivaan alla.  Näytelmää mainitaan huippuhauskaksi komediaksi työvoiman liikkuvuudesta. Varsinkin näytelmän ensimmäinen puoliaika oli välillä puuduttavaa seurattavaa. Yleisöä yritettiin naurattaa oikein hampaat irvessä. Näytelmän henkilökuvat olivat pinnallisia ja asiaa oli liikaa, hetkeksikään ei pysähdytty. Toinen puoliaika oli parempi. Herkullisin oli kohtaus, johon osallistui virkailija, maahanmuuttaja ja tulkki. Herkullisuus ei liittynyt niinkään käsikirjoitukseen vaan näyttelijöiden pokan pettämiseen. Tilanne nauratti minua niin, että huolellisesti (silmien ympärille sipaistaan rajauskynällä väriä, jotta silmät erottuisivat naamasta, ja ripsiin vedetään maskaraa) tehty silmämeikki oli tärviöllä.

Seuraamme littyi vielä U ja katsoimme upean ilotulituksen Ratinan suvannon rannalla. Käväisimme vielä baarissa tai oikeastaan kahdessa puhumassa avioeroistamme. Epäilen huijausta, tämä vuosi saattaa olla uusinta vuodelta 2009.

Vaivun sohvalle iloitsemaan toistaiseksi vallitsevasta hyvästä terveydentilastani. Myöhemmin lämmitän eilen valmistamiani herkkuruokia saatanpa vielä keittää kahvitkin. Azaleani kukoistaa toistaiseksi. Ostin sille kirpparilta hienon astian. Kerttu nukkuu sohvanselkämyksellä. Hän on onneksi toipunut ripulista. Ehkä tästä tulee kuitenkin hyvä vuosi.

P.S. Heti kun sain tekstin kirjoitettua ilmaantui FB-sivulleni seuraavat mainokset: ET-lehti (kirjoitin lapsenlapsesta), Voi hyvin lehti (kirjoitin terveydestä) ja aikuisten eroryhmä (kirjoitin sanan avioero). Mihin katosi mainos hoikentavista alushousuista. Juuri kun aloin lämmetä tuotteelle.  FB-valvoo, kiitos FB. Kaventavat alushousut takaisin!