Huomentapäivää!

Mältinrannan uimahuoneella on tapana tervehtiä kaikkia. Jotkut toivottavat vielä yhdentoista aikaan hyvää huomenta. Mietimme,  onko Suomessa joku raja, jonka jälkeen ei enää toivotella huomenia. Monessa kielessä on aikarajoja. Espanjalaiset sanovat Buenos dias johonkin klo 12-14 saakka, Buenas tardes noin klo 12-20, ja Buenas noches pimeän tullen.  Korjatkaa, jos tiedätte paremmin, sain nämä googlaamalla. 

Eräs nainen sanoo usein huomentapäivää. Siinä luikahdetaan aikaongelmasta kuin koira veräjästä, jos tämmöistä vertausta saa käyttää. Ja saahan sitä. Ajattelin ottaa huomentapäivän käyttööni. 

Kävin eilen Salossa poikani kanssa. Rankka reissu. Paluumatkalla kyselin pojaltani työpaikan etsinnästä (hän valmistui juuri), eikä hän pitänyt typerästä kysymyksestäni. Kaiken lisäksi juna jumiutui johonkin pusikon reunaan odottamaan toista junaa. Ehdotin alkoholia, jota sai ostettua rehvakkaan oloiselta myyjältä, kärrystä, joka ei kiertänyt missään vaan seisoi vaunussa numero neljä. Minä otin valkoviiniä ja hän otti oluen. Joskus pieni määrä alkoholia voi olla paikallaan.  

Arviolta kolme prosenttia (jossain sanotaan 2-3%) maailman hiilidioksidipäästöistä tulee lentämisestä.  Matkustamisen osuus päästöistä on yllättävän korkea, 22 prosenttia. Junamatkamme oli vähäpäästöinen. 

Keski- ja Etelä-Euroopassa on tänä kesänä kärsitty hirmuhelteistä. Silti etelää kohti halutaan lentää. 

Kahdeksankymmentä prosenttia maailman ihmisistä ei ole koskaan lentänyt. Luin Hesarista, että Suomen lentokentillä oli tammi-heinäkuussa kuusi prosenttia enemmän matkustajia kuin edellisenä vuonna. Ehkä jotkut pitävät sitä voittona.  

Kuva on napattu junalaiturilta Salosta

Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella

Kävin vokologilla. Etkö tiedä mitä vokologi tekee? En minäkään tiennyt. Vokologin työ liittyy äänen harjoittamiseen. Varmaankin vokologin työtehtäviin kuuluu paljon muutakin. Pyydän anteeksi kaikilta maailman vokologeilta.

Olin täyttänyt ennen vokologikäyntiä kyselyn, ja laittanut ruksin mm. kohtaan "Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella".  

Kyselyn jälkeen kävimme asiaan. Verryttelimme kehojamme, harjoitimme ja rentoutimme kasvojen lihaksia, ja ääntelimme hassusti. Luin omaa kirjaani ääneen ja sain hyviä ohjeita. 

Mies näytti miten istua, että ääni kulkisi parhaiten. Miehet istuvat juuri niin, naiset eivät. Aika hullua sinänsä. Sovimme, että voin lukea myös seisaallani.

Kirjailijaliitto maksoi osan mainiosta ohjauksesta.  

Puuttuu enää, että joku pyytäisi minua johonkin puhumaan kirjoistani.

Näin tänään elokuvan Invite, jossa kaksi pariskuntaa viettää iltaa yhdessä toisen pariskunnan kotona. Elokuva oli vaivaannuttavalla tavalla hauska. Naurahdin pari kertaa ääneen. Muistin miten vuosia sitten eräs humalainen vieras ehdotti entiselle miehelleni ja minulle ryhmäseksiä. Hänen vaimonsa torppasi ehdotuksen ennen kuin muut ehtivät edes ottaa kantaa asiaan. 

Elokuvan jälkeen ostin Laukontorilta marjoja. Lintu (naakka?), haki toripöydältä pariin otteeseen herneenpalon. En ole varma oliko kyseessä sama yksilö. Torimyyjä kertoi, että linnut kärkkyvät viereisen myyntikojun kangaskatoksella, ja kun hän kääntää selkänsä,  joku niistä nappaa  herneenpalon. Ne osaavat avata palot kätevästi ja napsia herneet niiden sisältä. 

Kuvassa Tallipihan kanit, joista toinen on nimeltään Pablo, toisen nimen olen unohtanut.  

Toinen mies

Miksei koskaan puhuta toisesta miehestä? Kukaan ei kerro olleensa toinen mies (yleensä se kerrotaan jälkikäteen jos ollenkaan).  Toisia naisia on Suomikin pullollaan. Mies on lähtökohtaisesti aina ensimmäinen mies. 

On olemassa klassikoelokuva nimeltä Kolmas mies, mutta sillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. 

Olen lukenut tarinoita, joissa miehellä onkin yllättäen ollut toinen perhe toisella paikkakunnalla, joskus jopa samassa kaupungissa kuin originaaliperhe. Kumpikaan perhe ei tiedä toisesta. En ole koskaan kuullut, että jollakin naisella olisi samaan aikaan kaksi perhettä. Tietty raskautta olisi vaikea selittää kahdessa eri taloudessa, mutta muutenkin kahden perheen ylläpitäminen vaatisi supernaista. 

Olen tänään kävellyt Uittotunnelin kahvilalle, joka ei ole enää uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. Join munkkikahvit. 

Kävelin sieltä Mältinrantaan uimaan. Uin selkäuintia ja pohdin mitä olivat linnut, jotka parveilivat taivaalla. Niitä on helppo tarkkailla vedessä selällään. Kysyin toiselta uimarilta ja hän sanoi, että linnut saattoivat olla rastaita. Googlasin rastaat, joita pesii Suomessa kuusi lajia, kahdesta olen kuullut (mustarastas ja räkättirastas).  

Tallipihalla vietettiin ukrainalaisia kyläjuhlia, tarjolla olisi ollut borchkeittoa ja hienoja käsitöitä, mutta en ostanut mitään. 

Söin, pesin pyykkiä, nukuin päiväunet ja luin viihdekirjaa. Tavoitteenani on oppia miten kirjoitetaan suosittu viihdekirja.  En kykene siihen, sillä kärsin vähintään lievästä sarkasmitaipumuksesta. Tähän viihdekirjajuttuun liittyi tämä pohdiskelu toisesta miehestä. 

Nyt alkoi ukkostaa. Taivas pimeni ja räsähtelee rikki.  

Kuvassa on jotain väliaikaisia kukkaistutuksia. Tampereelle pitäisi saada lisää kukkia (ja mehiläisiä) ja puita. 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen. 

 

Mallipotilas

Sunnuntaina vieras nainen pysäytti minut Hämeenkadulla ja sanoi "Pakko sanoa, että tykkään vaatteistasi".  Olin pukeutunut kirkkaanvihreään mekkoon, pinkkeihin lenkkareihin ja farkkutakkiin.

Nykyään on niin vähän juhlia, että juhlavaatteita kannattaa käyttää arkisissakin tilanteissa. Vaikka biojätteitä viedessä.

Minulle tehtiin eilen vatsan tähystys. Pukeuduin tilaisuutta varten farkkuihin ja itseneulomaani lyhythihaiseen paitaan.

Laitoin kellon soimaan aamukuudelta, että saatoin syödä kunnon aamiaisen. Tutkimus oli varattu puoli kahdeksi ja sitä edeltäen piti paastota kuusi tuntia. Nesteitäkään ei saanut nauttia. 

Kävin aamulla hermostuksissani uimassa Mältinrannassa. Luonnonvesiuinti auttaa oikeastaan kaikkeen. Rakkaussuruista aiheettomiin ja aiheellisiin pelkoihin. 

R kertoi, että kun hänelle tehtiin gastroskopia, tähystin juuttui vatsalaukussa mutkalle, ja skopistin piti pyytää toinen lääkäri auttamaan. 

Tähystyshuoneessa seisoi kolme naista sinisissä sairaala-asuissa ja maskeissa. Oli vaikea hahmottaa kuka oli lääkäri. 

Pyysin puudutuksen. Tutkimus ei ole kivulias, mutta nielun puuduttaminen auttanee yökkäilyyn. Nieluuni suihkutettiin puudutusainetta. Kurkkuni tuntui turpealta ja ahtaalta, mutta hengitysilma kulki vapaasti.

Gastroskopiassa ei todettu mitään huolestuttavaa.  

Olin haaveillut kahvista ja sämpylästä heti skopian lusittuani, mutta puudutuksen jälkeen en saanut syödä kahteen tuntiin. Tuntuu vieläkin siltä, että joku etenee ruokatorvessani. Joillakin esiintyy amputaation jälkeistä haamusärkyä, joten miksei haamuskopioita.  

Kehuivat minua mallipotilaaksi. Yritän aina olla mahdollisimman hyvä. Useimmiten epäonnistun, mutta nyt siis onnistuin.

Kuva on otettu Tallipihalta. 

My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta

 
 

 

Cowboy försvunnen (Tampereen teatterikesä)

 

Olen nähnyt Otto Sandqvistin kirjoittaman näytelmän Flamingonpunainen unelma Teatteri Jurkassa. Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta vaan jonkinlaista elokuvallista lyhytproosaa teatterin pikkuruisella näyttämöllä. Kiva oli katsoa, vaikka en ymmärtänyt paljonkaan. 

Sandqvistin Viirus-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Cowboy försvunnen oli myös melko juonivapaa. Näytelmän esittelyssä mainitaan, että se kertoo maniasta, masennuksesta, vieraantumisesta ja yksinäisyydestä. Ehkä sitten, kun kerran näin kirjoitetaan. 

Näytelmää esitettiin Teatterimontussa Tampereen yliopistolla. Olen havainnut, että tilaan pääsevät ne radikaaleimmat produktiot. Katsomoon lasketaan vasta tasalta ja penkit ovat kovat. Niiden rinnalla Työviksen istuimet ovat Kruunukalusteen nojatuoleja. Kuvittelen, että ennen esitystä tilassa vallitsee kaaos ja anarkia. Näyttelijät ja ohjaaja itkevät, eikä lavasteita löydy mistään. 

Cowboy förvsunnen pläjäyttää eteemme kolme cowboy-asuista tyyppiä (Tom Rejström, Mikko Kauppila ja Emilia Jansson). Valkoiset kalsarit,  hihattomat paidat, chapsit ja nahkavyöt. Tulee mieleen homoerotiikka. Varsinaista eroottista sisältöä ei kuitenkaan nähdä. Kaksi lehmipoikaa ja yksi tyttö tanssivat rivitanssia ja kertovat kummallisia lyhyitä tarinoita. 

Eräs tarina kertoo koiraksi pukeutuneesta urheilujoukkueen huoltajasta, toinen lännenelokuvan kadonneesta tähdestä ja yksi turhautuneesta työntekijästä, joka menee työkaverinsa repulle, ottaa sieltä alushousut ja vaihtaa omansa tilalle. Voi olla, että oli muutakin, mutta tällä hetkellä en muista. 

Näytelmä esitettiin ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsin kielen suhteen olen epävarma, joten kokeilin äppiä, jolla sai suomenkielisen tekstin, ja se toimi todella hyvin. 

Kun on tullut tähän ikään ja nähnyt niin paljon teatteria, minua on vaikea yllättää. Tätä en ollut ennen kokenut, ja sitä voi pitää kehuna. 

On virkistävää nähdä monta hyvin erilaista kuratoitua esitystä yhdessä samassa kaupungissa.  

Kuva: Marthe Nycoll, Tampereen teatterikesä

 

 

 

Haapajärven Elvis (Tampereen teatterikesä)

Luin Hesarista, että helsinkiläiset täyttävät Lahden kaupunginteatterin katsomot. En ihmettele, sillä Lahdessa tehdään hyvää teatteria. Tampereen teatterikesään pääsykin on osoitus siitä. Jonkilainen laatutakuu. 

Olin vähällä kävellä teatterionneni ohitse, sillä luulin Lahden kaupunginteatterin näytelmän Haapajärven Elvis -esityksen olevan Työviksellä, mutta ei, sehän olikin Tampereen teatterilla. Onneksi huomasin ajoissa. 

Lauri Maijala on käyttänyt Katariina Vuoren true crime-kirjaa Erään tapon tarina näytelmän käsikirjoituksen pohjana.  Haapajärven Elvis on kuitenkin fiktiota, ja tavallaan sen taustalla on monta kertomusta, sillä lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä. 

Nuorena terveyskeskuslääkärinä minäkin kohtasin useita hakattuja naisia. Minulla ei ollut valmiuksia noihin kohtaamisiin. 

Ulla (Anna Pitkämäki) ja Esko (Tapani Kalliomäki) tutustuvat jo nuorena ja Asko  (Vilma Kinnunen) syntyy kun Ulla on vasta 17-vuotias.  Alkuun kaikki menee hyvin, mutta sitten Eskon elämään ryömii alkoholi ja myöhemmin huumeet ja vankilareissut. Esko alkaa hakata Ullaa ja sittemmin myös Askoa. Avioerokaan ei äitiä ja poikaa pelasta. Esko jatkaa häiriköintiään ja lyömistään. Ullalla ja Askolla on varalla valmiiksi suunnitellut pakoreitit. 

Kyläläiset tietävät miten perheen asiat ovat, mutta eivät puutu. Ovat kuitenkin uteliaita. Kun isä hakkaa vaimoaan, naapureilla on asiaa pihalle mattoja tamppaamaan.

Askon pakopaikat ovat Elviksen musiikki ja mummola. Vilma Kinnunen on uskottava ja liikuttava pojan roolissa. 

Karusta tarinasta huolimatta Haapajärven Elvis ei ole raskasta katsottavaa, näytelmää keventää huumori, musiikki, Askon ja hänen ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen)  touhut ja jutut, välittävä opettaja (Aki Raiskio) ja mummola. 

Esko on pelottava varjo kulahtaneessa nojatuolissaan. Hän nousee välillä mätkimään Ullaa tai Askoa. Kun mies on vankilassa elämä on helpompaa.  

Mummo Helvi (Lumikki Väinämö) välittää ja rakastaa. Laittaa ruokaa. Pilkkoo ja paistaa sipulia. Käristetyn sipulin kodikas tuoksu ulottuu takapermannolle. 

Kun Esko ja Asko istuvat "saunassa", Esko istuu oikeasti nojatuolissa ja Asko keittiön tuolilla ja kuvitteellinen kiuas rähisee. Esko piinaa poikaansa kovilla löylyillä. Samalla kun kiuas hohkaa, kattolampun valo voimistuu. Sitä uskoo siihen saunajuttuun, vaikka mitään saunaa ei ole.  

Välillä Elvis  (Teemu Palosaari) ilmaantuu hohtavassa puvussaan laulamaan. 

Asko ja Kimmo laskevat mäkeä. Koulussa askarrellaan isänpäiväkortit. Kylällä pelataan bingoa.

Näytelmän ohjannut, käsikirjoittanut ja lavastanut Lauri Maijala sanoi muistaakseni jossain lehtihaastattelussa , että näytelmässä on kyse dostojevskiläisestä moraalikysymyksestä: Onko tappaminen joskus oikeutettua? Sen joutuu katsoja ratkaisemaan itse.

Haapajärven Elvis kertoo tärkeän tarinan, antaa ajattelemisen aihetta, se on rankka, hauska ja koskettava näytelmä, johon on valittu mainiot näyttelijät ja hieno toteutus. Minä jotenkin rakastin sitä. Menkää ihmeessä katsomaan, tänään olisi siihen vielä mahdollisuus.

Kuva: Janne Vasama, Tampereen teatterikesä 

 

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)

Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä