Ennen ja jälkeen rakkauden

Carola laulaa juuri radiossa kappaletta Rakkauden jälkeen. Laulu on upea dramaattinen tulkinta onnettomasta rakkaudesta. Hesari on julkaissut tänä kesänä lukijoiden rakkaustarinoita. Jostain syystä kesä on olevinaan rakkauden aikaa. Olen hämmästellyt tarinoiden perinteisyyttä. Lukemani ovat olleet vapaiden naisten ja miesten onnellisia avioliittoon päättyneitä rakkauskertomuksia. Muistaakseni eilisestä lehdestä luin ensimmäisen tarinan, jossa vastapuoli oli aviolittossa ja joka päättyi, niinkuin sellaiset usein päättyivät, mies pysyi vaimonsa rinnalla. Rakkauksien kirjo lienee paljon laajempi, eikä niistä suurin osa jatku auvoisena kunnes kuolema heidät erottaa. Rakkauselokuvat ja romattiset kirjat päättyvät yleensä siihen, mistä tarina vasta alkaa.

Sain hääkutsun. Häät pidetään Helsingin tuomiokirkossa. Parilla on jo lapsi, eikä kaikki ole ollut ihan yksinkertaisen suoraviivaista, todennäköisestisi ei ole sitä edes papin aamenen jälkeen.

Toinen lomaviikko on meneillään. En ole juonut yhtään olutta enkä paistanut ainoatakaan grillimakkaraa. Sen sijaan olen tehnyt esitelmää (vähän, tuo esitelmä on perjantaina sisävesilaivassa), lukenut, kirjoittanut, katsonut Mad Men sarjaa (toinen tuotantokausi on meneillään). En lähde kuuntelemaan Brucea, en Madonnaa, en matkusta kuin korkeintaan Hesaan ja Jyväskylään. Ensi viikolla lähden onneksi mökillekin. Saan suoritettua kaiken sen, mikä suomalaiseen lomanviettoon kuuluu. Keräämme mustikoita ja kanttarelleja, jos niitä jäljellä lienee. Mummolan lähellä kulki kelirikon runtelema hiekkatie, jonka varrella kasvoi vadelmaa. Kun joku vieras uskaltautui niitä noukkimaan, komennettiin meidät lapset astioiden kanssa ihan viereen poimimaan. Ne olivat meidän marjojamme, viis jokamiehen oikeuksista.

Neulassa

Olen vihdoin oppinut, että Händelin musiikki on vanhojen ihmisten musiikkia, Bach ei taas sitä jostain syystä onneksi ole. Kävimme vieraani kanssa urkukonsertissa, jonka barokkikappaleet urkuri soitti väärin. Minulle ne menivät ihan täydestä. Välillä jopa unohdin, miten takapuoli kovalla puupenkillä puutuu.

Katsoin ensimmäistä kertaa tarkemmin Tampereen Tuomiokirkon alttaritaulua. Sen onkin maalannut Magnus Enckell eikä Hugo Simberg. Taulussa kelmeät vainajat kipuavat ilkialastomina aukinaisesta haudasta ja siitä vierestä valkoasuinen parijono rientää kohti valkeutta. Taideteoksessa on jotain karmivaa. Lapsuuden uskonnollisissa kuvituksissa maalailtiin taivaaseen kultaiset kadut. Minusta ajatus oli typerä, mitä järkeä oli päällystää kadut kullalla kun halvempia ja käytännöllisempiäkin materiaaaleja on?

Kävin muuten tänään elämäni ensimmäistä kertaa Näsinneulassa. Ei pelottanut, ei ainakaan paljon. Puijon torni lie vähäisempi, toisaalta se on sijoitettu mäelle, toisin kuin tamperelaisten neula.

Kuuntelin eilen pätkän Sirpa Kähkösen haastattelua. Hän sanoi, että savon murteella kirjoittaminen on riski. Murteella kirjoittaminen ei noin yleensäkään ole järin arvostettua. Sinikka Nopola ja monet muut ovat tehneet hämäläisestä puheenparresta sympaattista. Kuka tekisi saman savon murteelle? Se saattaa olla mahdotonta. Savolaisuudessa on ulkopuolisen näkökulmasta jotain kieroa. Savolainen ei naura itselleen vaan salakavalasti muiden heikkouksille. Lauseet sisältävät kiertoilmaisuja, jotka eivät heti murretta ja ajatustapaa ymmärtämättömälle aukea.

Kesävieras

Etsin kissanoksennusta. En löytänyt. Kuulin eilen aamulla Kertun yökkäilyä, yleensä se oksentaa olohuoneen matolle (tietysti!), nyt tuotosta ei näy missään.

Kävin urheilukaupan alessa, ostin kaprihousut ja kaksi paitaa. Odotan uusien vermeiden vievän minut lenkkipolkujen päähän ja kiidättävän minut takaisin kohti nuoruutta ja kauneutta.

Saan nuoren sukulaispojan kylään. Yritin miettiä hänelle ohjelmaa. Hän sanoi muutama vuosia sitten äidilleen jumaloivansa Brahmsin musiikkia. Tampereella esiintyy tänä iltana Mikko Alatalo. 18-vuotiaat miehet syövät suunnattomia määriä, täydensin eilen ruokavarastojani, tänään pitänee hankkia lisää muonaa. Suunnitelmissa on tänään Vapriikki, huomenna tyttäreni esittelee meille Särkänniemen akvaariota, jossa hän on kesähommissa. Toivomme pääsevämme akvaarion back stagelle. Yritän raahata hänet myös Sara Hildenin taidemuseoon. J on erilainen nuori, hän on säveltänyt 5-vuotiaasta. Kun muita lapsia pitää kehoittaa tekemään soittoläksyjään niin J:lle sanottiin "Voisitko olla edes hetken soittamatta".

Ihan kiva

Kirjoitan ammattilehteemme kolme koluminia vuodessa . Taitaa olla meneillään jo kolmas vuosi. Sopimus tehdään vuodeksi kerrallaan. Suurin osa kolumnisteista on ammattikirjoittajia. Toisen lääketieteellisen lehtemme päätomittaja sanoi minulle illallispöydässä, että he hakevat sellaista vakavia syvällisiä kolumneja kirjoittavaa henkilöä, ei siis pinnallisia höpinöitä suoltavaa kirjoittajaa (minun kolumnini, oma tulkintani, en tosin ollut tuohon toiseen lehteen tuppautumassakaan). Kirjoitukseni ovatkin lähinnä pakinoita lääkärin elämästä.

Kirjoitusprosessi etenee näin. Alan pohtia mistä voisin kirjoittaa. Päädyn johonkin heppoiseen aiheeseen. Väännän ja käännän sitä mielessäni työmatkatkoja polkiessani, illalla nukkumaan mennessäni ja ruokaa laittaessani. Vääntely ja kääntely kestää pari kuukautta. Kirjoitan tekstin (tämä vaihe on lyhyt, tunnin, pari). Naureskelen sille itsekseni (minulla on huono huumorintaju tai hyvä, riippuu kuka arvioi). Korjaan tekstiä muutamaan kertaan noin viikon välein ja olen hyvin tyytyväinen tuotokseeni. Laitan tekstin sähköpostin liitteksi ja saan vastauksen, jossa kiitetään tekstin lähettämisestä. Luen tuota vastausta useaan kertaan, etsin piilomerkityksiä. "Kiitos kolumnista!". Lyhyen vastauksen täytyy tarkoittaa, että se on HUONO. Alan hävetä sepustustani. Lehti tupsahtaa postiluukusta parin viikon kuluttua perjantaina, en uskalla lukea kolumnia. En voi olla lukemattakaan. Luen tekstin. Minua hävettää. Menen maanantaina töihin. Kukaan ei sano mitään. Se on siis HUONO. Sitten joku sanoo pitäneensä jutusta. Ehkä teksti ei olekaan täysin onneton. Kolumni unohtuu. Tulee uusia häpeän aiheita. Minusta tulee armollisempi omalle tekstilleni. Alan miettiä uutta aihetta.

Sukulaisten ei kannata antaa lukea tuotoksiaan. Äiti kärttää tekstiä, penkoo luonani vaivihkaa lehtipinoja.Annoin hänelle kerran kolumnini luettavaksi. "Ihan kiva", sanoi synnyttäjäni. En minä mikään Dostojevski ole, mutta "Ihan kiva" ei ole se mitä haluan kuulla.

Kävimme eilen U:n kanssa Mustalahden satamassa kuuntelemassa Marjo Leinosta. Naisella on mahtava lavakarisma. Hänen liikehtimisensä on persoonallista, hän on kuin siipiään värisyttelevä pikkulintu. Marjo L esitti Michale Jacksonia ja Amy Winehousea ja jopa yhden upean suomalaisen tangon. Samalla keikalla esiintyi kaunisääninen Susanna Hietala, joka jäi kuitenkin valjuksi naapurintytöksi elämää nähneen Marjon rinnalla. Mustalahden satamalla on kiinnostava esiintyjäkaarti, siihen kuuluu tänä kesänä edellä mainittujen lisäksi mm. M.A. Numminen ja Kauko Röyhkä.

Lähtisikö lenkille vai torille? Vai ensin torille ja sitten lenkille  vai ensin lenkille ja sitten torille? Vai lukisiko Mobergin Maastamuuttajia?  Kirja on julkaistu aikoinaan kirjakerhossa. Teoksessa on seitsemän osaa. Ostin tyhmyyksissäni kaksi ensimmäistä, vaikka divarin hyllyssä seisoi koko sarja. Seuraavalla kerralla jäljellä olivat osat 1-3, ostin kolmosen. Nyt tarjolla näyttää olevan osat 1-2 ja 6. Aikoinaan ihmiset ovat innostuneet ostamaan kaksi ensimmäistä osaa, koska ne olivat kirjakerhon kuukauden kirja. Into loppui useimmilla siihen, eikä muita osia ole liikenteessä siinä määrin kuin kahta ensimmäistä. Ensimmäinen osa pohjustaa tarinaa, jossa joukko ruotsalaisia lähtee 1850 Pohjois-Amerikkaan purjelaivalla. Se on osittain ikäänkuin dukumentti ajasta ja samalla se tutustuttaa kirjasarjan päähenkilöihin. Jopa Ruotsissa ovat rengit olleet isäntiensä omaisuutta, ja heitä on saanut piestä tarpeen mukaan. Toisessa osassa (jonka lopussa olen), lähdetään onnettomalla pienellä purkilla valtameren taa. Huomasin toisen osan puolivälissä, että alan tosissani välittää, miten noille ihmisille käy. Olisin jäänyt tätä lukukokemusta vaille ilman lukupiiriä. Musikaali Kristina från Duvemåla perustuu Mobergin Maastamuuttajiin. Minulla on siihen liput lokakuulle ja uudelleen menen katsomaan musikaalia lukupiirin kanssa ensi keväänä. Saan yliannostuksen Mobergia, mutta enköhän siitä selvinne.

Kauneus on katsojan sanoissa

Kävin eilen kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa suuressa kansainvälisessä liikkeessä, jossa myytiin mm. rakennustarvikkeita ja puutarhatavaraa. Ostin pari kukkaruukkua, uuden hienon anopinkielen (Kerttu syö niitä) ja kaksi pelargoniaa ikkunalautaani koristamaan. Autottomalle moisessa hallissa vierailu oli uusi elähdyttävä kokemus. Noin paljon  voi olla kaikenlaista, josta minulla ei ole ollut mitään tietoa! Minulta saattaa puuttua jotakin, enkä ole asiaa välttämättä edes oivaltanut.  Käynnistä jäi jotenkin levoton olo.

Kävimme myös eläinkaupassa, josta ostin Kertulle uuden raapimisjutun. Vaikka demenstroin raapimista useaan kertaan, ei tyhmä luontokappale ole asiaa vielä ymmärtänyt. Minulla alkavat kynnet olla jo verillä. Kiittämätön otus.

Kävin aamutuimaan Tammelan torilla kahvilla. Keski-ikäinen mies tokaisi noin kolmekymmentä vuotta nuoremmalle kahvilanmyyjälle "Sinulla on kauniit silmät". Suomalainen mies osaa olla romanttinen. Minusta tytöllä oli ihan tavalliset silmät. Suomessa flirttaillaan vähän, varsinkaan ihan vieraiden kesken ja selvinpäin. Kahvilan myyjän kanssa on sallitumpaa flirttailla, tarjoilijalta ostetaan kahvin ohessa oikeus flirttiin.

Yritin oikein miettiä, miltä vanhojen miesten kohteliaisuudet nuorena tyttönä tuntuivat. Jotkut olivat mukavia, jotkut taas epämiellyttäviä. Vanhempieni miespuoleinen ystävä kehui meitä siskoksia kauniiksi. Me pidimme siitä. Olin juuri lähtenyt opiskelemaan ja mies sanoi tulevansa kylään. Ajatus tuntui minusta kutkuttavalta. Ei hän koskaan saapunut ja hyvä niin. Tuskin hän edes aikoi tulla. Hänen positiiviset kommenttinsa ulkonäöstäni tekivät hyvää silloin, kun itse olin niin kovin epävarma. Olin mielestäni ruma, vaikka jälkeenpäin valokuvista katsottuna näytin sievältä (nuoruus on sievää). Olen ollut aina tyytymätön valokuviini, viiden vuoden päästä samaiset kuvat näyttävät jostain syystä ihan hyvältä. Pitäisi kai siis olla tyytyväinen nyt. Mutta kun ei ole. Nyt en saa tätä juttua loppumaan. Piste.

Rentouttavaa kesää toivottaa Kerttu

Kunnioitettu emäntäni,

Miksi nukuit noin myöhään? Yritin herättää Sinua, jotta ehtisit töihin. Et noussut ylös, vaikka raavin makuuhuoneen ovea kynnet verillä. Omapahan on asiasi, olen tehnyt parhaani. Nykyään ei ole enää minkäänlaista työmoraalia.

Raahasit eilen kotiin lootallisen mansikoita. Ei olisi tarvinnut. En minä niistä piittaa. Mitä pakastamista se on, että joka toinen marja heitetään suuhun?

Tuijottelit illalla taas sitä Mad Men sarjaa. Syrjäsilmällä touhua vilkuilin: siinä juopotellaan ja tupakoidaan yhtenään. Hanki oma elämä!

Kohta on  Tampereen teatterikesä. Oletko jo hankkinut lippuja? Kohta niitä ei enää saa. Turha sitten on taas valittaa.

Joko se esitelmä on valmis?

Taidan vähän huilia. Tuo aamiainen aina sen verran raukaisee. Voisitko mennä vaikka kirjastoon. Tuo Poirot DVD näyttää olevan jo myöhässä. Vie samalla roskat.

Rentouttavaa kesää! 

T.Kerttu

Kulttuurituristina

Loman myötä nukun joka aamu aina pidempään, pian valvon yöt ja nukun päivät. Töihin paluu vastaa monen aikavyöhykkeen ylitystä.

Olen seurannut Metso-kirjaston liepeillä sunnuntaisin harhailevia japanilaisia. He etsivät Muumilaakso-museota. Arvelin, että minunkin olisi hyvä museosta jotain tietää, joten kävin siellä eilen. Museon tilat olivat pimeät, ahtaat ja katto matalalla, mutta muumikirjojen alkuperäispiirrokset hyvin viehättäviä, samaten muumitalo ja muut rakennetut kohtaukset muumikirjoista. Kuljin museossa itsekseni ja kurkin vitriineitä metrin mittaisten natiaisten yli.

Seuraava kohteeni oli galleria Kapriisi, johon oli ripustettu kolmen maalarin töitä ja yhden taiteilijan veistoksia. Minua kiinnosti Olga Malytcheva, Pietarissa oppinsa saanut taitelija. Viitaystäväni oli kehunut hänen maalauksiaan. Näin siis kauniita tauluja ja samalla ehkä ymmärsin paremmin tuota tuttavaani (tai sitten en). Jos olisin etukäteen arvaillut minkälaisista tauluista R pitää, niin en olisi ehkä veikannut mitään niin perinteisen kaunista. 

Leikin illallakin kulttuurituristia omassa kaupungissani ja kävin M:n kanssa Kellariteatterissa katsomassa Aamulehden kehuman kesänäytelmän Alkutuotanto. Esitys oli Kotkan kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistuotantoa. Aihe oli tärkeä: luonto ja kuinka me ihmiset sen tuhoamme (sehän alkaa näyttää vääjäämättömältä). Näytelmä oli farssi, jossa kaksi miestä ihan oivallisesti esittivät useita eri rooleja. Teatteriesitys oli hyvin fyysinen. Kenties odotukseni olivat liian korkealla, sillä olin hieman pettynyt. Minusta sitä olisi pitänyt tiivistää, jotta siitä olisi tullut erinomainen kesänäytelmä. Nyt se kesti kaksi ja puoli tuntia, joka oli aivan liikaa.

Kävin eilen kosmetoligikoulussa jalkahoidossa. Vieressäni makasi vanhempi naisihminen, joka puhui taukoamatta. Hän kertomansa mukaan voimisteli joka aamu, rasvasi itsensä päästä varpaisiin, liotteli kintujaan ja matkaili Italiassa. Säälitti kasvotoitoa tekevä nuori nainen. Laitoin silmät kiinni ja olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut näytellä kiinnostunutta. Minulla on nyt maailman kauneimmat varpaat. 

Tänään aion pakastaa mansikoita, kunhan tässä saan puunattua itseni mansikanostokuntoon.

Paljosta luovut mies

Sitä aina hämmästyy, miten suuresti lääkäreitä inhotaan. Toisaalta on ristiriitaista, että lääkärin ammatti on niitä halutuimpia ja arvostetuimpia. FB-ystävääni oli lääkäri kohdellut ylimielisesti. Tämä käynnisti viestiketjun, jossa kenelläkään ei ollut mitää hyvää sanottavaa ammattikunnastani. Eräs heistä jopa sanoi, että lääkärille pitää netistä näyttää mikä se diagnoosi on, emme me tolvanat itse mitään keksi. Miksi oikeastaan edes kouluttaa lääkäreitä, jos kerran kuka tahansa osaa työn paremmin? Kävin eilen kylässä ystävän luona, joka on gynekologi, heidän työnsä vasta tunteita herättää, varsinkin tuo synnytyspuoli. Gynekologit ovat sadisteja, jotka nauttivat synnyttäjien kivuista. En uskalla googlata itseäni, sillä pelkään mitä löytäisin. Tiedän, että jotkut haluavat nimenomaan minun vastaanotolleni ja toiset taas eivät. Kaikista ei voi pitää, ei potilaistakaan, aina on yritettävä olla asiallinen (vähintään) ja tehtävä parhaansa. Sairaalassa toimii potilasasiamiehiä, joiden puoleen potilaat voivat kääntyä, tarvittaisiinko hoitohenkilökunnalle omat asiamiehensä?

Merja eilen kommentoi kirpputorilla myytäviä olutkolpakkokokoelmia. Myynti merkinnee poikamieselämän loppua. Mies joutuu luopumaan monesta: lasinaluskokoelmasta, olutlaseista, joissa on panimoiden tai olutmerkkien nimiä. Kokoelma on rakkaudella eri kuppiloista kerätty. Poikaporukalla on niistä monet oluet juotu. Sitten saapuu elämään nainen, joka haluaa sinisävyisiä Iittalan laseja, eikä keittiön kaapeissa ole enää kolpakoille sijaa. Jos hyvin käy, niin asumuksessa on autotalli, jonne miehen roinat siirretään. Sinne joutavat myös bändijulisteet ja vitsikkäät saunan lämpömittarit.

Kävin joskus erään miehen mökillä. Mökin seinään oli pultattu maailman rumin kaiutin.Taisin jossain sivulauseessa ihmetellä tuota rumilusta. Seuraavan kerran kun menin samaiselle mökille, kaiutinta ei siellä enää näkynyt. Aikoinaan heitimme pahvilaatikollisen T:n kolpakoita kaatopaikalle. Yksi kolpakko oli saappaan muotoinen. Kuka haluaa juoda juomansa saappan mallisesta astiasta? 

Inter Rail

Heräsin ensimmäiseen viralliseen lomapäivään. Saan näköjään demokraattiseen tapaan nauttia yhtä sateisesta säästä kuin muutkin lomalaiset tänä kesänä. Tänään on hyvä ilma tehdä esitelmää ja korjata artikkelia!

Luen jatkuvasti hieman vanhentunutta sanomalehteä, pysyn kyllä paremmin vauhdissa mukana nyt kun minulle tulee vain Hesari, Aamulehden tilaus loppui viimeinkin. Luin Hesarista tänä aamuna lukijoiden Inter Rail kertomuksia. Muistan hyvin, että olen täällä muistellut 70-luvulla tekemääni junamatkaa, mutta teen sen uudestaan.

Olin tuolloin 17-vuotias. Matkalippu, jolla Eurooppaa  sai kiertää mielin määrin maksoi muistaakseni alle 300 markkaa. Matkaan lähti neljä nuorta naista, yhdellä meistä oli Marikassi raahattavanaan, me muut olimme pakanneet vähäiset kamppeemme reppuihin. Selässäni keikkui vaarin vanha vihreä reppu. Valokuvista päätelleen pukeuduin matkan aikana pääasiassa vihreään Maripaitaan ja farkkuihin.

Seilasimme ruotsinlaivalla Tukholmaan. Laivalla nukuimme makuupusseissamme nuhjuisella kokolattiamatolla. Munchenissa yövyimme monta yötä S:n siskon entisen poikaystävän opiskelijaboksissa. Miesraukalla oli yksi ainoa huone, jonne me kaikki ahtauduimme. Freiburgissa tapasimme suomalaisen lääketieteenopiskelijan, joka tarjosi majapaikan. Taksikuski vei meidät niitylle ja lauloi Leonard Cohenia. Emme siis ajaneet taksilla vaan törmäsimme mieheen jossakin. Kävimme baarissa, jossa miehet tanssivat hitaita keskenään. Emme olleet moista koskaan nähneet. Söin ensimmäistä kertaa oliiveja, jotka maistuivat inhottavan kitkeriltä ja suolaisilta, odotin ulkonäön perusteella viinirypäleen tyyppistä makuelämystä. Matkamme ulottui vielä Sveitsiin, Itävaltaan ja Italiaan. Italiassa nuorisohotelli muistutti linnaa. Rannalla kaupiteltiin kookospähkinöitä "Kookos, rakkauden vitamiini" lauloi kauppias. Emme käyneet yhdessäkään museossa, sillä se olisi ollut liian tyyristä. Söimme pariin otteeseen ravintolassa, muuten elimme patongilla. Viivyimme matkalla sallitun kuukauden ja lähetin kotiin pari postikorttia, kertaakaan en soittanut, sehän olisi ollut kallista. Kotimatkalla ruotsalainen humaltunut naisen jankkasi "Osten luktar illa". Miksi tuo humalainen kailotus on kulkenut päässäni kaikki nämä vuodet?

Ostin Italiasta pussillisen pastaa (silloin ei kylläkään puhuttu pastasta vaan makaroneista), joka valui repun pohjalle, keräsin lasinalusia ja rohkeasti kähvelsin ravintolasta yhden lasin. Siinä oli tuliaisia kerrakseen. T toi aikoinaa samaiselta matkalta repullisen erilaisia olutkolpakoita, varastettuja kaikki, tietty.

Tuolloin muu Eurooppa poikkesi Suomesta. Musiikki oli toisenlaista, samaten pukeutuminen. Nyt kaikki näyttää samalta. Suomessa on vain hieman roskaisempaa ja kadulla huojuu humalaisia. Kerjäläisetkin ovat vihdoin saapuneet Suomeen saakka. Koskaan en voi enää kokea hurmiota, jonka sain nähdessäni oikean palmun tai sitä hilpeää onnea, joka valtasi mielen, kun olimme jakaneet pullon halvinta punaviiniä puistossa.

Kotona

Kävin junalla keski-ikäisten vuosittaisessa kokoontumisessa Porissa. Piknikpaikka Kirjurinluodolla maksoi 68 euroa. Joimme pullollisen itävaltalaista luomuroseviiniä. Ei siellä kukaan musiikkia kuunnellut: kaikki istuivat auringossa, nauttivat ruoasta ja juomasta ja seurustelivat toistensa kanssa. Luomuviinin ja parin oluen jälkeen pyöräilimme kuusi kilometriä kyläpaikkaan. Menopelini oli jalkajarruton vieras polkupyörä. Kypärä valui jatkuvasti silmilleni. Hämmästyttävää kyllä selvisin hengissä. Tänään on ollut levoton olo. Onneksi vieraita täynnä olevan talon isäntä piti meistä hyvää huolta.

Pohdimme kaikenlaista, jotenkin viiniä juotuaan sitä kuvittelee olevansa niin henkevä. Eräässä blogissa oltiin sitä mieltä, ettei kahden ylimääräisen elinvuoden eteen kannata urheilla. Minusta kaksi ylimääräistä vuotta on pitkä aika. Ottaisin sen mielelläni. Tiedän monia raihnaisia ikäihmisiä, jotka hekin pidentäisivät mielellään elontaivaltaan. Ihmisen elämänhalu on niin voimakas, että elämään haluaa suurin osa meistä tarrata.

Nuorukainen hiihteli eilen aamulla Hämeenkatua edestakaisin yllään naisten uimapuku. Nuorten miesten joukko kulki perässä olutta lipittäen. Nöyryyttämisellä ei ole rajoja.

Katsoin hetken ohjemaa sinkkutanssit. Siinä opetettiin tanssimaan, ja jostain syystä jokaista miestä kohden oli kaksi naista. Ohjelman lopussa mies teki valinnan heidän välillään. Päätöksen helpottamiseksi hän kävi vuorotellen molempien naisten kanssa paitaostoksilla. Tanssisalissa miehet ilmoittivat päätöksensä. Jokainen mies perusteli valintaansa huumorintajulla ja katsekontaktilla ynnä muulla ja valitsi sen nuoremman ja kauniimman.

Kerttu kirjoittaa kiireellä

Kunnioitettu emäntä,

Olet näköjään lähdössä jonnekin, kun säntäilet päättömästi edestakaisin. Ihan näin ystävyydellä: tavarat kannattaisi pakata jo edellisenä aamuna. Miksi edes lähteä jonnekin? Täällä on raksuja mielin määrin, raavittavaa huonekalua riittää ja pehmoisia löhöpaikkoja piisaa. Maailma on karu ja vaarallinen.

Kuulin, että liikut polkupyörällä, mihin sitten menetkin. Muista, että polkupyörä on ajoneuvo ja sitä ajetaan vain selvin päin. Jos tapaat miehiä, niin muista, että ne lupaavat maat ja mannut, mutta ei niihin kannata luottaa. Eipä tässä muuta, ala mennä, että ehdit junaan. Minä tässä hieman lepäilen. Huomenissa nähdään. Laita tuo radio kiinni, Välskärin kertomukset menivät jo.

Ystävällisesti,
Kerttu

Loman pirtissä

Selailin työpaikan kahvihuoneessa Seiskaa. Lehden lähes jokaisessa jutussa bongataan, bongauksen kohde ei lennä vaan kävelee kahdella jalalla.  Onneksi en ole julkkis:

Heidi bongattiin parjantaina Tammelantorilla. Hän osti kaksi litraa mansikoita, lajike näytti olevan Polka. Laittaneeko pakkaseen vain syöneekö tuoreina. Heidi on usein nähty vieras kyseisellä torilla. Hänen on tiettävästi juonut siellä kahvitkin.

En ihan vilpittömästi ole aiemmin kyseistä aviisia lukenut. Lukukokemus tuntui hämmentävältä. Useat käsiteltävät henkilöt olivat vieraita. Lehdessä kirjoitettiin erään naislaulajan keikasta, itse esityksestä tai artistista ei kerrottu sanaakaan. Pääaihe oli naisen uusi miesystävä, joka seurasi esitystä. Lehden mukaan miehen kaverit viihtyivät baarissa ja nauttivat runsaasti olutta, mutta mies joi vain limsaa. Lehdessä kuvailtiin laveasti miehen tatuointeja ja lihaksia. Artisti flirttaili lavalta uuden ihastuksensa kanssa. Lehdessä oli lisäksi epätarkka otos laulajattaren edellisestä miehestä, joka oli lehden mukaan asettautunut kuuntelemaan esitystä salin takanurkkaan. Entinen mies poistui konsertista kesken esityksen, kun taas uusi viihtyi loppuun saakka. Paljon dramatiikkaa latautui tuohon juttuun, jossa tuskin oli sanoja Aamulehden kirja-arvostelun vertaa. Ja se on todella vähän.

Tänään se sitten alkoi: loma. Huomenna lähden Poriin. Olen yksi niistä halveksittavista keski-ikäisistä, jotka käyvät festivaaleilla näyttäytymässä. En ole edes tarkistanut ketä siellä esiintyy. Noloa.

Loman porstuassa

Lomaan on enää yksi ainokainen työpäivä. Dect pirisee yhtenään, nuoret lääkärit soittavat, eivätkä oikein ole varma mitä pitäisi kysyä. Dectistä häviää virta jatkuvasti, mutta pidän sitä suuressa latauslaitteessa ja nostan korvalleni. Johto riittää, kun menee seinän viereen, jolloin ei taas ylety tietokoneeseen, jossa olisivat tarvittavat potilastiedot. Työpisteessäni työskentelee tavallisimmin viisi lääkäriä, nyt sählään yksin. Hoitajat pyörivät kuin perskärpäset perässäni.Huomenna pitäisi saada hommat siihen malliin, ettei enää lomalla tarvitsisi tulla papereita perkaamaan.

Tapasin tänään töiden jälkeen neljä kirjoitusrymäläistäni. Istuimme alkuun ravintolassa, jossa oli alkamaisillaan jonkinlainen kabaree-esitys. Nuori vahvasti meikattu miesesiintyjä liikehti jotenkin sirosti valmistellessaan estradia. Istuimme jälkeenpäin hetken puistossa, tai minä makasin nurmella ja tuijotin taivasta. Ei sieltä löytynyt totuutta. Sipsejä oli hankala syödä pitkällään. Näin jänösen.

Tupakkatauko

Poljin aamulla Tammelan torille ja join torikahvit. Sormia palelsi kuten kesällä kuuluukin. Heinäkuussa ihminen on niin typerä, ettei pukeudu hanskoihin. Torikahvilan myyjät ovat rempseitä, se kuuluu torimyynnin olemukseen. Asiakkaat aamuvarhaisella ovat pääasiassa vanhempia miehiä,jotka  istuvat muutaman papparaisen ryppäissä. Myyjälle kuuluu hihkaista rennosti "Moro!", sen jälkeen on suotavaa kommentoida säätä.

Työni huveja on se, että saan kysellä vierailta ihmisiltä mitä haluan. Tiedustelen nuorekkailta vanhuksilta, mikä on heidän nuoren ulkonäkönsä ja ikäistä vähäisemmän sairastamisensa salaisuus. Aina he vastaavat samoin "Olen aina tehnyt paljon työtä". Työnteko tuodaan esiin positiivisena seikkana eikä taakkana. Tänään eräs mieskollega kertoi, että hän tekee samantyyppistä yksityistä selvitystä ja hän on päätynyt siihen, että vanhaksi elävät ne, jotka nukkuvat päiväunet. Aion siis jatkossa kysyä kaikilta nuorilta vanhoilta  "Nukutteko muuten päiväunet?"

Minulla on tapana ostella televisosarjoja Anttilan ale-korista. Ne seisovat television alla hyllyssä muovikääreissään, odottamassa sitä, että viitsisin riipiä ne kuoristaan ja asettua television ääreen. Päätin vihdoin eilen aloittaa "Mad Men"- sarjan. Katsoin ensimmäisen osan, josta en voi vielä päätellä juuri mitään. Sarja kertoo mainostoimistoväestä ja 60-luku (?) on lavastettu ja puvustettu hienosti. Kaikki tupakoivat, jopa gynekologi, jolta sihteeri hakee e-pillerireseptin.

Opiskeluaikoinani pari lääkäriä vielä poltti sairaalassa. Nyt on sitten savuton sairaala, jonka pihassa hoitajat ja potilaat vetelevät tupakkaa ja palelevat. Kuusikymmenluvun juhlavalokuvissa äitini istuu nojatuolissa tukka tupeerattuna ja polttaa savukkeita. Samaa tekee koko vierasjoukko, isäni en ole koskaan nähnyt polttavan. Aikoinaan oli kuulemma kohteliasta hankkia vieraille tarjottavat savukkeet.

Aloitin tupakoinnin halkopinon takana. Savukkeita sai ostaa nuorisoystävällisissä kymmenen tupakan pakkauksissa, askia kutsuttiin Sippi Bostoniksi. Vedin savua keuhkohin, pää tuntui kevyeltä, huippasi jännästi. Tupakan avulla olisin saattanut päästä piireihin, en kuitenkaan kehdannut polttaa tavoittelemieni henkilöiden nähden. Savun imeminen salassa ei nostanut matalaa statustani.

Minusta ei koskaan tullut oikein kunnon tupakoitsijaa, olin lähinnä juhlapolttaja. Kun lapset olivat pieniä ja T jossakin poissa, saatoin istua parvekkeella tai pihalla rauhoittumassa tupakka sormissani. Lopetin lopullisesti satunnaisen syntini joskus 15 vuotta sitten.

Silmiäni kehystävä nyt aiempaa vahvemmat ripset. Voi turhuuden turhuus! Pyysin saada kaikkein vaatimattomimmat lisukkeet ja sain. Näiden pituus on 8 mm, yleensä ripsiammattilaisen kertoman mukaan silmiin viritellään 12 mm ripset. Vaativaan ammattiin valmenneudutaan päivän koulutuksella. Onneksi nuori nainen oli treenannut äidillään ja ystävillään ennenkuin aloitti nykyisen praktiikkansa toukokuussa.

Anteeksi vaan, mutta nämä ovat nätit. Sitäpaitsi melkein nukahdin toimenpiteen aikana.

Ranula

Huomasin kirjoittavani FB-kaverille: "Kertoisitko lyhyesti..." En näköjään  jaksa edes vapaa-ajallani kuulla perusteellista selvitystä mistään. Sanon joskus potilaille "Kertoisitko lyhyesti..." Jotkut kertovat jotkut eivät.

Olen tottunut tekemään nopeita päätöksiä. Ominaisuus pääsee oikeuksiinsa kun saan eteeni ruokalistan. Tytär kerran hermostui kun hoputin häntä ruoan valinnassa. Päätös on helpompi tehdä kun annoksia on vain muutama, monissa aasialaisissa ravintoloissa niitä on pienen kirjan verran. Eilen kävin ystäväpariskunnan kanssa illallisella. Kävelen töissä halvemman lounaan perässä, nyt meni melko paljon rahaa. Hyvää oli kuitenkin. Emme olleet tavannet muutamaan kuukauteen, joten päivitettävää riitti.

Ranula. Sellainen poistettiin alahuulestani. Ranula kuulostaa sympaattiselta, vähän nuhruiselta, saamattomalta. Ranula on sellainen vanhapoika, joka ei ole saanut aikaiseksi muuttaa pois lapsuudenkodistaan. Vetää housunvyötärön kainaloihin.

Puolet alahuultani on edelleen tunnoton, en aisti huuleni oikealla puolella kahvikupin reunaa. Tuntuu, kuin kahvi noruisi suupielestä leualle. Ei se kuitenkaan valu. Hampaiden pesun jälkeen huuli sirisee aikansa.

Luin töissä Aamulehteä ja oli tyytyväinen päätökseeni luopua siitä. Yhden sivun verran neuvottiin, miten jumpalla voi parantaa kaikki näköongelmat. Tuijotetaan metrin narua, johon on pujotettu helmiä. Otsaan liimataan musta paperi, joka peittää silmät ja kuljetaan näin varustettuna ympäriinsä. Yksi sivu oli omistettu kahdelle ihmistyypille, ekstroverteille ja introverteille. Suurin osa meistä lienee jossain siellä välissä tai kun olemme suomalaisia niin aikalailla introvertin puolella.

Antaa sataa

Olen tehnyt töitä jo useampana heinäkuuna peräkkäin. Potilaat ovat saapuneet vastaanotolle hellevaatteissa, aurinkovoiteilta lemuten. He ovat olleet matkalla torilta uimarannalle, Alkosta mökille, kassista on pilkottanut froteepyyhe. Ei tänä vuonna. Eräs naispotilas totesi tänään "V-tuttaa tämä sade". Minua ei lainkaan. Mikäs tässä on työskennellessä ja uhrautuvan työntekijän mainetta hankkiessa. Katsotaan sitten ensi viikolla.

Suomessa helle on yliarvostettu tila. Sitäpaitsi kun se sitten vihdoin saadaan niin valitellaan kuumuutta. Isäni on meteorologi ja sain lapsena tarpeekseni ilmoista. Minulle on ihan yhdentekevää minkälainen sää on. En katso ainuttakaan säätiedoitusta, kun niitä lapsena sain kuunnella yhtenään. Joka ikkunanpielessä roikkui lämpömittari, joita isä kulki lukemassa ja voivottelemassa.

Suuri joukko lomalaisia saapui rentoine ilmeineen ja uusine juttuineen. Meillä harvalukuisilla työläisillä on ollut mielenkiintoista: eräs miespuoleinen kollega on kova juoruamaan ja pari meitä muualta tänne saapunutta on imenyt tuota tietoa kuin janoinen lähdevettä. Moni tärkeä asia on selvinnyt, muutama jäi vielä epäselväksi. Nyt sitten puhutaan mökin piipun nuohouksesta, onkimisesta ja kalan savustamisesta. Kollegoiden ihmissuhteet olivat huomattavasti antoisampi aihe.

Minervan valitsema hieno rakkausruno on luettavissa hänen blogistaan. Minulla tuo runo alkaa soida, onhan siitä tehty laulu, joka soi radiossa joskus aikoina ammoisina .

Retkellä

Sain eilen kyydin ja seuraa Mänttään. Aion mennä sinne vielä tänä kesänä uudestaan. Kaupungin taidenähtävyyksiin on vaikea päästä julkisilla kulkuneuvoilla. Mänttää hallitsevat vesistöt ja suuret tehdaskomplekstit. Serlachiuksen suku perusti paperiteollisuutta vesistöjen varteen, paikkaan, josta puuta oli paljon saatavilla. He rakensivat paikkakunnalle myös koulun ja kirkon. Tehtaan patruunat eivät liene olleet mitään hyvätekijöitä, mutta jotenkin vaikea kuvitella nykyajan IT-miljonäärien laittavan rahojaan yhteiseen hyvään.

Aloitimme kierroksemme Honkahovista, jonka yläkertaan on hiljattain rakennettu hotellihuoneita. Näyttelytilat ovat tämän myötä pienentyneet. Kassalla istui ystävällinen keski-ikäinen mies poninhäntineen, joka ei ikävä kyllä kertonut, että olisimme voineet ostaa Mänttä-kortin ja sen myötä säästää seitsemän euroa. Pienessä museo/hotelli- tilassa oli kuitenkin kotoisaa vierailla. Söimme ensin korvasienikeittoa, meillä oli nälkä, sillä matkaankin kului melkoisesti aikaa (ajoimme ensin Mäntän ohi, tietysti). Keitto oli herkullista. Honkahovin vetonaulana toimii Kalervo Palsa vainaa, joka on henkilönä kiinnostava. Esillä olevat taulut eivät ehkä olleet hänen parhaimmistoaan. Näin muutamia samoja (??) Ateneumin Lappi-aiheisessa näyttelyssä. Tauluja, joissa mies istuu huoneessa, jonne talvi on tunkenut sisään, lunta on puolisääreen ja huonekaluista valuu jääpuikkoja. No taiteilijahan asusti Lapissa ja kuoli kuulemma traagisissa olosuhteissa keuhkokuumeeseen. Poninhäntämies kysyi, haluaisimmeko kuulla nauhan Palsan elämästä ja hän johdatti meidät viinikellariin sitä kuuntelemaan. Näyttelyssä oli myös Veera Pitkäsen maalauksia, joista nuorisoni varmaan pitäisi.

Seuraava kohteemme oli Joenniemen kartano, mutta ajoimme taas hieman harhaan ja päädyimme Pekiloon, tehdaskompleksiin, jossa on esillä nykytaidetta neljässä kerroksessa. Teemana on löytäjä saa pitää. Yllä kuva Emma Helteen insatllaatiosta; jossa on mahtava määrä  pieniä yksityiskohtia, joita oli hauska havainnoida. Teoksen arvon arvioinnin jätän niille, jotka asiasta jotain ymmärtävät. Yläkerrassa oli hauska liikkua, se koostui pienistä huoneista, joista osa oli pimeitä, ja joissa esitettiin jotakin videonpätkää, joissakin taas oli kaikenlaista tekstia ja tavaraa pitkin seiniä ja lattioita (huomatkaa taas asiantutemukseni määrä). Olin kuin lapsi, joka etsii ja löytää aarteita. Lopuksi päädyimme katolle, jossa sijaitsi muovista ja rojusta rakennettu "puutarha".

Seuraava kohde oli Joenniemen kartano, jossa sijaitsi hieno kokoelma Suomen taiteen kultakauden teoksia. Tämäkin rakennus oli kiinnostava ja ympäristö puistoineen kaunis. Museoista olisi saanut lainaksi polkupyöriä museoiden väillä liikkumiseen.

Tämän jälkeen alkoi jo väsyttää, mutta kun samalla hinnalla pääsi vielä toiseen Serlachius-museoon, niin olihan siellä käytävä. Honkahovi ja Joenniemen kartano ovat ollet tehtaan johtajien asuntoja, tämä taas oli entinen tehtaan pääkonttori. rakennuksessa oli kiva kahvila ja tehtaan historiasta kertova mielenkiintoinen näyttely, joten viivyimme siellä pidempään kuin aioimme. Metsästysnäyttelyn jätimme sentään väliin.

 Reissuun tuhraantui koko päivä. Seuraavalla kerralla väärään suuntaan ajoa ei kertyne yhtä paljon, joten vähemmällä selviää. Taas on sivistytty ainakin hieman ja kiva reissu oli. Yhteen outlet myymälään emme enää ehtineet. Samaan aikaan ovea kokeili nuori nainen, jolla oli mukanaan mies ja lapsi. Naiselta pääsi melkein parku, kun ovi ei auennut. me otimme asian tyynemmin.

Hammasharjadietti

Suunnittelin nukkuvani pitkään. Sisäinen kelloni keljuili ja herätti kuudelta, suljin sinnikkäästi silmäni, Kerttu alkoi raapia sitkeästi makuuhuoneen ovea seitsemältä. Avasin oven ja piilouduin peiton alle. Kerttu kiersi minua ja löysi viimein hiukseni, joita alkoi nuolla. Lopulta se kellahti viereeni ja alkoi surista.

Kävin eilen Petsussa tyttäreni ja hänen kumppaninsa luona, vieraana olivat myös poikani kihlattuineen ja nuori mies, joka oli ammatiltaan televison kuvaaja. Hän ei siis kuvaa televisioita vaan nuortenohjelmaa. Hän näyttti kuvaajalta. Hauska kuvitella, miltä tuo nuori mies näyttää 50 vuotiaana. Asetuimme syömään grilliherkkuja sievälle pihalle omenapuun alle, jolloin tietysti alkoi sataa kaatamalla. Oli pakko palata pikkuruiseen asuntoon. Olisin varmaan viihtynyt pidempäänkin, mutta epäilen, että muut viihtyivät paremmin kun minä poistuin. Tyttäreni on innostunut kaikenlaisista vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja ravitsemuskäsityksistä. En ihmettele, ovathan molemmat vanhemmat lääkäreitä.

Teen lähtöä torille ja halliin. Ostan mielelläni ruokatarvikkeet niistä, autottomana en harrasta marketteja. Silloin tällöin jolllekin mökkireisulle lähtiessä olen käväissyt noissa valtavissa halleissa. Tunnen siellä itseni Pohjois-Korean asukiksi, joka hämmästelee kaiken runsautta.  Ostosten jälkeen on tarkoitus lähteä Mänttään katsomaan taidetta (M, lähden sinne mielelläni kanssasi uudelleen!).

Tammerfest on alkanut vuodesta toiseen samoine Eppuineen ja Popedoineen. Töistä pyöräillessä näin, kun mies kuseskeli talon seinään. Yleinen käymälä sijaitsi noin kymmenen askeleen päässä. Reviiri on vissiin pakko merkata porttikongeihin ja talon seiniin,

Aloitin eilen uuden hammasharjadietin.Kun saavuin kotiin, pesin heti hampaani, etten voi enää syödä mitään. Hampaiden pesu on niin vaivalloista, etten viitsi sitä toistaa. Eilen diettiä oli helppo noudattaa, saavuinhan kotiin vasta kymmenen jälkeen vatsa täynnä grilliherkkuja, mansikoita ja jäätelöä.

Ikäreksia

Kun mustan pilven takaa ryömii esiin aurinko, tulee sellainen olo, että  pitää tehdä jotain merkityksellistä. Kävin naapuritalon kynsiripsiliikkeessä ja varasin ripsienpidennysajan. Tiskin takana seisoi nuori nainen, joka kurkki minua mustan otsatukkansa takaa, korvissa heiluivat punaiset höyhenet, kuin perhovieheet. Epäröin ja epäröin edelleen, tuleeko minusta ripsienpidennyksien uhri? Hankin päivä päivältä pidempiä ta tiheämpiä räpsyttimiä, kunnes en jaksa enää avata silmiäni. Nuorella naisella oli psykologista silmää, hän katsoi minua pää kallellaan ja totesi rohkaisevasti "Voithan sinä ottaa sellaiset kesäripset". Kesäkissa tai kesäripset. Nyt kun valkoviini on haihtunut päästäni taidan perua ajan. Epäilen, ettei elämänlaatuni nousisi merkitsevästi vaikka ripseni olisivat näyttävämmät.

Käväisimme U:n kanssa töiden jälkeen terassilla. Eikös Pentti Saarikoski kirjoittanut hienoja teoksia juotuaan puolikkaan pullon Koskenkorvaa? Hän loi kuolematonta taidetta humalluttuaan, minä tarvitsen vain lasin valkkaria ja räpistelen pinnallisuudessa. Olen toki pinnallinen myös selvinpäin. Olen menettänyt otteeni naiseuteeni. Miten olla nainen, kun ikää on yli 50 vuotta? Jotkut ryhtyvät epätoivoisiin toimiin ja vetävät ylleen leopardikuosisia vermeitä ollakseen vetävän näköisiä. On vaikea toimia, kun pää ei kulje samaa matkaa ulkoisen habituksen kanssa. Näen muuten itseni jatkuvasti nuorena naisena. Siis ihan oikeasti näen. Olen kuin anorektikko, joka katsoo peiliin ja luulee olevansa lihava, vaikka on näivettymäisillään. Minä taas näen itseni nuorena, kärsin siis vaikeasta ikäreksiasta.

Duodecimin kesänumerossa kerrottiin siitä miten paljon lääkeaineita pääsee luontoon. Intialaiset lääketehtaat laskevat niitä surutta vesistöön, samaisista tehtaista ostetaan aineksia Suomessakin myytäviin rohtoihin. Lääkeaineita kulkeutuu muutenkin vesistöihin (jätepuhdistamot eivät niitä puhdista) ja luonnonkaloista on mitattu mm. masennus- ja tulehduskipulääkepitoisuuksia. Jätevesissä on hormonijäämiä, jotka aiheuttavat kalojen feminisaatiota ja laskevat kalakantoja. Samassa lehdessä kerrotaan, kuinka ilmastonmuutos tuo Suomeen uusia infektiotauteja. No onneksi kerrotaan myös, että lapamato on lähes hävinnyt maastamme. Maapallo tuhoutuu ja joku törttö tilaa ripsienpidennysajan. Näinä epävarmoina aikoina jotkut sortuvat hillittömyyksiin.

Tammerfestissä on joka vuosi (?) esiintynyt Kari Peitsamo. Kävin kuuntelemassa häntä viime vuonna Klubin terassilla. Hän oli kerrassaan mainio esiintyjä ja yleisöä oli tungokseen asti. Miehet tuoppiensa takaa huusivat toivekappaleitaan ja Peitsamo lauloi säestäen itseään kitaralla. Nyt ikitähti oli sairastunut ja tilalla esiintyi Harri Marstio. Ilmainen keikka oli siirretty Keskustorille. Esitys oli väsähtänyt, eikä laulajaa viitsinyt pitkään kuunnella.

En tiedä mikä tuo auto on, mutta  nätti se on (vaikka onkin vanha tai ainakin keski-ikäinen). Näin sen tänään.

Viimeinen

Minulla on tänään viimeinen takapäivystys ennen lomaa (ensi viikko on vielä töitä, muttei päivystyksiä, eli homma on ihan lastenleikkiä). Meidän on etupäivystäjien apuna purettava päivystysruuhkaa klo 15-18. Koska lääkäreitä oli enemmän kuin potilaita poistuin paikalta klo 17. Sitä ennen kävin ensimmäistä kertaa tuon työpisteen kahvihuoneessa. Siellä seisoi kaksi valtavaa jääkaappia ja yksi pakastin! Olin vaikuttunut. Kahvipöydästä saattoi sellaisen ruudun kautta seurata ensiavun ulko-ovea. Tuijotimme vuosia sitten  toisen sairaalan kahvihuoneessa vastaavaa, mutta tuolloin mustavalkoista kuvaa myöhään iltaisin ja öisin. Kun ambulanssi karautti sairaalan pihaan ja paarit vilahtivat kuvaruudussa, oli huvinamme yrittää veikata, mille erikoisalalle potilas oli tulossa.

Lainasin kirjastosta HBO:n sarjan Tell me you love me. Sarjassa neljä pariskuntaa kipuilee suhteessaan ja käy samalla terapeutilla. Jaksoissa keskitytään seksuaalisuuteen, mutta samalla sivutaan monta kipeää asiaa. Sarjan hienouden ymmärtää paremmin, kun osat katsoo aika tiuhaan tahtiin. Elokuvassa ei olisi mahdollista päästä yhtä lähelle henkilöiden elämää jo elokuvan rajatun pituuden vuoksi. Hienoja sarjoja ovat myös "Mullan alla", "Sopranos", "Mad men" (olen kuullut, vielä näkemättä) ja "Terapiassa". On mukava seurata tarinaa ilman sietämättömiä mainoskatkoja.

Exme löysi kerrassaan hienoja rakkausrunoja.

Mainostaakseni taitojani lisäsin kuvan neulomistani villasukista. Bloggaus on itsekeskeinen laji.

Asiasta kolmanteen

Inhoan joitakin sanontoja, sellaisia kuin "pitkässä juoksussa", "sellaiset pelimerkit" ja "sellainen kuvio, että". Toistankohan itse jotain sanontaa, joka saa muut kirskuttelemaan hampaitaan?

Pomoni soitti minulle töihin kesälomaltaan. Hän alkoi selostaa erästä asiaa ja oletin heti puolikkaan lauseen jälkeen tietäväni mistä on kyse ja säästin hänen vaivojaan keskeyttämällä puheen kesken ensimmäisen lauseen. Mies sanoi minulle (ihan syystä) "antaisitko minun puhua loppuun asti?".  Tiedän, että minulla on paha tapa keskeyttää toisten puhe. Jossain muualla on ihan ihan normaalia käytöstä, että kaikki huutavat yhtäaikaa asiansa.

Tapasin naisen, jolla oli 5000 FB-ystävää. Hän ei vaikuttanut erityisen onnelliselta. Siskoni sanoi inhoavansa facebookia, joka on pörssiyhtiö, joka selvittelee ihmisistä asioita, joita käyttää sitten kaupallisesti hyväkseen. Miksi minulle kaupataan jatkuvasti kaventavia alushousuja ja laihdutustuotteita? Aloin jo epäillä, että niillä on joku ohjelma, joka mittaa valokuvasta BMI:n. Vaihdoin profiilikuvaani: kuvassa seison mökkirannassa onki kädessäni, olen vetänyt ylleni isän puuvillaisen kauluspaidan, tikkumaisia jalkojani verhoavat farkut ja jalkineinani toimivat mustat Kontio-saappaat. Olen kuvassa 25-vuotias ja langanlaiha.

Me kalastimme paljon T:n kanssa. Mökillä kello soi viideltä, sillä verkot piti nostaa. En koskaan ymmärtänyt, miksi tuo toimenpide piti tehdä niin epämiellyttävään vuorokaudenaikaan. Eikös ne samat sintit löydy sieltä mukavampanakin ajankohtana? Rannat raikuivat, kun en osannut soutaa tai huovata niinkuin olisi pitänyt. Vaikeinta oli pitää vene paikoillaan kun aallot sitä yrittivät siirtää epätoivottuun asemaan. Heiteltiin me virveliäkin ja soudettiin irroittelemaan vieheitä vesikasveista. Pohjaongella oli mukavaa, ikävä kyllä sillä metodilla sai pieniä kaloja, joiden suomustaminen vaati kärsivällisyyttä, jota minulta ei löytynyt, ei ainakaan sitten myöhemmin. Syksypimeällä soudettiin kaislikoissa lampun kanssa venehellä, mukana oli sellainen iso piikkinen torrakko, joka oli tarkoitus pistää kalan läpi. Pilkkiessä palelsi, alkuun T kairasi minulle reiät jään läpi, myöhemmin ei enää, joten en juuri viitsinyt vaihtaa kökötyspaikkaa. Sitten T lähti Alaskaan kalastamaan, sinne ei minua huolittu. Saalis piti kuulemma aina heittää takaisin veteen. Mitä se sellainen kalastus on?

Elokuvia

Katsoin eilen Julie Delbyn elokuvan Ranskalainen viikonloppu. Pidin ohjaajan elokuvasta Two days in Paris, joten tämäkin täytyi nähdä. Ohjaaja esiintyy itse elokuvissaan ja ilmeisesti tässäkin oli omaelämänkerrallisia aineksia. Seitsemänkymmenluvun lopulle sijoittuvassa elokuvassa puhutaan paljon (pääasiassa seksistä ja politiikasta), lisäksi siinä syödään ja juodaan ja tupakoidaan. Paljon muuta ei tapahdukaan. Kaikki on jotenkin runsasta ja eläväistä. Melkein kuin itsekin osallistuisi mummon syntymäpäiville. Vaikka elokuva ei ollutkaan mikään suuri ja tärkeä teos, siitä tuli hyvälle mielelle. Aloin jo miettiä miten asunnossani saisi järjestettyä päivällisen parillekymmenelle hengelle. Aidon tunnelman luomiseen tarvittaisiin ehdottomasti vartaassa paistettu kokonainen lammas.

Viikonloppuna Teemalla näytettiin Kaurismäen veljesten elokuvia. Niistä ensimmäinen Valehtelija oli aikoinaan vavisuttava kokemus. Elokuva oli niin toisenlainen kuin mikään aiempi suomalainen filmi. T matki  pitkään elokuvan puheenpartta ja yritti heittää tupakan suuhun samanlaisella rennolla ranneliikkeellä kuin Aki Kaurismäki. Välillä se onnistui ja välillä tupakka vieri pitkin lattioita. Kaikki räyhyttivät tupakkia ja kapakkareissun jälkeen tupakanhaju oli piintynyt vaatetukseen alushousuja myöten.

Rakkausrunohaaste. Imelää luettavaa.

"Minua ei koskaan haasta kukaan" olen tuumannut. Nyt se kostautui: Jaana haastoi minut ilmentämään mielirakkausrunojani. En ole oikein rakkausrunoihmisiä, mutta jotainhan minun on tähän vastattava. Valitsin tähän pari runoa ihanilta miehiltä ikään kuin vastapainoksi (Jaanan runot taisivat olla naisten kirjoittamia). Tästä Claes Anderssonin runosta (Ajan meno, WSOY 2008) voi löytää huumoria,sitä ilman maailma on sietämätön paikka:

Rakastatko minua sano rakastatko?
Rakastatko minua mitä ikinä tapahtuukaan?
Jos olisin joku muu rakastaisitko silti?
Kaipaisitko minua jos minua ei olisi?
Kaipasitko minua ennen ensimmäistä tapaamistamme?
Jos olisin mato rakastaisitko minua?
Jos olisin keskeltä halki kumpaa meistä
rakastaisit eniten?
Minua vai minua?
Rakastatko enää ikinä ketään muuta?
Jos emme olisi ikinä tavanneet olisitko rakastanut minua silti?
Jos minua ei olisi ja olisin joku muu?
Rakastaisitko minua jos olisin simpanssi?
Porsas? rotta? satiainen? torakka?
Jos olisin murhannut isäsi ja äitisi?
Rakastatko minua! Sano sano!
Ole kiltti ja vastaa rehellisesti!
Jos vastaat väärin en halua enää elää.

Kypsän iän rakkautta: Kai Nieminen Istun tässä ihmettelen, Valitut runot

Istun tässä ihmettelen
kuinka nopeasti aika kuluu:
viinin pinta laskee pullossa,
lumi sulaa ruoho kuihtuu,
lapset lähtevät maailmalle,
radion konsertti loppuu.
Sinä siinä vierelläni,
ethän mene koskaan pois.

Heitän haasteen Minervalle ja Exmelle. Pakko ei ole vastata. En suutu.

Agraarinostalgiaa

Tässä päivän Laukontoriostokset: Maria Laurikan lehmätaulu, joka ei ehkä ihan pääse oikeuksiinsa tässä kännykkäkuvassa sekä Eija Hannus-Kylänpään kattilankansi. Molemmat asustavat nyt keittiössäni. Tein ostokset suuremmin miettimättä heinäkuisen agraarinostalgian kourissa. Ihania molemmat mielestäni. Naisilla on työhuone Suomen trikootehtaalla.

Kertun työstäerkaantumisohjelma ja kirjankansiruno

Parahin emäntäni,

Johan minä sanoin, lukijakato talttuu kunhan vain ilmoitat, että tartun blogin ohjaimiin. Blogi alkoi jo sakata pahasti. Johtajaa on vaihdettava jos tulosta ei tule. Jatkuva kasvu on tavoitteemme. Tulos tai ulos.

Kävin tänä aamuna muutamaan otteeseen tarkistamassa, oletko elossakaan, niin pitkään nukuit. Heräsit kun nuolaisin muutaman kerran käsivarttasi. Se uusi vartalovoide on pikantin makuista. Ei tuolla muuten väliä, mutta heräämätttömyytesi olisi keskeyttänyt ihan tyydyttävästi toimineen ruokahuoltoni.

Teet liikaa töitä. Minulle riittää kun saan kissanhiekkaa (sitä parasta laatua), kissan raksuja ja puhdasta vettä (vaihto x3/vrk), muuten olen hyvin vähään tyytyväinen. Oletko miettinyt jonkinlaista osa-aikatyö ratkaisua? Päivystäminen sinun pitäisi ainakin jättää, nuo viikonlopputyöt eivät sovi minun aikatauluuni.

Olen suunnitellut sinulle viiden kohdan työstä erkaantumisohjelman:

1. Mene terassille, viivy tappiin asti. Toteutus vähintään pari kertaa viikossa.
2. Mene järven rantaan ja heitä leipiä. (Milloin viimeksi niitä viskoit?)
3. Ryhdy bändäriksi. (Hanki tänne hoitaja, mieluiten sellainen, jonka kanssa älyllinen kommunikaatio on mahdolllista. Aina ovat hoitajat olleet sinua inspiroivampaa seuraa, siitä kiitos.)
4. Mieti elämän tarkoitusta ja pituutta. (Sinulla se alkaa kallistua sinne loppupuolelle)
5. Hanki miesystävä (älä tuo tänne). Oikein vaikea ihmissuhde laittaa työasiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Aloita jo tänään.

Rustasinpa minäkin kirjankansirunon, joka voittaa kliseiset tekeleesi 5-0:

Herkullista helposti, rakastavaisten illallinen:
myyrä
pääskynen ja lepakko.

Yhtä juhlaa.

Eiköhän tämä riitä. Tänne saadaan vähintään viisi uutta lukijaa. Pelastin hukkuvan laivan. Nyt rupesi tuo aamiainen kuitenkin niin ramasemaan (kun sitä viimein sain), että taidan vähän torkahtaa. Mene ulos siellä on hyvä ilma. Lounas on klo 14, siihen asti viivy.

Kerttu

Päivystyspäivä

Nyt on keksittävä jotain. Eilen lukijoita oli 144 tänään vaivaiset 143. Kohta on nöyrryttävä ja pyydettävä Kerttu hätiin.

Minä päivystän tänään. Aikaisen töihinlähdön vuoksi tapasin dyykkaajan taloni roskiksesta. Minusta tuntuu, että huppuun kätkeytynyt henkilö oli nainen, sillä hänellä oli pieni käsilaukku olallaan. Kasvoja en nähnyt. Nainen ei etsinyt kontaktia minuun, joten en hihkaissut hyviä huomenia vaan kävelin hienotunteisesti ohi enkä heittänyt kissanjätöksiä lootaan, jota nainen kaiveli. Hyvä kun kaiveli ja toivottavasti löysi jotain.

Ajattelin huijata itseäni, leikkimällä turistia aamutuimaan. Keskustasta Tammelaan on tähän asti päässyt kapeaa tunnelia, jossa jostan syystä tuoksuu aamulla tuoreelta pullalta. Samassa röörissä jyristävät bussit ja kuorma-autot. Kapeissa kevyen liikenteen kaistoissa suhailevat mummot rollaattoreillaan, polkupyöräilijät hurjastelevat ja jalankulkijat laahustavat ja koko poppoo poukkoilee yllättäviin suuntiin. Nyt on puhkaistu aukko Rongankadulta melkein Tammelan torille. Pyöräilin tämän ansiosta ilman hikeä kyseiselle torille kymmenessä minuutissa (jopa alle). Ajoin aamukahveille torikahvioon. Söin sämpylää ja samalla hätistelin sitä kyttäävää varpusta kauemmaksi. Huitomisesta huolimatta lintunen palasi sitkeästi norkoamaan minun kovalla rahalla maksamaani evästä. Torilla muuten hengailee paljon porukkaa jo kello seitsemän!

Saavuin työpaikalleni ihan ylevissä tunnelmissa ja haaveilin jopa hakevani mansikat torilta töistä palatessani. Vielä kahdeltatoista olin melko toiveikas päivän suhteen. Hoitajat kuitenkin ilkeyksissään piilottelivat töitäni ja kaivoivat ne esiin aina kun olin jo poistumassa paikalta. Pääsin lähtemään kotiin puoli viideltä. Ei ollut tori enää auki ei. Yhtään mansikkaa ei pyöriskellyt kivetyksellä. 

Kerttu saa päivittää huomenna. Minut on imetty tyhjiin. Nukuin jo sellaiset koomapäiväunet. Pian menen koomayöunille. 

Runoista ihan pihalla

Päivystyksessä oli niin hiljaista, että karkasin puoli tuntia ennen säädettyä aikaa. Saan ehkä potkut. Toiveajattelua. Heti tuli mieleeni, että tästä saattaa joku YT-neuvotteluiden uhri loukkaantua. Loukkaantukoot. Tai ei, anteeksi, älkää jättäkö minua.

Käväisin taas kerran tai oikeastaan toista kertaa Runopihalla. Tarkoituksenani oli kuulla A:n lukevan runojaan. A oli hyvä, hänen runoissaan oli sopiva annos itseironiaa ja A luki niitä oikein tauottaen. A:n pitäisi löytää kustantaja, joka painaisi nuo runot.

Eräs miesrunoilija luki taas melkein koko kokoelman  kannesta kanteen. Olin jo kerran aiemmin harhautunut häntä kuuntelemaan. Kaksikymmentä minuuttia on pitkä aika kun istuu selvin päin puupenkillä ja toinen tykittää runoja, eikä maalia näy.

Illan tähti oli nuori Miki Liukkonen. Hänestä oli viimeisessä Imagessa laaja juttu. Mies näyttää jollain tavalla Mennyt maailma sarjan toiselta päähenkilöltä. Hän on laiha kuin ruohonkorsi ja silleen sopivasti pukeutunut ja hiukset on leikattu kivasti. Oulussa on näemmä hyviä partureita. "Mää en oikein tiedä mitä mää lukisin". Luki kuitenkin. Pidin kovin hänen runokokoelmastaan, mutta ääneen luettuna runot eivät ehkä toimineetkaan yhtä hyvin. Runoilija lausui myös runon tulevasta kokoelmastaan. Runo kertoi runoilijan äidin kuolemasta ja jotenkin tuntui,että sitä ei ollut riittävästi etäännytetty. Jättäkää kommenttini omaan arvoonsa, en edes  ymmärrä runoista mitään. Nuori mies selitteli runoaan ennenkuin esitti sen. Runon selittäminen on yhtä vaivaannuttavaa kuin se, että urheilija selittelee huonoa menestystään kauden tärkeimmissä kisoissa.

Nyt on paras lopettaa. Tässä ei ole mitään järkeä. Lähden pesemään hiuksiani, jotta saan aamulla nukkua viisi minuuttia pidempään.

Addiktio

Olen kehittänyt vaikean riippuvuuden mansikoihin. Ostan päivittäin vähintään litran tuokkosen noita makeita, vetisiä epähedelmiä. Syön niitä niin paljon kerrallaan, että minulle tulee huono olo. Vaihtelen mansikoiden ostopaikkoja, sillä minua nolottaa ostaa niitä joka päivä.

Työpisteeni on melko etäällä tilasta, jossa pidetään aamumeeting. Tarkistin tänään, että päästäkseni perille, minun on loikittava sairaalan käytäviä 290 m ja että tuossa liikunnassa kuluu 18 kcal. Ruokalaan on todennäköisesti kymmenisen metriä lyhyempi matka (en ole tarkastanut). Ruokailureissuun kuluu siis 34 kcal (arvio), viikossa 170 kcal, kuukaudessa 680 kcal ja vuodessa kokonaista 6800 kcal (arvelen olevani pari kuukautta vuodesta poissa työpaikaltani). Tästä johtuen saan syödä roskaruokaa puolikkaan pitsan verran kuukaudessa lihomatta! Kiitos rakas työnantajani! (Älkää vaan sanoko, että olen laskenut väärin)

Tänään saan nauttia ohjelmasta Kymmenen kirjaa vallasta. Ohjelmassa kolme henkilöä istuu pyöreän pöydän ympärillä ja keskustelee kirjasta, jota en ole lukenut (tämän iltaisen toki olen). Ohjelma on usein vähän tylsä ja rauhoittaa minut unten maille kuin iltasatu lapsen.

Jostain kumman syystä minua ärsyttää viikonloppupäivystys eniten sitä edeltävänä sunnuntaina. Huomenna päivystän ja samaten lauantaina. Tosin taas kerran  uuteen elämänasenteeseeni kuuluu päivä kerrallaan eläminen. Tänään en siis edes tiedä päivystäväni huomenna.

Elämän lakipiste

Ostin eilen alennusmyynnistä keveän hihattoman kesämekon, jonka erottaa yöpaidasta se, ettei retale ollut myynnissä yöpukurekissä. Tänään hoitaja totesi  "sinulla on paljaat sääret". Lääkäri saa kulkea paljain säärin, kukaan ei ainakaan (vielä) ole keksinyt kieltää sitä.

Aiemmin sairaanhoitajilta edellytettiin kesähelteelläkin sukkahousujen käyttöä ja niiden tuli ehdottomasti olla valkoiset, samaa olmia väriä vaadittiin työkengiltä. Valkoiset kengät ovat usein rumia. Työpaikassani hoitajat pukeutuvat sinisiin pyjama-asuihin, jotka eivät pue ketään. Jos toimisin liikemaailmassa koivet olisi tungettava ihon värisiin sukkahousuihin, onneksi en toimi. Sairaalassa lääkärien pukeutumista on rajoitettu niukasti: hihat on käärittävä kyynärpähin, kelloja ja sormuksia ei saa käyttää.

Kävin töiden jälkeen jäätelöllä. Parkkeerasin polkupyöräni ja kävelin kioskille. Valitsin yli vohvelisen laidan pursuilevan pehmiksen ja istahdin tyytyväisenä penkille. Vasta silloin huomasin, että olin unohtanut kypärän päähäni. Pyöräilykypärään pukeutuminen muulloin kuin pyöräillessä enteilee täydellistä piittamattomuutta ulkonäöstä. Kirjaston aulassa kaksi kypsän iän saavuttanutta naista istui vaihtamassa ajatuksia. Molemmilla keikkui korkealla päälaella pyöräilykypärä,  leuan alta oli sentään nauhat aukaistu. Lapsuudessani vanhemmat rouvat eivät riisuneet lierihattujaan kyläreissulla, ainakaan jos hiukset sattuivat olemaan huonosti.

Ei ole miehilläkään helppoa. Eräs tuttavani sai työterveydestä viisikymppisen miehen terveyskyselyn. "Tuntuuko teistä, että olette ohittaneet elämänne lakipisteen?" Jos ei aiemmin tuntunut, niin nyt tuntui.

Hyppyrimäki

Luin eilen ennen nukahtamistani Turkka Hautalan mainiota Kansalliskirjaa. Sitä lukiessani oivalsin, että olen suurimman osan elämästäni asunut kaupungeissa, joissa on hyppyrimäki. Tampereella sitä ei tietääkseni ole.Täällä on vain haulitorni ja Näsinneula.

Hyppyrimäki on se ruma betoninen turhake, joka seisoo kauniilla mäennyppylällä, suurimman osan vuotta käyttämättömänä. Kaupunginvaltuustossa väännetään jatkuvasti kättä harmaan kuluneen kummajaisen peruskorjauksesta. Urheiluihmiset kannattavat miljoonien sijoittamista mäkeen, josta uskaltaa vain kourallinen ihmisiä luisua alas. Kun tulee talvi ja SM kisat, pipopäät kurkkivat mäen alta taivaalle niskat kenossa, syövät makkaraa ja juovat olutta.

Jos Matti Nykänen olisi syntynyt Pohjanmaalle, niin hänen elämästään olisi saattanut tulla ihan toisenlainen. Tuskin häntä olisi ainakaan vihitty Laajavuoren hyppyrimäessä.

Koulussa opettaja yritti nostaa kuntoamme juoksuttamalla meitä Puijon hyppyrimäen vieressä ylös kohoavia portaita ja opetti minut inhoamaan liikuntaa. Myöhemmin vastenmielisyys onneksi väheni ja nousin ihan vapaaehtoisesti Laajavuoren laelle ja annoin katseeni kiertää betonimöhkäleestä järvimaisemaan samalla kun huidoin ympärillä pyöriviä hyttysiä.

On kuin osa minua puuttuisi kun en näe enää hyppyrimäkeä. Tuskin kuitenkaan onneksi kovin olennainen osa. 

Alahuulesta vanhemmuuteen

Alahuulessani on pieni mustelma, joka näyttää siltä kuin olisin syönyt mustikoita ja mustikan mehua olisi valunut oikeasta suupielestän kohti leukaani. Alahuuli on enää juuri ja juuri havaittavasti turvonnut. Suupolin (huuleni leikannut) hammaslääkäri soitti minulle tänään ja kysyi pientä neuvoa ja sen jälkeen tiedusteli ystävällisesti vointiani, jonka mainitsin ihan hyväksi.

Puhelimessani on sellainen urheiluohjelma, jolla voin tarkkailla urheilusuorituksiani. Täten saatan teille raportoida, että eilen liikuin 11.8 km ja kulutin lenkilläni 628 kcal- 250 kcal (kahvi ja omenakakku vaniljakastikkeella, sen kalorimäärän vedin hatusta, kulutus on nykyajan vempaimilla ja satelliiteilla mitattu, eli täyttä totta). Lenkkiin kuului Hatanpään kahvila ja käväisimpä myös käsityöläisten torilla. Lenkki suoritettiin kävelemällä, siihen sisältyi pari laiskahkoa velvollisuudentuntoista hölkkäpätkää ja Jake Nymanin Onnenpäiviä ohjelman kuuntelua.

Luin kampaajalla uudesta dietistä, jossa ollaan armollisia itselle, itseään ei tarvitse rääkätä vaan saa maata sohvalla. En ihan ymmärtänyt, miten se johtaa laihtumiseen. Nykyisen helpon ravinnon saatavuuden ja koneellisten, lihasvoimia säästävien liikuntavälineiden keskellä laiha ja treenattu ihminen viestittää kaikille tahdonlujuuttaan ja paremmuuttaan.

Luin kampaajalla naistenlehteä,joka taisi olla Anna viime toukokuulta. Sen sivulla poseerasi 65-vuotias nainen, joka näytti häkellyttävän nuorelta. Hän näytti nuorelta juuri sillä tavalla kuin kaikki kasvonkohotuksen läpikäyneet vanhat naiset näyttävät.

Olen oivaltanut, etteivät lapseni enää tarvitse minua. Heillä on oma elämänsä, jonka keskiössä en sijaitse. Omalla tavallaan tuntuu helpottavalta, etten voi enää tehdä mitään. En myöskään voi enää vahingoittaa heidän sielujaan. Tehty mikä tehty. Sain luettua loppuun Siri Husvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin. New Yorkilainen taidemaailma tuntui kaukaiselta. Jotkut ihmissuhteet vaikuttivat epäuskottavilta. Laajat Billin taidetta raportoivat kuvaukset olivat minusta uuvuttavia ja kirja oli surullinen. Nuoren Markin tarina kuitenkin kiehtoi ja toi pintaan tiettyjä muistoja omasta äitiydestä. Lähinnä luottamuksesta ja sen menetyksestä. Kirjassa luottamusta ei enää saavuteta, omassa elämässäni sain sen takaisin. Murrosikäisten lasten vanhemmille pitäisi perustaa tukipiirejä, joissa asioita ei kaunisteltaisi ja joissa saisi olla tosi huono. Kaikki eivät moisia piirejä tarvitse, mutta minä olisin sellaisesta hyötynyt.

Kerttu muistaa kirjeellä

Kunnioitettu emäntä,

Tuo sinun huulesi näyttää inhalta. Oletko kaatunut pyörällä (monen alamäki on alkanut siitä viinilasillisesta, sanon ihan varmuudeksi), vai mistä tuo turvotus johtuu? Inhottaa katsoa. No tänä aamuna se ei enää ole niin pahasti turvoksissa.Voisit vaikka lähteä ihmisten ilmoille.

Ostit sitten uuden kirjahyllyn. Paska huonekalu, sanon minä, vaikka tapanani ei olekaan kiroilla niinkuin eräillä. Kirjat seisovat typerästi lasin takana, enkä pääse tarkkailuasemiin kirjojen taakse. Sieltä oli kiva kurkkia kun silitit pyykkiä sillä sihisevällä hirviöllä. Kirjojen luku on ollut mukavaa ajanvietettä kun olet ollut töissä, nyt en saa hyllyn lasiovia raavittua auki ja joudun tyytymään kirjallisuuteen, jota itse luet. Makusi ei ole häävi. Minua tympii se Siri Husvedtin romaani Kaikki mitä rakastin. Kirja on ensinnäkin liian pientä pränttiä ja lisäksi kirjan ihmissuhteet ovat niin kieroutuneita ja epäuskottavia. Kaikki henkilöt ovat jotain taitelijoita tai taidehistorioitsijoita, ilmankos juoni on niin tylsä ja puheet ulkoavaruudesta. Kirjan juonta olisi virkistänyt edes yksi putkiasentaja ja siivooja tai vaikka Siwan kassa. Kirjailijatar ei ole tainnut moisiin koskaan edes törmätä. Parasta kirjailijattaressa on kirjailijattaren mies.

Aamulehdessä kerrottiin, että sinkkuna pysyttely on niin paljon kalliimpaa kuin avo- tai avioliitossa eläminen. Kyllä sinulla rahat riittävät, älä edes suuunnittele tänne ketään haisevaa ukonretaletta. Minä sotken täällä! Jos se Siri Husvedt (kumma nimi naisella) eroaa siitä Paul Austerista niin ota Paul. Minulla olisi muutama kysymys siitä New York trilogiasta.

Milloin alat korjata sitä artikkelia? Ei se itsestään valmistu.

Ostit eilen alesta uusia urheiluvermeitä. Ei siitä kunto vielä ihan kohisemalla nouse. Ala suksia ulos, jotta saan edes hetken rauhassa lepäillä. Ei  ole kiire takaisin.

Ystävällisesti,

Kerttu