Saappaat

Ostin syksyllä kauniit, erittäin kapeavartiset mustat saappaat. Myyjä sanoi, että näitä kapeita malleja on myynnissä aika vähän ja nyt ymmärrän miksi. Aamulla saan vedettyä jalkineiden vetoketjut kiinni, mutta työpäivän aikana pohkeeni kehittyvät sellaisiksi, että niitä on hyvin työlästä sulloa takaisin saappaisiin. Välillä lähden kotiin saappaiden vetoketjut puoliväliin suljettuna, mikä näyttää erittäin typerältä. 

Katsoin youtube-pätkää, jossa parikymppinen mies tanssi huolettoman ja vaivattoman näköisesti yksinään. Koin hillitöntä kaihoa nuoruuden menettämisestä. Minä tanssin edelleen vaivattomasti, mutta en samalla huolettomuudella. Muistan kyllä, ettei silloinkaan ollut aina huoletonta, mutta aikaa oli edessä loputtomasti ja mitä vain saattoi tapahtua.Toisaalta mummoni ei tässä iässä tanssinut vaan veivasi matkaharmonilla virsiä. Isäni äiti luki Iisalmen sanomista ääneen uutisia hukkumisonnettomuuksista. Heihin verrattuna elämäni on iloittelevaa ja kevyttä kuin Pirkka-siideri.

Yhdistyksemme puheenjohtajana minusta on tullut oraakkeli, jolta kysytään erilaisia asioita. Oraakkelilla ja minulla on yksi olennainen ero: oraakkeli tietää vastauksen kaikkeen, minä en.

Pomoni pomon pomo lähetti minulle selvityspyynnön, joka on laadittava muutaman päivän sisällä. Erikoista tässä pyynnössä on se, että potilas kehuu ja kiittää minua, mutta valittaa toisesta eri alan lääkäristä. Ilmeisesti minua rangaistaan siitä, että minut on potilaan tekemässä valituksessa mainittu nimeltä.

Pukeudun talvella kotioloissa venyneeseen villatakkiin, jonka hihojen resoreihin on kehkeytynyt peukaloille sopivat reiät. Hihat pysyvät hyvin paikoillaan ja lämmittävät sormia.

Saattaa olla, etten ehdi pariin päivään päivittää blogiani. Kerron (mahdollisesti) sunnuntaina mitä olen kirjoitustauollani tehnyt. Kaikkihan sen haluavat tietää tai jos eivät halua niin jättävät lukematta, hölmöt.

Röyslääjä

Sain tänään kutsun kummipojan lakkiaisiin. En edes kuulu kirkkoon, mutta minusta vaan siitä huolimatta tehtiin kummi. Pappi kysyi mihin seurakuntaan kuulun ja minä vastasin "Muuramen seurakuntaan". Millainen ihminen valehtelee papille päin naamaa? Ristiäiset pidettiin rantakalliolla. Kummipojan rannetta kiersi kultaketju, sillä muuten häntä ei saattanut erottaa kaksoisveljestään. Olen ollut maailman huonoin kummi, mutta mitä muuta voi odottaa papille valheita syytävästä pakanasta.

Ristimisen jälkeen pappi joi lasin kuohuviiniä ja poltti sikarin. Kummipojalle ja hänen veljelleen istutettiin tammet. Illalla saunottiin ja juotiin olutta. Ne olivat parhaat ristiäiset, joissa olen koskaan ollut. 

Olin tänäänkin myöhään töissä sillä tein aputytön hommia päivystyksessä. Päivystykseen oli tulossa traumapotilas. Häntä vastassa oli yli kymmenen ihmistä: neurokirurgi, thoraxkirurgi, ortopedi, anestesialääkäri, ehkä muunkin alan erikoislääkäreitä, hoitajia. Ajatella, että nuo kaikki hienot ammattilaiset odottivat yhtä ihmistä. Ihan tavallista ihmistä: floristia, elinkeinoasiamiestä, työtöntä, nuohoojaa tai röyslääjää (älkää kysykö mikä on röyslääjä). On se vaan hienoa. Siinä totisesti saa katetta maksamilleen veroille.

Nenäkarvat ja muuta sälää, mutta mahdollisimman lyhyesti.

Aloitin työpäivän ennen kahdeksaa. Neljältä menin tilaisuuteen, jonka tarkoituksena oli rekrytoida uusia erikoistuvia alalleni. Tilaisuuteen osallistuikin luennoitsijoiden (viisi luennoitsijaa ja yksi puheenjohtaja) lisäksi kaksi lääketieteen kandidaattia, jotka saattavat harkita alaa sekä lääkäri, joka aikoo erikoistua fysiatriaan, sekä eräs joka jo erikoistuu alalle,  ja vielä virolainen kollega, joka on tehnyt alan töitä jo pitkään. Varsinaisesta menestystarinasta ei siis voi puhua. 

Selailin haikeana Taija Tuomisen kirjoittamisopasta "Minusta tulee kirjailija" (se putkahti tänään postiluukusta), mutta alan kuitenkin lukea apuraha-anomuksia. Ei sen puoleen, että minusta kirjailijaa tuon opuksenkaan avulla tulisi. Jos oppaita lukemalla ja kursseja käymällä voisi tulla kirjailijaksi, niin olisin jo sitä. Siteeraan vielä ennen apuraha-anomuspinon kimppuun rynnistämistä Taija Tuomista, joka siteeraa Risto Ahtia "Ei ole sellaista mestaruutta, johon harjoitus ja virheet eivät kuljettaisi". Joskus vaan tuntuu, että ne virheet ja harjoitus kuljettavat nimenomaan väärään suuntaan.

Lopuksi: näin viime yön unta miehestä, jolla kasvoi nenäkarvoja nenän ulkopinnalla. En kaipaa unelleni minkäänlaista tulkintaa.

Yamamoto

Kävimme kirjoitusporukan kanssa Kissanmaalla. Kissanmaalla ei ole mitään muuta huomionarvoista (kissanmaalaiset saattavat olla eri mieltä) kuin teehuone. Pikkuruisessa liikehuoneistossa tai oikeammin liikehuoneessa on sohva, pöytä, kaksi tuolia ja myytitiski. Seiniä peittävät hyllyt, joille on asetettu teepaketteja ja teekannuja. Nuori kauppias keittää teetä litran tai puoli ja kaataa sitä hieman teekuppiin. Asiakas maistaa lämmintä juomaa kuin viiniä ja joko hyväksyy tai hylkää haudutuksen. Jos vahvuuteen ei ole tyytyväinen niin saa kokonaan uuden sumpin (jollekin vaativalle asiakkaalle kelpasi vasta neljäs liemi). Teen kera voi nauttia keksejä ja pieneen liiketilaan voi tehdä pöytävarauksen. Teeni maistui ja tuoksui raikkaalta, R:n tee haisi savulta ja M:n ja R:n tee eltaantuneelta lihaliemeltä (se sisälsi paahdettua riisiä). Outo maku joillakin. Kotiin hankin sellaisia laatuja kuin Japanin  kirsikka, Yamamoto ja Earl Grey Lady Blue.

Keskustelimme taas niitä näitä, olemme suorastaan alkaneet vältellä kirjoittamisesta puhumista, vaikka tämän piti olla Viita akatemian jatkoa omin voimin. Nyt puhuimme selvännäkijöistä. R on samaa ikäpolvea kuin minä, joten hänkin muisti kuuluisan Aino Kassisen. Löysin netistä naisen ennustuksia:

Asuntojen hinta laskee. Asunnoista on liikatarjontaa
Maaseudulta ei kannata muuttaa kaupunkiin. Maanviljely kannattaa.
Ursula Rainio menee ulkomaalaisen kanssa naimisiin.
Helsingin väkiluku nousee seitsemän sataan tuhanteen.
Kiina hyväksytään YK:n jäseneksi.
SALT Neuvottelut onnistuvat.
Syväjäädytetyt miljonäärit eivät herää henkiin.
Syöpään keksitään lääke.
Castro hallitsee Kuubassa.
Max Jacobsonista tulee YK:n pääsihteeri.
Suomi ei joudu uuteen sotaan
Itämeri puhdistuu saasteista. Samoin Saimaa.
Helsinkiin tulee maanalainen.
Seutulan lentokenttä ei tule kestämään uusia ja isompia lentokoneita. Maan laatu on liian huono.

Ei ihme, että poliitikot kysyivät hänen neuvojaan.

Eräältä sukulaiseltani varastettiin Volvo Amazon merkkinen henkilöauto. Tuolloin autojen varastelu ei ollut arkipäivää vaan merkittävä tapahtuma. Niinpä sukulaiseni meni Aino Kassiselta neuvoa kysymään. Kassinen sanoi, että auto löytyy ja löytyihän se.

Olen käynyt kerran ennustajalla. Naisen vastaanotto oli kampaajan takahuoneessa. Ennustajalla oli nenällään sellaiset paksut kaihilasit, joita ei enää näe. Se teki hänestä jotenkin viisaan näköisen ja hänen silmänsä näyttivät valtavilta. Nainen käytti tulevaisuuden arvioinnin välineinä pelikortteja, joissa luki Finnair. Hän tiesi, että kun minusta tulee vanha ja sairas niin poikani vie minua saunaan. Minusta se oli jotenkin sympaattista kunnes työkaveri kertoi ylpeänä saman tarinan. En muista ennustamisen hintaa, mutta se maksettiin jotenkin hyvin hienotunteisesti. Käynnistä jäi hyvä mieli moneksi viikoksi. Se nainen olisi varmasti pärjännyt mainosmaailmassa.

Palvelua

Ostin Kertun repimään nojatuoliin valkoisen lampaantaljan ja nyt istun tuon ostoksen päällä. Tuntuu suloisen lämpimältä (asuntoni on kylmä). Hankin lampaan jäännökset hallista. Lammas on varmasti elänyt suomalaisen lampaan eettisen ja tyydyttävän elämän ennenkuin päätyi takapuoltani lämmittämään. Myyjä opasti, ettei taljaa saa pestä, mutta sitä voi puhdistaa lumihangessa. Vakuuttelin, etten syö nojatuolissa. Eilen kuitenkin huomasin napostelevani kaikenlaista pientä jatkuvasti.  Silppusin jopa kaalinkerän tuolissa istuen. Tänä aamuna olen valmistanut kaalilaatikkoa, keittiössä tosin.

Sain tehtyä pari pientä mieltä vaivannutta hommaa. Siihen meni kymmenen minuuttia, stressiin käytin viikon verran. Olen aina kuvitellut tehneeni pitkän uran terveyskeskuslääkärinä, nyt eettistä varten CV:tä laatiessani huomasin, että tuo työrupeama kesti pari vuotta ja olin sen aikana äitiyslomallakin. Ehkä se vain tuntui niin pitkältä.

Palaan taas Wallaceen ja hänen esseekokoelmaansa. Mies saa aikakausilehdeltä tehtävän kirjoittaa Karibianristeilystä. Kirjoitus on tarkkanäköinen, paikoin ilkeä ja hyvin henkilökohtainen. Inhoan laivaristeilyjä. En kaipaa sen tyyppistä rentoutusta tai sitten en yksinkertaisesti osaa rentoutua. Ajatus ristelemisestä on houkutteleva, mutta kaikesta huolimatta hienoimmat hetket ovat laivan irtoaminen laiturista ja saapuminen satamaan. En kylläkään ole tehnyt luksusristeilyjä lämpimässä ilmanalassa vaan matkustanut Tallinnaan, Pietariin ja Tukholmaan, silloinkin päämäärä on ollut tärkein, ei laivalla ostelu, karaoken hoilaaminen tai iltashown katselu. Wallace ihmettelee, miten on mahdollista, että hytti on aina siivottu kun hän palaa, koskaan ei siivooja tule häiritsemään kun hän on paikalla.  Wallace kyttää hytin oven takana ja tekee yllätyshyökkäksiä hyttiinsä, eikä saa selville, mistä henkilökunta saa tietää milloin hän ei ole paikalla.Wallace kertoo kuitenkin nähneensä siivoojan vilaukselta ja rakastuneensa tähän.

Palvelu on muutenkin ylenpalttista. Kantaja melkein irtisanotaan kun Wallace haluaa raahata itse tavaransa hyttiin ja onnistuukin tekemään sen. Kun mies nostaa hetkeksi takapuolensa aurinkotuolista, pyyhe viedään pyykättäväksi. Olen kerran elämässäni asunut oikein hienossa, siis todella hienossa hotellissa. Huoneessani käytiin aina kun olin sieltä poissa, vessapaperin vapaa pää taiteltiin taidokkaasti, tismalleen keskelle tyynyä oli laitettu kauniissa kääreessä oleva suklaakonvehti, illalla sängynpeite oli avattu ja kaukosäädin aseteltu kauniisti esille. Suomalainen ei ole tottunut siihen, että joku palvelee, vaan se tuntuu nololta. Ottaakseen luontevasti palvelua vastaan olisi oltava ainakin syntymärikas.

Wallace seurailee kanssamatkustajiaan ja huomaa miehen, joka filmaa kaikkea ja koko ajan. Miehellä on sukulaisilleen näyttää risteilyn pituinen videofilmi lomamatkasta.

Poikkesin eilen galleria Kapriisiin, jonka alakerrassa näytettiin TAMKin opiskelijoiden tekemiä videoinstallaatioita. Ne olivat sopivan pituisia (lyhyitä). Joitakin katsoo hypnotisoituna, vaikka ei ymmärrä teoksen tarkoitusta lainkaan. Yhdessä filmissä kissa kellii ja pyörii, taustalta kuuluu voimakas kehräys. Tulee seesteinen olo.

Vastapäisen talon ikkunoista paistaa aurinko ja lienee lähdettävä ulos, vaikka se niin vaivalloista onkin. Jos olisin vanhaa englantilaista ylimystöä ja olisi 1900-luvun alku, niin minulla olisi kamaripalvelija, joka ottaisi esille lenkkivaatteet ja auttaisi pukeutumisessa. Kotiin palatessani minua odottaisi lämmin kylpy.

Platinaleikkuu

Merimakkarat ovat makkaran muotoisia meressä eläviä piikkinahkaisiin luettavia selkärangattomia eläimiä kertoo Wikipedia. Toisen lähteen mukaan tuo aasialaisten herkkuruoka hengittää peräaukkonsa kautta. Olen kerran elämässäni nauttinut merimakkaraa ja mitään yhtä inhaa syötävää en ole konsaan saanut kokea. Englanniksi sen nimi on sea cucumber, toisinsanoen merikurkku. Ei auta, pahaa se oli, tai siinä oli ilkeä suutuntuma.

David Foster Wallacen esseekokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää kirjoitetaan hummerien syömisestä. Hummeri keitetään julmasti elävältä. Otus kuulemma kolistelee pitkään kattilassa, kunnes lopulta menehtyy. Hummeri on oiken maukasta, mutta tuo kuolinkamppailun kuunteleminen voisi viedä ruokahalut. Sama elävältäkeittäinen koskee kotimaisia rapujakin, ne eivät kylläkään juuri kolistele kattilassa, jos oikein muistan. Hummerihan tuodaan usen ennen lopullista murhaamista elävänä asiakkaan nähtäville. Entäs jos sama tehtäisiin vaikkapa ankalle. Entäpä jos sika pitäisi ensin itse tappaa ja sen jälkeen valmistaa ateriaksi, niin saattaisi kinkun napostelu monelta jäädä. Kaloja olen ottanut hengiltä ja kerran nyppinyt kanalta sulat, mutta silti tuo elävältä keittäminen alkoi esseen myötä inhottaa. Hummeri on joskus aikoinaan ollut köyhäinruokaa, Uudessa Englannissa oli säädetty, ettei rangaistuslaitoksissa saa hummeria tarjota useammin kuin yhtenä päivänä viikossa. Mainen osavaltiossa järjestetään hummerifestivaali, Suomeen voitaisiin perustaa muikkufestivaalit (googlasin ja huomasin, että Pielavedellä pidetään muikkuvestivaalit v:llä.)

Tämä juttu lähti siitä, että aloin miettiä mitä kamalia ruokia olen syönyt, mutta juttu karkasikin käsistä, joten antaa mennä.

Kuulin eilen, että miehille on tarjolla parturiliikkeitä, joihin saa ostaa vuoden jäsenyyden. Liikkeisiin myydään silver, gold ja platinakortteja, joilla saa hiuksiaan leikkauttaa mielin määrin, aikaa ei tilata, mutta platinakortin omistaja ohittaa kultakortin omaavan ja hopeakortin omistaja pääsee taas kortittoman proletäärin ohi. Aloimme suunnitella samanlaisia kortteja päivystysvastaanotoille tai miten olisi vuoden poskiontelopunktiot vakiohintaan jonottamatta, niin usein kuin asiakas haluaa. Ehkä konsepti ei sovi julkiselle puolelle vaan paremminkin sille yksityiselle.

Jag tror på sommaren

Minua kyllästyttää, väsyttää ja paleltaa. Työpaikan kahvihuoneessa voisi hehkua kirkasvalolamppu, mutta kun se häikäisee eräiden silmiä. Pitää varmaan nostaa D-vitamiiniannosta tai ainakin silloin tällöin heittää suuhun tabletti tai pari.

En hallitse suomen kieltä mitenkään täydellisesti, mutta minua silti ärsytti facebookissa tyrkytetty vetoomus, jossa vastustettiin muovipussejen käyttöä. Koulumme kotitalousopettaja oli hyvin hieno nainen. Kun hän puhui perulaisesta ananas (olikohan se ananas) säilykkeestä, hän lausui sanan mielestäni aivan selvästi: pierulainen. Kotitaloudessa opeteltiin kananmunan hyviä ominaisuuksia: muna kuorruttaa, muna kuohkeuttaa, muna kiillottaa. Meitä nauratti. Opimme missä järjestyksessä astiat kuuluu pestä. Siitäkään tiedosta ei ole enää mitään hyötyä. Teimme perunasalaattia, jossa perunoiden sekaan sotkettiin valkokastiketta. Vain tytöt osallistuivat kotitaloustunneille, sillä niitä taitoja pojat eivät tarvinneet.

Kansalaistaidosta (sellainenkin oppiaine joskus oli) opin, että itseään on hyvä karaista avoimen ikkunan ääressä ja että hampaat voi pestä suolalla.

Ruotsin tunnilla opettelimme runon "Tre små troll. De leker med en boll och bollen är av guld. De heter Trip, Trap, Trol". Ei ole koulutus mennyt minussa hukkaan. Viimeisellä tunnilla ennen kesälomille kirmaisua kuuntelimme levyltä "Jag tror, jag tror på sommaren...". Ruotsin opettaja meni naimisiin fysiikan opettajan kanssa ja tuli raskaaksi. Meitä hieman äklötti, että sen ikäiset ihmiset ja vielä opettajat olivat olleet silleen. He olivat varmasti ainakin 35-vuotiaita.

Minua kävi tapaamassa nuori mies, lääketieteen kandidaatti, joka on jo opintojen loppuvaiheessa, mutta syventävät opinnot ovat tekemättä. Hän yritti selitellä asiaa. Kerroin, että minun valmistumiseni viivästyi nimenomaan syventävien tekemättömyyden takia. Ihan hyvin olen silti pärjännyt. Meinasin sanoa, että hyvä vaan, niuhoja tyyppejä on tällä alalla riittävästi, en kuitenkaan sanonut. Oma syventävien ohjaajani oli aina kampaajalla, kun häntä tavoittelin. Naisen päässä törrötti samanlainen korkea nuttura kuin Marge Simpsonilla, ei kuitenkaan sininen. Pakkohan sitä kekoa oli katkuvasti kampaajalla huollatuttaa.

Taidan avata ikkunan ja aloittaa itseni karaisemisen. Hampaat hinkkaan suolalla, ostan pierulaista hedelmäsäilykettä in syrup  ja illalla rallatan viimeiseksi, että "Jag tror, jag tror på sommaren..."

Tutkijan varpaanvälit

Radiossa soi äsken "Här kommer Pippi Långstrump" acapella- esityksenä, joten olin pakotettu nousemaan sohvalta ja sulkemaan toosan.  Saman tien voin siis suorittaa päivittäisluonteisen julkisen puolirehellisen ripittäytymiseni.

Olemme aloittamassa hyvin pienimuotoista tutkimusprojektia, johon liittyy jossain määrin eräs lääke, joten kyseessä on viranomaisten tulkinnan mukaan lääketutkimus. Oikeasti tuota lääkettä on käytetty vuosia ja haluamme vain mitata potilaan verestä lääkkeen pitoisuutta. Olen kolmena päivänä istunut tiedekeskuksen sihteerin (en ole varma mikä hänen pestinsä oikeasti on) huoneessa värkkäämässä erilaisia lupapapereita. Minä huokailen ja tuo nainen vakuuttelee: "Heidi, ei tässä paljon aikaa mene, äkkiä nämä tehdään, Heidi". Huomenna jatkamme kaavakkeiden täyttämistä ja lausuntojen väsäämistä. Vaaditaan mm. tutkijan arviota tutkimustiloista, tutkijan arviota siitä onko hän kykeneväinen olemaan tutkija, tutkijan arviota tutkimuksen eettisyydestä ja tutkijan arviota tutkijan varpaanvälien puhtaudesta (no ei oikeasti, viimeisen keksin itse). Erilaisia kaavakkeita ja blankopaperille copy-paste menetelmällä laadittua lausuntoja ja suunnitelmia on kertynyt melkoinen pino. Miksi samat asiat pitää kertoa niin moneen kertaan? Jospa viranomaiset kyttäävät, ovatko kymmenen paperin tiedot yhtäläiset. Ihan kuin poliisikuulusteluissa, jossa murhaaja vihdoin murtuu ja tunnustaa, niin minäkin lopulta myönnän, ettei minusta ole tähän.

Tänään taas muistin, millaista pyöräily oikeasti on. Kehuin kaikille reippauttani, kun  aurasin itseni läpi tuulen ja tuiskun kaavakkeita täyttämään. Niin kauan kehuskelen, kunnes lonkkani on säpäleinä ja makaan leikkaussalissa ortopedien kiusattavana.

Menu

Minulle lähetettiin valittavaksi vuosikokouksemme menu. Listassa oli lueteltu parikymmentä "alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka"-  kokonaisuutta, joten valinta ei ole helppo. Keksin vaikeaa tehtävää yksinkertaistaakseni poissulkumenetelmän, jossa hylkäsin kaikki menut, joissa mainittiin ankanmaksa (ankanmaksapatee, ankanmaksakastike jne.). Valikoima väheni lähes puoleen. Muistelin, ettei eettisistä syistä saa syödä ankan ruoansulatusrauhasta, mutta vasta myöhemmin oivalsin, että kyseessä olikin hanhenmaksa. Aion joka tapauksessa hylätä ankanmaksan, sillä se vähentää ihanasti valinnanmahdollisuuksia. Inhoan ravintoloissakin liian laajaa ruokalistaa. Joissakin etnisissä ruokaloissa ruokalajeja on vähintään pienoisromaanin verran. Epäilen, että samat ruoat esiintyvät niissä useilla eri nimillä.

Olen koko ikäni ollut ikäkriisissä, joka vaan pahenee. Miksi joskus odotin innolla täyttäväni 18 vuotta ja pääseväni laillisesti ravintolaan? Miksi nyt en innostu siitä, että saisin vihdoin ostaa asunnon talosta, jota tarjotaan vain senioreille (ikäraja 55 vuotta).

Alaikäisenä oli stressaavaa mennä ravintolaan, sillä sai pelätä portsarin kieltävän sisäänpääsyn. Kun kierosti vanhempaa teeskennellen pääsin sisälle , tilasin valkoviiniä, jonka etiketissä luki Magyar Feher Bor. Vasta myöhemmin sain tietää, että nimi tarkoittaa unkarilaista valkoviiniä. Toinen tuntemani valkkari oli nimeltään "Moselwein", mutta se oli muistaakseni arvokkaampaa. Punaviinejäkin oli kaksi, Egri Bikaver ja Marlin punaviini, joita nautittiin ruokajuomana, kun syötiin sardiinipitsaa.

Viinivalintaa ei minulle nyt sälytetty, ehkä he palaavat siihen kun saavat tietää menuvalintani. Kenties minun on syytä konsultoida yhdistyksemme sihteeriä tästäkin asiasta.

Kuntosalipäiväajatus

Muodostamme S:n kanssa kahden naisen hieman vastentahtoisen kuntosaliryhmän, joka käy treenaamassa vähän satunnaisesti, mutta pitää tunnollisesti kuntosaliryhmän pikkujoulut ja kevätjuhlat. Tänään järjestimme pienimuotoiset pikkujoulut ja söimme Coussicassa, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Ravintola on sisustukseltaan ja osittain myös ruokalistaltaan jäänyt 70-luvulle. S oli autolla, joten hän ei voinut juurikaan alkoholia nauttia, minä sen sijaan join kaksi punaviinilasillista. Koska ruoka oli täyttävää, takana oli pakollinen liikuntasuoritus ja punaviinilasilliset, niin nukuin sohvalla liian myöhäiset päiväunet.

Kävin maanantaina kampaajalla, joka sanoi taas kerran "Sinä olet rohkea!". Rohkeuden osoitukseksi (tässä iässä) riittää se, että värjäyttää otsahiuksiinsa hieman muita hiuksia tummemman raidan. Mitään muuta rohkeaa minussa ei sitten olekaan.

Istuin tänään hetken pomon kanssa kahdestaan ruokapöydässä ja hän puhui niin kivasti ja oli suunnitellut kaikenlaista omaa työtään keventävää (olen usein hänen sijaisensa) ja hän sanoi, että voisin tehdä puheenjohtajan hommiani kun olen ikäänkuin hän. Mies oli niin mukava, että minun on kenties mahdotonta ehdottaa itselleni vuorotteluvapaata.

Luen David Foster Wallacen esseekokoelmaa Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Saan kaikenlaisia oivalluksia ja hämmästelen kirjoittajan viisautta. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että mies otti hengen itseltään. Lahjakkuuskaan ei ihmistä auta. Miehen esseet käsittelevät monia aiheita, kaikkia kovin henkilökohtaisen kautta. Olen taas kirjan puolivälissä, joten kommentoin sitä liian varhain. Tähän mennessä on käsitelty mm. tenniksen peluuta, pornofilmigaalaa ja hummereiden kärsimyksiä.

Yksi teksti (Tämä on vettä) on Kenyon collegen valmistujaispuhe. Siinä kirjailija pohtii sitä, että jokainen ihminen näkee itsensä maailman keskipisteenä. Vaikka kuinka ajattelisit muita, niin teet sen vääjäämättä omista lähtökohdistasi. Me kaikki elämme maailmassa, jossa luulemme olevamme keskiössä. Vesi on tietysti se missä kalat elävät, mutta eivät he sitä tunne, sillä ovat aina siellä uiskennelleet.

Olen vanhempi kuin Wallace kuollessaan, joten minusta hän ajatteli viisaasti sanoessaan " Jos palvotte omaa ruumistanne ja kauneuttanne ja seksuaalista vetovoimaanne, tunnette itsenne alituiseen rumaksi, ja kun ikä alkaa viimein näkyä, kuolette miljoona kertaa jo ennen kuin teidät kuopataan." Sopii kuntosalipäiväajatukseksi.

Absoluuttinen totuus

Romanikerjäläinen oli polvistunut kivetykselle Keskustorin joulunaloitussäpinän keskelle. Nainen näytti viluiselta ja surkealta. Pieni tyttö kiskoi äitiään kädestä ja sanoi:
"Haluan antaa tädille rahaa"
"Ei niille saa antaa"
"Edes 10 senttiä", tyttö pyysi.
"Me annetaan vain suomalaisille", äiti vastasi äkäisesti.

En ole oikein itsekään ratkaissut tätä romanikerjäläisdilemmaa, mutta keskustelu kuulosti kovin  tylyltä.

Olin menossa katsomaan lyhytelokuvia Tampere human rights festival- tapahtumaan, joten tämä pieni salaa kuunneltu keskustelu sopi aiheeseen.  Festivaalista oli tiedoitettu aika niukasti ja väkeä oli sen mukaisesti. Näytöksen nimi oli Työ ja tarkoitus, joten lyhytelokuvat sivusivat jollain tavoin työtä tai sen puuttumista. Elokuvan The mass of men olin nähnyt jo Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla, jossa se palkittiin.

Ensimmäisessä elokuvassa kolme maahanmuuttajaa tekee pimeästi tietöitä Lontoossa. Yksi heistä on musta hoikka pitkä silmälasipäinen mies, jolta toinen ulkomaalainen kysyy kokemusta tietöistä. Käy ilmi, että musta mies on hammaslääkäri. Hän toteaa, että on sama mitä fucking reikää hän täyttää. Vähän kehnosti siinä käy, mutta ankeasta aiheesta löytyy huumoria.

Meghta Guptan lyhytelokuvassa Unravel kuvataan Intiaan uusiokäyttöön päätyviä vaatekasoja. Rajalla vaatteet rikotaan, ettei niitä varastettaisi. Naisten työnä on viiltää toppeihin vaatteen arvon turmeleva reikä. Tehtaassa hepenet lajitellaan värin mukaan ja niistä irroitellaan napit ja vetoketjut. Naiset arvailevat miksi ehjät, lähes käyttämättömät vaatteet heitetään pois. Eräs nainen sanoo varmalla äänellä "Siellä on pula vedestä, joten vaatteita ei voi pestä". Vaatteista tehdään lankaa ja lopulta niistä kudotaan kangasta.

Liikuttavin elokuva oli Annika Martikaisen dokumentti Kampaamo. Nuoret kampaajat tekevät ilmaista työtä leikkamalla ja värjäämällä Hurstin leipäjonon asiakkaiden hiuksia. He tekevät työtään samalla hartaudella kuin laittaessaan hienostorouvien kuontaloita. Tippa silmässä katsoin kun onnelliset ja tyylikkäät naiset peilailivat uusia kampauksiaan. He korostivat sitä, että haluavat näyttää samalta kuin muutkin, vaikka ovatkin köyhiä. 

Loppukeskustelussa nainen, jonka positiota en muista (liittyi maahanmuuttajiin) ja juristi, ihmisoikeustutkija keskustelivat. Olisi pitänyt kysyä heiltä "Pitääkö romanikerjäläisille antaa rahaa vai ei?". Jäi kysymättä ja tuskin kysymykseen mitään absoluuttisen oikeaa vastausta löytyykään. Tärkeisiin kysymyksiin harvoin löytyy vastausta edes Wikipediasta, on pakko toimia tunnepohjalta.

Pikkujoulu vol. 2

Osallistuin eilenkin pikkujouluihin. Kyseessä oli järjestön juhla, johon kaikki tietyn kirjoituskoulutuksen käyneet tai sitä käyvät voivat osallistua. Kaikki juhlijat eivät olleet aiemmin tavanneet toisiaan. Samaa kurssia käyneet ryppääntyivät lähekkäin pitkän pöydän ääreen. Istuin samaisen pöydän tietyllä paikalla viikonloppuisin kolmen vuoden ajan, ensimmäisenä vuonna peräti joka toinen viikonloppu, myöhemmin harvemmin. Oma paikkani ei ollut vapaana.

Juhlissa ei tullut voimakasta yhteisöllisyyden tunnetta. Esittelykierroksella osa mainitsi ammattinsa. Mukana oli toimittaja, historioitsija, opiskelija ja teatteriohjaaja. Luovat ammatit mainittiin helpommin. Oli mukana jo julkaisseitakin kirjailijoita. Runoilija kertoi, että hänen päässään raksuttaa kalorilaskuri. Nainen yritti kynttilän valossa lukea sipsipussin kyljestä perunalastujen energiasisältöä.

Edellisen jo edesmenneen opettajan opetuslapset muistavat aina mainita, että he ovat tuon miehen selvästi ankaramman opetuksen tuotoksia. Käyvät miehen haudallakin, meidän opettajamme sen sijaan voi hyvin ja opettaa edelleen, mikä ei tietysti ole yhtä hienoa. Juhlassa oli yllättäen yksi tuttu, ikäiseni kollega, joka oli syksyllä aloittanut kirjoittajakoulutuksen.

Olen kerran aiemminkin ollut näissä juhlissa. Jokainen tuo omat juomansa ja lahjan, joka on tietysti kirja. Kirjoitetaan lapulle kysymyksiä ja ne jaetaan satunnaistetusti pöydän ympärillä istuville. Neljässä lapussa kysyttiin "Miksi kirjoitat?". Eräälle nuorelle miehelle siunaantui kysymys "Mitä lääkitystä käytät?" "HIV-lääkkeitä", mies sanoi. Se  olisi tietysti mahdollista. Kukaan ei sanonut mitään. "Ketä läsnäolijaa haluaisit pussata?" minulta kysyttiin. En kai ketään. Tänä aamuna vasta keksin oikean vastauksen "Tämän kysymyksen kirjoittajaa." On makukysymys haluaako suudella runoilijaa, pitkän vai lyhyen proosan kirjoittajaa vai peräti aforistikkoa.

Piiipjoulu

Pidin eilen pienen esityksen Frankfurtin matkastani ja koska asiaa oli vähän, aloin kuvata Kerttua kännykkäkamerallani ja lisäsin Kertun kuviin puhekuplia. Kuulijoilla tuntui olevan hauskaa. Tässä Kerttu kannustaa minua.

 

Kuvien laatu ei ollut kaksinen. Koska koulutusta ei saanut kutsua pikkujouluksi lopetin esityksen kuvaan, jossa toivotettiiin hyvää piiiipjoulua, josta sitten tulikin suosittu ilmaisu. Luentojen ja ruoan jälkeen saunoimme ylhäällä Finlaysonin rakennuksessa, josta avautui kaunis näkymä yli pimeän Tampereen.

Kun piiipjouluohjelma oli ohi ja olimme saunoneet, en yhtäkkiä oikein muistanut mitä piiiipjouluissa oikein puuhataan. Humallutaan tietysti, mutta mitä muuta? Tiloissa oli jonkinlainen radio, joten me tanssimme. Hilpeässä joukossamme oli vain kaksi miestä, sillä sairaaloiden sukupuolijakauma on vinoutunut. Välillä viereisestä saunatilasta saapui lihaksikkaita nuoria miehiä pyyhe uumalla meitä katsomaan ja se toinen meidän miehemme tanssittikin yhtä nuorta miestä. Puolilta öin vähäpuleiset miehet pyysivät apua jonkun pöydän korjaamisessa. Kauneimmat ja nuorimmat sairaanhoitajat ryntäsivät apuun. Siinä vaiheessa minä lähdin onneksi kotiin. Päätäni ei aamulla särkenyt eikä muitakaan viheliäisiä krapulaoireita esiintynyt. 

Luen Antti Tuurin matkakirjaa Bospor Express. En ole koskaan lukenut Antti Tuuria, eikä asia minua tämän kirjan perusteella suuremmin harmita. Jos kirjailijalla ei olisi vakiintunutta lukijakuntaa, niin olisiko tätä kirjaa julkaistu. Ehkä tuomitsen kirjan liian varhain, sillä olen sen puolivälissä. Junamatkoista sinänsä lukee mielellään. Kun jään joskus eläkkeelle, siis jos jään joskus eläkkeelle, niin haluan matkustaa junilla ja laivoilla lentokoneiden sijaan.

Tilasin Panu Rajalan kirjan Lavatähti ja kirjamies joskus puolisen vuotta sitten ja olin jo häpeällisen tilaukseni unohtanut. Eilen saapui tekstiviesti siitä, että kirja on nyt lainattavissani. Onneksi sen saa hakea itse varaushyllystä ja lainauksenkin voi tehdä huomiota herättämättä automaatilla. Panu Rajalaa kuuluu halveksia ja tämä kirjahan on tietysti pohjanoteeraus, joka romahduttaa mahdollisen kuvitellun käsityksen minusta kirjallisuuden harrastajana. Minulla on meneillään tällä hetkellä Tuurin kirjan lisäksi Zadie Smithin romaani Kauneudesta ja Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Nämä kirjat sopivat hyvin rinnakkain luettavaksi.

Eilinen pöytäkavaljeerini kertoi, ettei yhtenä iltana viikossa tee töitä (päivästä ei puhuttu mitään). Vapaata on sunnuntaisin, jolloin hän katsoo televisiosta Silta-sarjaa. Minä vietän jatkuvasti vapaailtoja, paitsi silloin kun päivystän. Minulla on ollut idea pienestä tutkimuksesta tai pikemminkin selvityksestä ja kun mies kuuli asiasta, hän alkoi laajentaa sitä ja suunnitella mistä kaikkialta haemme rahaa projektia varten. Pieni selvitys alkaa karata käsistäni. Mies lähti varhaisen illallisen jälkeen seitsemän junaan.

Kertun kuva

Sain muutama päivä sitten puhelimeeni suosituksen kirjoittaa jotain serkkuni aikajanalle facebookiin, sillä hänellä oli syntymäpäivät. Tuntui hieman makaaberilta, sillä serkkuni menehtyi muutama viikko sitten. Juuri kun hautajaisista on selvitty niin pitäisi juhlia syntymäpäiviä. Somessa saamme kenties lopulta ikuisen elämän. Lapsena ihmettelin kuolleiden suurmiesten syntymäpäivien viettoa, nyt maailma on siinä määrin tasa-arvoistunut, että sama koskee myös tavallisia ihmisiä. Otin serkun pois ystävistäni, eikä hän taida siitä enää loukkaantua.

Eräs nuori mies kertoi tänään nauttivansa ryynejä. Kyse ei ole riisiryyneistä vaan bentsoista. Huumeisessa maailmassa on oma rikas kielensä.

Tein huomisen esitelmän, joudun puhumaan Frankfurtin klinikkavierailusta työkavereille ennen pikkujoulujuhlintaa. Aika vähän on kerrottavaa, joten keskityin ottamaan kännykkäkuvia Kertusta ja tein kuviin (omasta mielestäni humoristisia) puhekuplia.  Minulla oli lopulta aika hauskaa. Eipä esitys ketään kiinnosta, sillä kaikki odottavat syötävää ja juotavaa.

Koska blogiini on viime aikoina rynnitty joltain lemmikkisivustoilla, lisään tähän Kertun fanikuvan. Olen pahoillani, että Kertun turkki on huoltamaton ja silmäkulmassa on rähmää. Se ei ole Kertun vika.

Kaksi kokousta ja kirjasto

Osallistuin tänään kahteen kokoukseen. Ensimmäinen pidettiin aamulla kahdeksalta. Jouduin sinne pomoni pyynnöstä. Hän oli tänään poissa, en tiedä missä. Sain ohjeen kirjata ylös kaiken mitä puhuttiin. Kukaan muu ei tehnyt muistiinpanoja. Meille tarjottiin kahvia ja riisipiirakat, josta saattoi päätellä, että kyseessä oli paremmalle väelle tarkoitettu kokoontuminen, paikalla oli jopa professori. Lähetin raporttini pomolle. Kommentoin kokouksessa pariakin asiaa, mutta en saanut ylemmiltäni suurempaa kannustusta.

Toinen kokous tapahtui puhelimitse ja olin kokouksen puheenjohtaja. Minulla oli vaikeuksia päästä puhelinyhteyteen hallituksen kanssa, mutta onnistuin lopulta. Yritin olla lyhytsanainen ja johdonmukainen, ettei minua selvästi fiksumpi yhdistyksen sihteeri hermostuisi. Selvisimme esityslistasta puolessa tunnissa, mikä ei ole mielestäni ihan huono saavutus. Nostimme vuosikokouksen iltaohjelmaan tarkoitettua budjettia.

Kokouksen jälkeen kävin kirjastossa. Lehtinurkkauksen pallotuolissa lojui mies, jolla oli samanlainen silmämeikki kuin Alice Cooperilla aikoinaan. Miehen omaisuus lojui tyylikkään tuolin ympärillä, hän oli riisunut sukat ja kengät ja kaiveli varpaittensa välejä. Miehen varpaankynnet olivat pitkät ja paksut. Minun oli vaikea keskittyä Gloria-lehteen. Ymmärsin, miksi on hankalampaa kerätä rahaa asunnottomille alkoholisteille kuin lapsisydänpotilaille.

Lainasin Antti Tuurin kirjan Bospor Express, sillä mekin matkustimme 80-luvun alussa junalla Istanbuliin. Muistelen kirjoittaneeni aiheesta täällä, mutta en ole ihan varma. Matkaan liittyi rauhanjuna, väärä asema, puuttuvia kopeekkoja, oudot Ladamiehet, yllättäviä ruplia, kahvila, josta ei saanut kahvia, huumeita käyttävä hyttinaapuri ja kaikkea muutakin mielenkiintoista.

Sähkövaras

Poljin eilen ruokatauolla hammaslääkäriin. En löytänyt muuta hammasharjaa kuin sen, jolla pesen hampaat aamuin illoin. Harja toimii sähköllä, eikä kylpyhuoneessani ole sopivia sähköä sisältäviä reikiä vempeleen lataamista varten, joten suoritan latauksen määräajoin tiskipöydän yläpuolella olevasta pistokkeesta. Nyt harja vilkkui punaista. Otin laturin ja harjan mukaan töihin ja asetin ne työhuoneeni ikkunalle voimaantumaan. Huonetta siivoava nainen hieman ihmetteli hammasharjaani.

Minun oli pakko mennä hammaslääkäriin kesken työpäivän, sillä hampaastani oli lohjennut paikka ja tuohon koloon kieleni kärki jatkuvasti hakeutui. Asialla oli kiire, sillä hammaslääkärini oli lähdössä tänään maailmanympärimatkalle. Hän ei mene sinne hampaillani hankkimillaan rahoilla sillä hoitosuhteeni häneen on vielä nuori.

Hesarissa on kirjoitettu Kevan johtajan asunto- ja autoeduista, jotka kuulostavat pöyristyttäviltäviltä. Etuja toteutettaessa on kaiken lisäksi kierretty mm. verotusta ja hankintalakia. Minä taas olen luvatta ottanut työnantajan sähkövirtaa omaa hygieniavälinettäni varten. Tulipa kieroon mieleeni, että mitä minä yleensäkään sitä kotona lataan, voisinhan täyttää sen säännöllisesti työnanatajan sähköllä. Jos sairaalamme kaikki työntekijät toimisivat samoin, näkyisikö se sähkölaskuissa?

Perinteisesti työnantajalta on kähvelletty klemmareita, muovitaskuja, paperia ja kopiointipalveluita. Olen tehnyt sitä hyvin pienimuotoisesti useissa työpaikoissa. Nykyisessä olen ottanut kopion passistani. Ja nyt siis luvatta kähvelsin virtaa. Seuraavaksi kenties lataan kännykän ja lopulta jopa rikkaimurin.

Kaikesta ylläolevasta saattaa helposti päätellä, että sähköstä puhuu entinen sähköinsinööriopiskelija, Tammerkoskessa uitettettu aito ex-teekkari.

Isä

Isänpäivänä näkee isiä yhdessä lapsikatraan kanssa, äidit lepäilevät kotona. Äitienpäivänä liikutaan aina koko perheen voimalla jos sellainen on. Herää epäily siitä, että isät viettävät aikaa lastensa kanssa vain tällaisena poikkeuspäivänä. Ehkä kyse on etäisistä.

En muista isän pitäneen minua sylissä, mutta hän hyppyytti lapsia jalkateränsä päällä ja lausui "körö, körö kirkkoon". Hän konttasi lattialla, jolloin selkään sai kiivetä. Isä luki eläintarinoita, piirsi ja joskus mentiin elokuviin katsomaan piirrettyjä. Kakkutaikinan  loppu kaavittiin kulhosta isän kanssa yhdessä, mutta siitä ei saanut julkisesti puhua. Isä teki savolaisia köyhien ruokia, kuten leipäressua. Ruokaa varten kuivaa ruisleipää pehmennettiin vedessä, jonka jälkeen se paistettiin voissa valurautapannulla  ja päälle ripoteltiin suolaa. Leipäressu oli hyvää, mutta jotenkin häpeällistä syötävää.

Töihin isä puki ylleen valkoisen paidan ja mustan kravatin, myöhemmin pukukoodi muuttui ja riitti villapaita. Kädessään hän roikotti salkkua, jonka sisältä löytyi korvapuusti ja Suomen kuvalehti.

Teini-iässä kysyin isältä, mikä on hänelle kaikkein tärkeintä ja hän vastasi "terveys". Pidin ajatusta itsekkäänä ja ajattelmattomana, sillä tärkeintähän oli maailmanrauha.

Isälle vanheneminen on tehnyt hyvää. Jotkut tulevat vanhemmiten äkäisiksi, hänellä taas otsan äkäinen poimu on silinnyt. En ole koskaan pelännyt hänen kuolevan, enkä ajattele sitä vieläkään, vaikka se hetki lähenee vääjäämättä.

Soitin eilen isälle. Ensin käytiin läpi säätilat, sää on aina tärkeää, tekihän isäni elämänuransa meteorologina. "Täällä paistaa aurinko, lämmintä on 20 astetta", hän sanoi. Hyvällä säällä on meillä aina kehuttu, kuin se olisi jotenkin omaa ansiota. "Illalla menemme rannnalle syömään", hän sanoi. Siellä he lenkkeilevät, uivat, isä lukee Solzhenisynia ja iltaisin nauttivat 12 cl punaviiniä, ei sen enempää eikä vähempää. Keväällä he palaavat ja isä alkaa kaapia kukkapenkkiä.

Keilaillen

Blogini osoitteen mainitseminen Hesarin kuukausiliitteessä toi vuorokaudelle 76 ylimääräistä lukijaa, joka ei ole kovinkaan paljon. Lukijalistaan on ilmaantunut ilahduttavasti yksi uusi nimi. Elämä ei muuttunut mitenkään ratkaisevasti.  Tänäkin aamuna join kahvia ja luin lehteä, eilistä tietysti, sillä olen jäljessä lehtiurakassani.

Matkustin eilen junalla Toijalaan. Matka on lyhyt, joten junassa ehtii korkeintaan kuunnella muiden matkustajien puheita. Kaksi tyylikästä pariskuntaa istui vastakkain. He keskustelivat ravintoloista. Toinen pariskunta oli nauttinut 17 ruokalajin aterian Tukholmalaisessa huippuravintolassa. Yksi ruokalaji muistutti sushia, mutta se oli päällystetty sammaleella ja sisälle oli kätketty suikale punaista hevosenlihaa. Ruoka oli ollut kallista, mitä osaa jo sammaleelta ja hevosenlihalta odottaakin. Seuraavaksi keskustelu siirtyi pääskysenpesän tarjoamaan makuelämykseen. Juuri ennen Toijalaa toinen naisista mainosti lastensa ruokatottumusten laajuutta. Silläkin voi kehuskella: "lapseni syövät uunissa paahdettua punajuurta ja palsternakkaa".

Kävin ystäväpariskunnan kanssa keilaamassa. P opetti, miten radan päähän askelletaan, miten keilapalloa nostetaan kuin kahvikuppia huulille ja mihin kohtaan tähdätään. Opin myös, että keilaratoja öljytään. Kun keilapallo lähtee oikein sen tuntee ennenkuin sen etenemisen edes näkee. Se liukuu suloisesti rataa pitkin. Keilailu ei ole ehkä harrastuksista trendikkäin, mutta ilmoittauduin ensi kevään kurssille.

Käyn perinteisen kehityskeskustelun reilun viikon kuluttua. M ja P tarjoutuivat tuekseni. Minun  on kuulemma ilmoitettava, että jään vuorotteluvapaalle kirjoittamista varten. Jotkut potilaat saapuvat vastaanotolle puolisonsa kanssa, yleensä mukana seuraa vaimo. "Onko sinulla kipuja?", minä kysyn. "Ei",  potilas vastaa. "Onhan sinulla kipuja", vaimo sanoo.

Söimme salaattia, tsatsikia, lammasta, kurpitsaa ja Hasselbackin perunoita, nauttimamme punaviini oli nimeltään Plan B. Ateria voitti sammaleen ja hevosenlihan mennen tulle.

Melkein paras

Blogini on yltänyt "Suomen paras blogi"- ehdokkaaksi. Nyt vaaditattaisiin nöyryyttä, mutta kun ei, olen ylpeä. Tänään olen pollea, mutta eiköhän se lasku omaksi "en minä mitään osaa"- itsekseni tapahdu huomiseen mennessä.

Perustin blogin 2007 ja kähvelsin osoitteen nimen ruotsinsuomalaisen Anna Järvisen levyn kannesta, kun piti jostain nimi nopeasti löytää. Nyt ehkä valitsisin toisin, pidän kyllä edelleen Anna Järvisestä. Ennen blogin aloittamista en ollut paljonkaan kirjoittanut, vaan kuuluin niihin, jotka periaatteessa haluaisivat kirjoittaa, mutta eivät sitä jostain syystä tehneet. Myöhemmin hain kirjoituskoulutukseen, enkä päässyt. Sisuunnuin niin, että hain uudestaan ja läpäisin kahden opettajan valintaraadin löysän seulan. Koulutuksessa otin tehtäväkseni kahvin keittämisen, sillä arvelin, että jos en ole kovin lahjakas kirjoittaja, niin minun on yritettävä sitä jollain tavoin kompensoida. Olen myöhemminkin käynyt erilaisia kirjoituskursseja, joiden opettajien ideologia on ollut epäilyttävä "kaikki oppivat kirjoittamaan".  En ole kahvinkeittäjätyyppiä. Kun ystäväni selosti tyttärelleen Martan ja Marian merkityksiä, hän sanoi "Heidi on Maria ja P on Martta". Olen ammatiltani lääkäri, ammattini tarjoaa tiettyjä etuja, meitä pelätään, vihataan ja arvostetaan. Halutaan tietää, mitä se valkotakkinen oikeasti ajattelee ja ehkä luullaan, että se täältä selviää.

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin myötä omaelämänkerrallinen kirjallisuus on suosionsa huipulla. Kalle Päätalostakin ollaan tämän aamun Hesarin esseessä tekemässä kirjallisiin piireihin sopivaa. Blogit ovat oivallinen foorumi kirjoittaa omasta elämästä puolifiktiivisesti.

Koska maine on ohimenevää, niin pitäisi tässä yhteydessä viedä läpi joitain itselle tärkeitä asioita. Mitä ne sitten ovat? Olen työmatkapyöräilijä ja vaadin pyöräilijöille samanlaisia oikeuksia kuin autoilijoille (velvollisuuksista en mainitse mitään). Uskon pohjoismaiseen tapaan pitää huolta heikoimmista, kannatan jotain niin epämääräistä kuin tasa-arvoa. Uskon rokotuksiin ja otin influenssarokotuksen tänäkin vuonna. Maailmankuvani perustuu enemmän tieteeseen kuin uskomuksiin. Ärsyynnyn toistuvasti siitä, että tietyt lääkärit ovat valmiita julkisesti kommentoimaan asioita, joihin heillä ei ole minkäänlaisia hartioita, kuten eräs ortopedi, joka esiintyy ravitsemuksen asiantuntijana. Samaiset lääkärit hyötyvät julkisuudesta taloudellisesti. Ihmettelen myös tiedoitusvälineiden intoa haastatella noita lääkäreitä oikeiden asiantuntijoiden sijaan.

Paljon muutakin kirjoitettavaa olisi, mutta en ehdi sillä on lähdettävä Toijalaan kavereiden luo (junalla tietysti, rakastan junalla matkustamista) ja mennä nolaamaan itsensä keilahalliin.

Kysy koirasta

Raahauduin kotiin päivystyksestä kaupan kautta, jossa saa punnita ja säästää. Punnitsin itselleni lakuja ja suolapähkinöitä. Asetuin sohvalle, heitin suolapähkinän suuhun, pureskelin ja nielaisin. Laitoin vikkelästi suuhuni uuden pähkinän ennenkuin edellisen maku hiipui. Luin jutun toimittajasta, joka teki vaativan ihmiskokeen ja pukeutui viikon ajan Angry Birds huppariin. Söin suolapähkinöiden jälkeen lakut ja nukuin tunnin verran. Nousin uupuneena ylös ja nyt suunnittelen meneväni ihan oikeasti nukkumaan.

Nykyisin teitittelen potilaita harvoin. Teitittelen ainoastaan merkittävästi itseäni vanhempia, joita alkaa olla päivä päivältä vähemmän. Teitittelen myös niitä, jotka sitkeästi teitittelevät minua. Joidenkin kanssa olen ajan mittaan sopinut molemminpuolisesta sinuttelusta, mutta välillä unohdan tuon sopimuksen. Sähköisessä sairauskertomusjärjestelmässä, johon muutenkin täpätään kaikkea mahdollista, pitäisi olla täppäyskohta puhuttelukäytäntöä varten.

Eräs kollega kertoi terveyskeskuslääkäristä, joka merkitsi kansion reunaan olennaisia huomioita kuten "Kysy koirasta". Tämä lääkäri sai joulun aikaan huomattavan määrän suklaarasioita, villasukkia ja konjakkipulloja.

Potkut

Sain tänään potkut lääkärilehden kolumnistin hommasta. Tiesin odottaa tätä, sillä viime vuodelle oli sovittu vain kaksi kolumnia kolmen sijaan. Neljässä vuodessa ihmisestä saadaan irti se paras ja tärkein, loppu on itsensä toistamista. Vähän harmittaa aihe, jonka jätin tyhmyyttäni varastoon. Minut korvaa Tiina Raevaara. Olen haikea, sillä kolumnistina oleminen teki minusta kollegojen silmissä jotenkin erityisen ja olihan niitä kolumneja välillä todella hauska kirjoittaa. En pysty ihan heti lehden viimeistä aukeamaa lukemaan. Kaikesta huolimatta ymmärrän päätoimittajaa erinomaisesti, enkä kanna kaunaa. Mitä tästä opin? Kaikki hommat on tehtävä kuin olisi kyse viimeisestä kerrasta, sillä siitä saattaa totisesti olla kyse. Nuolen haavojani ja Kerttu nuolee tassujaan. Minulle jo se, ettei Hesari jonakin aamuna tule, on traumaattinen hylkäämiskokemus.

Nukuin viime yön huonosti. Pitäisi hankkia myrkkyjä näitä tilanteita varten: nukun kehnosti kun olen lähdössä johonkin, kun tulen jostakin, kun olen surullinen, kun riekun myöhään, kun on ihanaa, kun kaikki on paskaa tai kun Kerttu naukuu. Kun Kerttu haluaa viereeni kehräämään ja nuolemaan hiuksiani, niin se ei raavi makuuhuoneen ovea vaan repii kynsillään eteisen laattalattiaa makuuhuoneen oven edestä. Lisäksi tuo perkeleellinen luontokappale naukuu niin äänekkäästi, etteivät mitkään korvatulpat tai ovet vaimenna ääntä riittävästi.

Aion ryhtyä ihmiseksi, jolla on hyvä itsetunto. En ole johtaja, mutta olen oivaltanut, että johtajan tärkein ominaisuus on hyvä itsetunto. Jos sitä ei ole, niin johtaja alkaa kiusata kyvykästä alaistaan, eikä näe työntekijän taitoa voimavarana vaan uhkana. Minulla on ollut johtajia, joiden itsetunto on ollut kohdallaan, toisaalta on myös mahdollista etteivät kykyni ole yltäneet riittävän korkealle tasolle ollakseen minkäänlainen uhka kenellekään. Ai niin unohdin, olen hyvä, hyvä, hyvä.

Frankfurt

Lentokoneessa tarjottiin kaksi hieman nappia suurempaa vehnäjauhosta leivottua palleroa, toisen keskellä kellui lampare vihreää, toisen punaista tahnaa. Pullat oli pakattu sievästi valkoiseen pahvilaatikkoon. Laskeutuessaan kone tärisi melkoisesti ja kun pyörät osuivat kiitoradalle, alkoi osa matkustajista läpyttää helpottuneena käsiään.

Hotelli kurottui kohti taivasta kuin kannallaan seisova ruuvi. Kaikki oli moitteetoman siistiä. Ikkunasta näkyi saksalaisista rikossarjoista tuttu maisema.  Frankfurt vaikutti ikkunasta arvioituna hyvin modernilta.

Aamulla ajoimme kahdeksaksi sairaalalle, jossa meitä odotti kolme saksalaista lääkäriä. Tohtorit olivat pukeutuneet farkkuihin ja minä kun odotin kravatteja ja kauluspaitoja. Käsittelimme potilastapauksia ja mukana oli oikeita potilaita, jotka tuntuivat suhtautuvan tilanteeseen tyynesti. Lääkärit olivat kaikesta hyvin varmoja. En oikein tiedä mihin moinen varmuus pohjaa.

Päivä oli pitkä ja Frankfurtissakin oli sateista ja pimeää. Saksalaiset lääkärit kertoivat aloittavansa työpäivän klo 7.45 ja lopettavansa klo 17.45, tosin kuulemma näin aikainen kotiinlähtö harvoin onnistuu, eikä ylitöistä makseta mitään. "Nobody complains" nuori mies totesi.

Illalla keskustelin erikoistuvan puolalaissyntyisen mieskollegan kanssa jalkapallosta ja paavista. Ihan hyviä keskustelunaiheita molemmat. Näin vilauksen kaupungista bussin ikkunasta.

Tänäänkin aloitimme kahdeksalta, lääkärit olivat edelleen kaikesta hyvin varmoja. Jotkut laitteet olivat sellaisia, jotka meillä on jo heivattu kaatopaikalle.

Valon kaupunki

Martti Innasen tauluissa parasta ovat nimet kuten "Vasili Loponen, Petroskoin aseman vanhempi käymäläntarkastaja". Innasen maalaamat nenää kaivelevat ukot roikkuvat Tampereen taidemuseon seinällä. On siellä muitakin naivistien töitä, sillä esillä on tauluja Suomen gallupin kokoelmista. Ehkä naivia elämänasennetta vaaditaan, jotta kykenemme säilyttämään uskomme siihen, että joskus näemme vielä luonnonvalon kajon. Museossa vietettiin perhepäivää, meteli oli sen mukainen ja oli kovasti levotonta. Lapset tökkäsivät sormensa tauluihin jos suinkin ylettyivät. Yllä Lea Pihkalan "Tukiaisia odotellessa".

Vinttikomeroni on tyhjä. Laskin, että vintille oli noustava 87 porrasta, tein sen monta kertaa. Huomasin, että vintiltä pääsee tuuletusparvekkeelle, jota en tiennyt siellä olevan ja  että siellä sijaitsee huone, jonne on pingoitettu pyykkinarut. Juttelin ensimmäistä kertaa naapurin nuoren miehen kanssa.  Luen postiluukusta hänen nimensä aina väärin: Tippuri. Se ei siis kuitenkaan ole hänen nimensä. Olen pitänyt häntä nuorena sillä hänen asunnostaan kuuluu välillä kovaäänistä musiikkia, hän on hoikka, pukeutuu farkkuihin ja pipo on vedetty syvälle päähän. Mies saattoi kuitenkin olla lähempänä neljääkymmentä. Hänen komerossaan näytti olevan riesana kuvaputkitelevisio (jota ei roskalavalle saa heittää) ja metallirunkoiset ruokapöydän tuolit sekä roinaa, jonka laadusta en saanut selvää. Koimme hetken yhteisöllisyyttä vaikean tehtävän edessä. Mies viskasi tuolit lavalle, mutta siihen hänen innostuksensa loppui.

Ehdotan, että Näsinneulan huipulle sytytetään valtava kirkasvalolamppu ja tehdään Tampereesta valon kaupunki.

Kirjoitan tätä junassa, matkaan Tikkurilaan ja sieltä lentoasemalle ja Frankfurtiin. Näen sairaalan, kaupunkia en ohjelman puitteissa ehdi kokea. Palaan keskiviikkona.

Kamala ja kurja

Tänään on pakko tyhjentää vinttikomero. Pihalla seisoo jo uusi roskalava, joka sekin on täyttynyt pahvilaatikoista ja rikkinäisista huonekalausta. Säilyttämisen arvoiselle tavaralle täytyy myös löytää joku soppi.

Rakastan Woody Allenia sellaisena kuin hän Annie Hallissa esiintyi. Näin elokuvan ties monettako kertaa ja aina se jaksaa huvittaa. Woody pohtii ihmiselämää kahden täyshoitolassa asustavan tädin kautta "Täällä on kamala ruoka" johon toinen "ja pienet annokset". Woodyn mukaan elämä jakautuu kamalaan ja kurjaan.

Liiallinen ruokahifistely on rasittavaa. Vanha ystävä tulee kylään tämän kuun lopussa, suunnitelmissamme oli syödä Berthassa, ravintolassa, jossa ei saa siunaaman rauhaa kun tarjoilija kertoilee, missä mikin jauholusikallinen on jauhettu ja millä pellolla jyvät on kasvatettu. Varasin pöytää kuutisen viikkoa ennen vieraan tuloa, vaan eipä ollut enää tilaa. Jouduimme tyytymään kakkosvaihtoehtoon. Nyt-liitteessä käytiin läpi Helsingin ansioituneita ravintoloita. Siinä analysoitiin erään ruoka-annoksen sisältö. Annokseen oli käytetty luomuetikkaa, ajatella, jos etikka ei olisi ollut luomua.

Tein eilen ruokaa nuorelle sukulaismiehelle. Valmistin monta yksinkertaista ruokalajia ja vieras kiitteli ruoan makua. Kivaa laittaa ruokaa toiselle. Tai on kivaa silloin kun on aikaa. Woody matkustaa Kaliforniaan ja alkaa heti voida huonosti. Hän tilaa ravintolassa sinimailasen ituja ja hiivamuusia. Meillä oli opiskeluaikoina itukausi, jolloin keittiössä kellui vedessä jyviä ja papuja itua puskemassa. Niitä sitten söimme, en enää muista miksi. Vehnän jyviä liuotettiin vesilasissa ja tunkkainen liuotusvesi juotiin aamutuimaan, se oli erityisen terveellistä vettä.

Näin eilen lenkillä anorektikon. Nuorella naisella oli yllään poplari ja hame. Tikkumaiset vihreisiin sukkahousuihin verhotut jalat vilistivät kun anorektikko juoksi mäkeä ylös. Näytti siltä kuin hän olisi päässyt karkaamaan lenkille kaloreita kuluttamaan, vaikka oli luvannut mennä ostamaan kioskilta suklaata. En mahtanut mitään, tyttönen jatkoi määrätietoista kipitystään.

Sain silitettyä pyykit vieraan ansiosta. Minusta on kivempää puuhastella, kun joku toinen on paikalla. Sen toisen pitää olla joku, jolla ei ole velvollisuutta tehdä kotitöitäni. Muutenhan olisin kitkerä "miksi minä, miksei tuo toinen silitä".

Joku toinen voisi nousta portaat ja tyhjentää lopun roinan tuolta yläilmoista. Sen verran muistan, että siellä on paketillinen samoja laattoja, jotka peittävät eteisen lattialla. Laatat painavat kamalasti. Ne ovat kenties tavaraa, jota ei voi heittää pois. Montako laattaa jaksan kerrallaan kantaa? Montako askelmaa on noustava? Montako tarpeetonta esinettä ihminen ehtii haalia ja miettiikö niitä hankkiessaan, että joskus tulevaisuudessa ne ovat jollekulle vain paino ja loppusijoitusongelma.

Raha

Mitä muuta voisikaan ajatella tänä aamuna kuin rahaa kun lehdet pursuavat verotietoja. Palkkatuloja verotetaan progressiivisesti, pääomatuloja taas ei. Hesarissa nuori mies kertoo hulppean asuntonsa sohvalta maksaneensa veroja pääomatuloista viime vuonna peräti 777 000 euroa, aika kivasti on rahaa jäänytkin. En ole kateellinen. Monet eniten rahaa hankkineet ovat tehneet sitä terveydenhoidon alan yrityksillä.

Maalaislääkäri Kiminkinen kirjoitti Hesarissa monikansallisista julkiselle terveydenhuollolle palvelujaan myyvistä yhtiöistä. Kiminkisen mukaan lääkärin palkkaaminen terveyskeskukseen tällaisen firman kautta saattaa maksaa kunnalle 27 000 euroa kuussa, josta lääkäri saa jopa 12 000 euroa. Nämä ovat siis Kiminkisen mainitsemia lukuja. Kaikkein köyhimmät ja syrjäisimmät kunnat joutuvat turvautumaan useimmin näihin yhtiöihin.

Kiminkinen siteeraa Attendon esitettä "Tarjoaa laajat työsuhde-edut, helpon motivoivan tavan työskennellä, hallita talouttaan ja kerätä varallisuutta." Luin Hesarin nettisivuilta erään tällaisen firman toiminnasta. Se tarjoaa lääkäreille "veroneuvontaa" ja ottaa veroparatiiseiksi tunnetulta Jerseyn saarelta lainaa, jonka korko on 15 prosenttia. En ymmärrä taloudesta mitään, mutta kuulostaa melko epäilyttävältä. Kaikki on tietysti täysin laillista.

Kyseiset monikansalliset terveyspalveluita tarjoavat yhtiöt syöttävät ja juottavat lääketieteen opiskelijoita ja houkuttelevat juuri valmistuneita lääkäreitä palkoilla, joita eivät saa edes sairaalan ylilääkärit.  Sieltä on vaikea taas laskeutua erikoistuvan lääkärin työhön, joka tarkoittaa suurta työsidonnaisuutta ja romahtavia tuloja.

En valita palkkaani, olen siihen täysin tyytyväinen. Ihmettelen vain tätä vapaan valinnan ja kilpailun ihannoimmista, varsinkin kun käytetään verovaroja. Firman sivuilla mainitaan, että kilpailu nostaa laatua. Onko näin, kun firmojen lääkärit ovat usein kokemattomia ja viipyvät yhdessä toimipisteessä vain lyhyen ajan. Ehkäpä kuntien pitäisi myös käydä houkuttelemassa nuoria lääkäreitä ja tarjota ainakin joustavaa työaikaa ja mentorointia.

Määrään työssäni kalliita lääkkeitä. Suomessa jokainen joutuu maksamaan niistä ns. omavastuuosuuden, jota vuosittain lasketaan ja sitten taas nostetaan muutamalla kympillä. Tapasin eurooppalaisia kollegoja, ja sain kuulla etteivät potilaat muualla joudu noista lääkkeistä itse maksamaan. Vajaa seitsemänsataa euroa on monelle kova summa, kun sen joutuu jostain yhtäkkiä haalimaan. Nyt onkin se aika vuodesta, jolloin hoidon aloitukset siirretään tammikuulle. 

Ylllä joku laskeutuu Pyynikin näkötornista. Pudottautuminen maksaa 20 e, kaupan päälle saa munkkikahvit. Laskeutumista varten on laitettava kypärä päähän. Voiko pää kenties paukahtaa torniin? Jos putoaa maahan, niin kypärästä ei lie paljon iloa. Olen toistaiseksi tyytynyt pelkkiin munkkikahveihin.

Ilmamuistelot

Kirjoitin illalla nukkumaan mennessäni jotain kännykän muistikirjaan. Tarkistin äsken mitä olin sinne naputtanut. Löysin sanan ilmamuistelot.

On käsittämätöntä, että useat työkaverit muistavat päivälleen milloin viime talvena satoi lumi, paljonko sitä kasautui tientukkeeksi, oliko lumi kepeää pakkaslunta vai vetistä ja painavaa kolata. Samat ihmiset muistavat kesän aurinkoiset ja pilviset päivät, uimaveden lämpötilat ja sadepäivien lukumäärät. He kykenevät raportoimaan hämmästyttävän tarkkaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden säätilan. Minulla ei ole mitään käsitystä viime viikon, saati toissa vuoden säästä, sillä en juuri kiinnitä huomiota ilmoihin, kuljen pyörällä töihin vaikka sataisi sarvikuonoja. Laitan ylleni sarvikuonosadetakin ja polkaisen pyörän käyntiin. Pyöräilyni ei ole osoitus reippaudesta, urheilullisuudesta tai ekologisuudesta, vaan se johtuu laiskuudestani kävellä bussipysäkille, odottaa bussia ja istua bussissa kun se pysähtelee jatkuvasti, heiluu ja huojuu. Kaiken lisäksi bussissa olen huolestunut, osaanko painaa stop- nappia juuri oikeaan aikaan.

Työpaikan ikkunasta saattoi nähdä komean sateenkaaren. Kaikki ryntäsivät paikalle kännyköineen ja alkoivat ikuistaa näkyä. Eihän sitä sateenkaarta ole ollut, jos sitä ei jaa facebookissa. Tykkäyksiä on tähän mennessä tullut 16 (työkaverin maisemalle vain 10).

Lääkärilehdessä on tänään kaksikin juttua, joiden kirjoittamiseen olen suuresti osallistunut. Se ei sinänsä ole kovinkaan merkittävää. Hullua on se, etten uskalla lukea niitä, sillä pelkään löytäväni virheitä. Artikkelit ovat ihan puhdasta asiatekstiä.

Pidin tänään lääketieteen opiskelijoille opetuksen, johon osallistui myös potilas. Tuo nainen oli kerrassaan loistava, kertoi itsestään ja sairaudestaan selkeästi, loogisesti ja tunteella. Opiskelijat saivat tehdä hänelle kysymyksiä ja yllättäen he olivat hyvin kiinnostuneita pienestä leikkauksesta, joka potilaalle oli suoritettu. Heitä mietitytti suuresti myös sairauden aiheuttama psyykkinen kuorma.  Me lääkärit puhumme siitä asiasta hyvin vähän, ei meillä olisi aikaakaan, tärkeämpää on tehdä vaaditut merkinnät tietojärjestelmiin. Tilaisuuden jälkeen nainen kysyi, olisiko hänen mahdollista päästä potilaakseni. Sanoin, että olen oikeasti aika ikävä ihminen.