Pakko, pitää, tulee tehdä

Kaadoin aamulla vedenkeittimeen kalkinpoistoainetta. Kurkistelin välillä kannen alle ja seurasin  prosessin etenemistä, tummuneiden alueiden kirkastumista ja tunsin suurta tyydytystä. Keittimen sisäpohja hohtaa nyt kuin peili. Hinkkasin vedenkeittimen ulkoiset osat töhnistä.  Keitin keikistelee keittiössä kuin muinoin nuorena juuri kaupasta tulleena. Voi kun itsensä voisi puhdistaa jollain kemikaalilla sekä ulkoa että sisältä (eikös sitä tehdä sameille järvivesillekin?) ja aloittaa uuden elämän.  Ei voi. Näillä kalkkeumilla mennään.

Facebook-ystäväni sairastaa syöpää, jonka hoidossa on siirrytty palliatiiviseen vaiheeseen. Parantavaa hoitoa ei siis enää ole, mutta oireita kuten kipua ja ahdistusta hoidetaan. Rohkeaa ilmoittaa asia yhteisesti kaikille. Ja vaikeaa meidän muiden kannalta. Pitääkö reagoida vai ei varsinkin kun ei tunne naista kovin hyvin tai ei juuri lainkaan.

Pitäisi tehdä meeting-esitelmää. Pakko, ei voi karkuunkaan juosta. Mutta että tänään, ei kai. Pitää ensin puhdistaa kaikki kalkit. Kalkkia löytyy ainakin kylpyhuoneen kaakeleista. Ilman esitelmää jäisivät kalkit kuuraamatta.

Adressi

Kun katsoin aamulla peiliin, huomasin että etuhiuksissani roikkui muovinen sinivalkoinen hammastikku. Oli aika pestä hiukset.

Isäni täyttää tänään 88-vuotta. Hän kiipeää edelleen tarvittaessa mökin katolle. Isäni asensi yhdessä äitini kanssa tänä keväänä mökin terassille lasituksen. Isäni on elänyt esimerkillisen terveellistä elämää, ei ole koskaan tupakoinut, hän on nauttinut alkoholia vain kohtuullisesti ja lenkkeillyt tunnollisen säännöllisesti. Juokseminen on vähän vastentahtoisesti vaihtunut reippaaksi kävelyksi. Isä punnertaa, lankuttaa, makaa matolla, kuuntelee musiikkia ja hoitaa kukkapenkkejään. Vanheneminen on tehnyt hänelle hyvää, sillä nuorempana hän oli äkäinen.

Ystäväni äiti kuoli ja päätimme toisen ystäväni kanssa lähettää adressin. Adressi on A4 kokoa oleva kaksiosainen kortti, jonka kanteen on kuvattu kukkia tai maisema. Äitelä kuva on koristeltu joko kullalla tai hopealla ja sen selkämyksessä roikkuu punottu nauha. Adressista menee rahaa Punaiselle ristille, Kirkon ulkomaanavulle, sotaveteraaneille, sydän- tai syöpäpotilaille. Kansien sisältä löytyy kolme vaihtoehtoa, uskonnollinen lause, maallinen runo tai tyhjä runosivu. Toiselle sivulle on piirretty viiva vainajan nimeä varten, jonka alla lukee "muistoa kunnioittaen". Ostin Punaisen ristin adressin. Heitimme uskonnollisen lauseen paperinkeräykseen ja valitsimme maallisen (Kari Rydmanin tekstiä laulusta "Niin kaunis on maa").

Miksi adressit ovat niin rumia? Voisiko joku taho painattaa tyylikkään, modernin version adressista? Tarvitsevatko kuolleen omaiset kiiltäviä sivuja, mauttomia maisemakuvia tai kukkapuskia? Voisin kohdistaa toiveeni vaikka Punaiselle ristille mattapintaisesta tyylikkäästä adressista, jonka kanteen voisi painaa vaikka suomalaista maalaustaidetta.

Simpsoni

Potilas nimitti saamaansa lääkettä Simpsoniksi. Kun hän oli sanonut Simpsoni neljä kertaa, korjasin Simponi. "Kyllä minä tiedän, Simpsoni on vaan helpompi sanoa".

Simponissa ei ole edes Z-, C- , X- tai Z-kirjainta. Niitä lääketehtaiden nimienrakentajat rakastavat. Lääkkeen tuotenimen keksiminen ei ole ihan helppoa, sillä se ei saa missään kielessä tarkoittaa vaikkapa ihmiseritettä tai sukupuolielintä.

Aikoinaan terveyskeskuksissa päivystäessäni tapasin asiakkaita, jotka osasivat ulkoa Xanorit, Oxepamit, Rivatrilit ja niiden annostelut. Kun tarjosin heille lääkkeitä, joita meitä nuoria lääkäreitä opetettiin pamien tilalle ehdottamaan, niin eivät ne kelvanneet.

En oikein saa tätä juttua venytettyä säädyllisen blogi-kirjoituksen mittaan, vaan tämä jää korkeintaan facebook- materiaalin pituiseksi tyngäksi.

Ei ollut muutakaan tekemistä

Tungin sieraimiini villanöyhtää. Ei ollut muutakaan tekemistä. Kun ilma ei enää kulkenut nenän kautta, parahdin itkuun. Nöyhtää ei saatu sieraimista kotikonstein, joten minut vietiin lääkäriin.

Kun kirjoitin tämän faceen, joku kertoi ujuttaneensa legon sieraimeensa. Lego on kova, kylmä ja kulmikas villapalleroon verrattuna.

Jouduin kitarisaleikkaukseen. Päähäni painettiin koppa, jossa oli nukutusainetta. En saanut jälkeenpäin jäätelöä vaikka sitä kovasti odotin.

Sairastuin aivokalvontulehdukseen ja näin sairaalahuoneessa harakan. "Ei täällä ole harakkaa", hoitaja sanoi, vaikka selväsi olikin. Selkäytimestä otettiin näyte. Pääsin vappuna kotiin ja sängynpäätyyni kiinnitettiin ilmapallo.

Kun sormeen meni tikku, isä otti neulan, sytytti tulitikun, lämmitti neulaa liekissä ja kaiveli tikun mustuneella silmäneulalla ihon alta.

Pakkasella kieli jäätyi kiipeilytelineeseen. Kaatuessa polvesta lähti nahka ja siihen kehittyi rupi, jota en malttanut jättää rauhaan, vaan joka minun oli pakko repiä aina uudestaan irti. Ei ollut kai muutakaan tekemistä.

Voi näitä ihania lapsuusmuistoja.

Lukeminen on jännä harrastus

Näin viime yönä unta, jossa pidin aloitteleville lääketieteen opiskelijoille jonkinlaista pienryhmäopetusta, jossa puhuin lääkärin työstä. Kun opiskelijat tulivat opetukseen makasin peiton alla yöpuvussa, mutta nousin sentään heti ylös. Sanoin heille "Harrastakaa jotakin". Opiskelijat halusivat heti tauolle.

Lukeminen on jännä harrastus, se täyttää helposti melkein kaiken vapaa-ajan. En ole oikeastaan koskaan laskenut sitä harrastukseksi, lukeminen vaan kuuluu elämään vähän kuin aamukahvi, sanomalehti ja kadonneet tavarat aamuun. Kirja johtaa toiseen, televisio-ohjelma ohjaa romaanin luo, lehteä lukiessa löytyy uutta luettavaa.

Katsoin Netflixistä dokumentin amerikkalaisesta iäkkäästä kirjailijasta, Joan Didionista. En ollut koskaan kuullut hänestä, mutta kiinnostukseni kirjailijaan heräsi ja lainasin kaksi Didionin elämänkerrallista teosta, Iltojen sinessä ja Maagisen ajattelun aika. Kirjailija kertoo niissä miehensä ja adoptiotyttärensä kuolemasta ja tapahtumien aiheuttamasta surusta hyvin rehellisesti. Kirjoissa käsitellään myös vanhenemista. Teokset löytyivät jostain syystä kirjastosta otsikon kirjallisuudentutkimus alta.

Kuuntelin eilen Siperiassa (vanhassa tehdaskompleksissa Tampereella) kun Rosa Likson haastatteli toimittaja Kimmo Oksasta romanikerjäläisistä. Mies on kirjoittanut eräästä romaniperheestä kirjan Ohikuljetut, kuvat on ottanut Heidi Piiroinen. Kirja on ulkoasultaan tosi hieno, ostin sen itselleni. Oksanen ja Piiroinen ovat seuranneet romanikerjäläisiä vuosien ajan, matkustaneet monta kertaa Romaniaan heidän perheitään tapaamaan. Kerjäläisten rahoja ei kerää mafia vaan niillä yritetään rakentaa perheelle siedettävää elämää Romaniassa.

Myin kirjallisuustapahtumassa Pirkkalaiskirjailijoiden kirjoja ja sain yhden kaupaksi (Anneli Kanto, Veriruusut). Seuraava myyjä asetteli kirjat uudella tavalla, hyvin houkuttelevasti ja sai myytyä kaksi kirjaa, joista toisen ostin minä.

Lähden ulos poimimaan askeleita.

Halpoja kirjoja

Ihmisen pitäisi kuulemma kävellä 10 000 askelta päivässä, askelia ei tarvitse laskea, sillä siihen tarkoitukseen on keksitty erilaisia apuneuvoja. Muuten saattaisivat askelmäärät mennäkin jossain vaiheessa sekaisin. Olen huomannut, että 10 000 askelta saa kasaan helpoiten kaupungilla haahuillen. Ei tarvitse käydä kuin parilla pullakahvilla ja vaatekaupassa, niin askeleita saa kerättyä riittävästi. Lenkkipolulta niiden poimiminen on työläämpää.

Tänään nostetaan liput salkoon (miksei tankoon, eikös se valkoinen keppi ole lipputanko nimeltään) Suomen luonnon kunniaksi. Yleensä liputetaan mieshenkilöä (J.L. Runeberg, Mikael Agricola, Elias Lönnrot, J.V. Snellman, Eino Leino, Alaksis Kivi, Kustaa Adolf ja Jean Sibelius). Yhtenä päivänä vuodessa liputetaan naiselle (Minna Canth), samalla lippu liehuu tasa-arvolle.

Otan vielä kerran puheeksi armeijan kasvisruokapäivän uhkat. Ensin kasvisruokaa tarjotaan yhtenä päivänä viikossa, pian jauheliha korvataan nyhtökauralla ja seuraavaksi alokkaat heittävät pyssynsä nurkkaan ja ryhtyvät askartelemaan ikebana-asetelmia ja käyttämään meikkivoidetta.

Kasvisruoalle armeijassa altistuva sukupolvi ei ole syönyt koulussakaan puuroja, vellejä ja pinaattikeittoa, vaan tarjolla on ollut lasagnea ja uunimakkaraa, joista ei osattu aikoinaan edes haaveilla.

Finlayson Art Arealla järjestetään kirjallisuustapahtuma, josta kukaan ei ole kuullut. Kauppaan tänään klo 12-14 Pirkkalaiskirjailijoiden kirjoja. Vien pöytään myös pari omaa kirjaani, jotka myyn alle sen hinnan, jolla olen ne kustantamosta ostanut (tekijänkappaleet olen luovuttanut pois jo aikoja sitten). Maksoin kirjoista 13 euroa kappale, mutta kun se on kuulemma niin hankala summa niin pyydän yhdestä kirjasta vaatimattomasti vain 10 euroa. Varsinaisessa tapahtumassa esiintyvät mm. Pentti Linkola ja Rosa Liksom.

Mikä sinusta tulee isona?

Lapsilta kysytään vaikeita kysymyksiä kuten "Mikä sinusta tulee isona?" En muista mitä tuohon aikoinaan vastasin. Luultavammin opettaja tai mitä ammatteja lapset siihen aikaan tunsivat. Nykyään pienokaiset voivat vastata vaikka personal trainer, front-end kehittäjä tai bioanalyytikko, jotka ovat hyviä ammatteja kaikki. Tai huutaa uteliaalle tädille, että mitä se sinulle kuuluu.

Lapsilta udellaan myös poika- ja tyttöystävistä, siihen kannattaa vastata vastakysymyksellä "Miten on sedän sukupuolielämän laita?"

Velvollisuudentuntoinen uteliaisuus kohdistuu keväisin ja syksyisin koulutodistukseen, nykyään ihan pienille koululaisille ei anneta numeroita, joka helpottaa sukulaisten kanssa kommunikointia. Aikanaan kaikki lapset laitettiin tiukkaan numerojärjestykseen. Jyvät ja akanat (jyvien kuoret) erotettiin ajoissa toisistaan, jyvät menivät oppikouluun ja akanat kansalaiskouluun.

Inhosin ja häpesin lapsena sitä, että aikuiset hihittelivät tahattoman hauskoille jutuilleni. Ertyisen hauskaa oli silloin kun olin hyvin tosissani. Nykyään välillä suorastaan toivon naurua, mutta onnistun harvoin huvittamaan ketään.

Tähän voisi lisätä ne "Voi kun olet kasvanut!" ja "Miten se aika kuluukaan näin nopeasti!" huudahdukset ja siinä ovat sukulaisvierailujen kohokohdat alle kaksikymppisten osalta.

Yhden naisen firma

Mietin elänkö sellaista elämää kuin haluaisin, siis itselleni sopivaa. Pohdin näitä, sillä olen tietyn ikäinen, ja teen inventaariota vaatimattomassa firmassani, jossa on vain yksi osakas, minä. Minulla on varaa pohtia joutavia, sillä kaikki aikani ei kulu ruoan hankkimiseen.

Kaksi lastani elävät omaa elämäänsä. He eivät tarvitse minua, mutta minä tarvitsen heitä. Näin ovat asiat kääntyneet.  Minäkään en tarvitse vanhempiani, mutta he taitavat tarvita minua.

Tällaisia asioita vatvon välillä mielessäni ja olen näkevinäni ihmisten elämänkaarissa monenlaisia yhteneväisyyksiä. Aiemmin näin omat ongelmani jotenkin persoonallisina, nyt olen havainnut niiden olevan melko tavallisia.

Minulla oli eräs tapaaminen aamulla yhdeksältä. Olin paikalla liian aikaisin, joten kävelin lähitienoolla, kunnes löysin kaupungin ulkokuntosalin urheilukentän laidalta. Heitin laukkuni maahan ja ripustauduin rautatelineeseen, jonka sininen maali hilseili. Roikuin siinä hetken mekon helmat liehuen ja näytin luultavasti siltä, että mielenterveyteni riippui kulahtaneessa tangossa heikkojen näppieni varassa.

Mamma Mia, täältä tullaan taas!

En ole käynyt koko kesänä elokuvissa, joten tänään ryömin suoraan töistä katsomaan Mamma Mia musikaalin kakkososaa. Pidin elokuvasta vaikka olihan se kevyttä höttöä. Vähän kuin mansikkakakku. Ei sitä kannata syödä ihan joka päivä.

Omalla tavallaan elokuva oli suorastaan feministinen vahvoine naisineen. Siitä kiitokset.

Cherin plastiikkakirurgien ja botox-injektioiden jähmettämää naamaa oli kuitenkin kiusallista katsoa. Olisiko Meryl Streepin pärställekin tehty jotain? Miehet olivat sentään saaneet rupsahtaa rauhassa. Vanheneminen on kiusallista, rumaa ja epäseksikästä, joten onhan sille tehtävä jotakin.

Tuttuja lauluja, tanssia, romantiikkaa, onnen kyyneliä, merta ja aurinkoa. Ja jokaiselle löytyy tietenkin joku, jonka kanssa kävellä käsi kädessä. Mitä muuta stressattu ihminen tarvitsee, korkeintaan vähän salmiakkia.

Salaisuus

Vuodenaikojen vaihtuminen on vaativa ajanjakso, sillä näihin aikoihin pukeutuu helposti liian kevyesti tai turhan lämpimästi. Aamuun sovelias vaatetus saattaa töistä palatessa olla jo täysin väärä.

Olen katsonut jonkin verran stand-up komiikkaa, jota on helppo tillottaa vaikka kännykän ruudusta, sillä harvoin koomikot ovat niin valovoimaisia, että heitä haluaisi seurata 65 tuuman näytöltä.

Eräs koomikko puhui salaisuuksista. Minulla on pari salaisuutta, jota en ole kertonut kenellekään, toinen niistä on pankkikorttini pin-koodi, tietokoneen salasanan olenkin jo paljastanut lapsilleni.

Käväisin kotimatkalla tammelalaisessa kahvilassa, jonne Simo F. saapui. "Mitä herra Simo", eräs mies kysyi Simo F:ltä. "Mitäpä tässä, olen tehnyt vähän palindromeja", Simo F. vastasi. On vaikeaa istua samassa kahvilassa julkkiksen kanssa ja yrittää näyttää siltä, ettei huomaa tätä. Niskalihakseni kipeytyivät, sillä nautin teeni pää vinossa, etten vaikutaisi uteliaalta.  Kun silmäni olisivat luonnostaan asettuneet Simo F:n lierihatun tienoille, jouduin sen sijaan tuijottamaan niska kenossa lehtitelinettä, johon oli kasattu vanhoja Tieteen kuvalehtiä.

Viimeaikaisia unohduksia

Kun lähdin polkemaan töistä kotiin, satoi vettä, voi miten sitä satoikaan. Ajoin keskustaan ja huomasin puhelimen jääneen töihin, joten pyöräilin takaisin. Taivaalta valui vettä, mekkoni helma kastui (jonkinlainen kapillaari-ilmiö nosti kosteuden kohti leningin vyötäröä vaikka olin pukeutunut sadetakkiin) ja kenkäni olivat litimärät. Hain puhelimen pukuhuoneesta ja ajoin kotiin, ripustin vaatteeni kuivumaan, vedin villasukat jalkaani ja pukeuduin joogahaalariin, jonka olen jostain syystä ostanut vaikka en edes joogaa.

Viimeaikaisia unohduksia:
Kännykkä
Erään tapaamisen ajankohta
Residenssin pyöränavaimet
Pyöräilykypärä
Huumorintaju

Viimeksi mainittua en ole löytänyt mistään.

Potilas toi minulle pullollisen espanjalaista yrttilikööriä. Kuubassa lääkäriä lahjotaan kuulemma kananmunilla, sianlihalla ja kanoilla. Saan palkkaa, joten minua ei tarvitse palkita munakennolla. Saan lahjoja hyvin harvoin, sillä olen ilkeä ja laiska. Likööripullosta tuli kuitenkin kummallisen hyvä mieli vaikka en ole edes juonut sen sisältöä vielä.

Mustikassa

Vietin kolme yötä vanhempieni mökillä. Isä ja äiti olivat asentaneet terassille lasituksen ja mökille oli rakennettu kasvihuone  (terasseja ei tontille enää mahdu, joten jotain muuta oli tehtävä). Miten noin ahkerille ihmisille on siunaantunut näin laiskoja jälkeläisiä? Ehkä olemme jonkinlaisia vaihdokkeja ja jossain päin Suomea työtä vieroksuvilla vanhemmilla on luonnottoman reippaita ja aikaansaavia lapsia.

Äitini oli käynyt omalla terveyskeskuslääkärillään, joka oli kuulemma söötti. Isä oli kertonut, että tytär on lääkäri, joka toiminee sopivana peloitteena. 

Perinteiseen naisten mökkiviikonloppuun kuului metsässä tarpomista ja mustikoiden poimimista. Mättäillä hyönteisten syötävänä kyykkiessäni suunnittelin tarinaa, jossa kaksi himomarjastajaa lähtee metsään itseäni muistuttavan marjastusta kaihtavan naisen kanssa ja nuo kaksi muuta eksyvät ja häviävät jäljettömiin. Alter egoni aukaisee oluttölkin, menee saunaan ja ilmoittaa katoamisesta vasta seuraavana aamuna.

Takaisin tullessamme pistäydyimme tienvarsikuppilassa. Samassa liiketilassa toimi astia-, lakana-, kirja- ja vaatekauppa. Jostain syytä tuli sellainen olo, että jotain on ostettava, joten hankin aluslakanan ja kolme tyynyliinaa (tämänhän halusitte tietää).

Tamperradalla

Tampereella järjestetään vuosittain Tamperrada -tapahtuma, jossa tarjoillaan pieniä viinilasillisia ja vaikeasti lausuttavia ja kirjoitettavia makupaloja pintxoksia (kopioin sanan tapahtuman sivuilta, luulin, että puhuttaisiin pintxoista, mutta ei kai sitten). Tamperradaan osallistuu 55 ravintolaa.

Mitä ne pintxokset sitten ovat. Yleensä leikataan pikkuruinen pala leipää ja sille pursotetaan erilaisia mössöjä, muutamia mielikuvituksellisempiakin herkkuja näyttää löytyvän. Periscopessa hyvänmakuinen sörsseli oli aseteltu paahdetun kuivan perunasiivun päälle (hyvää). Viinin kera annos maksoi viisi euroa.

Kattilaan kiemurteli pitkä jono, mutta meille vakuutettiin, ettei tarvitse odottaa kauan, eikä tarvinnutkaan. Saimme jo ulkona käsiimme lautaset, joille pintxokset kerättiin. Kattilassa herkut oli laitettu tarjolle kauneimmin, mutta laatu ei minusta tänä vuonna ollut paras.

Tammerin Trattorian terassilla olisi ollut kiva istua, elleivät ampiaiset olisi olleet kovin kiinnostuneet annoksistamme. Täällä sai myös kukkakaalia ilman leipäviipaletta.

Ohranjyvän tarjonta oli yllättävän hyvä. Söin poropinxokseni todella lämpimän punaviinin kera. Eipähän yleensä tule käytyä Ohranjyvässä, jonka seiniin ovat vuosien tupakansavut, tarinat ja viinahuurut pinttyneet. Ravintolan takana sijaitsi ehkä ankein näkemäni terassi.

Tamperrada on hieno idea. Tulee kokeiltua ruokaravintoloita, joissa ei muuten kävisi. Viiniannoksena 4 cl on mainio, pääsee maistamaan useampaa viiniä tulematta humalaan.

Nyt väistyn netin äärestä pariksi päiväksi.

Olen palannut töihin

Olen palannut koppiini, jossa lisäkseni on työpöytä, tietokone, tutkimuspöytä, työtuoli (jota on vaikea säätää), kaikenlaista välineistöä ja kaksi tavallista tuolia (toinen potilaalle ja toinen mahdolliselle omaiselle). Seinällä roikkuu vanha taidenäyttelyjuliste, jossa lukee Kesän kaipuu.

Sulkeudun koppiini aamuisin ja sytytän ovenpieleen punaisen valon.

Uutta, mutta ei yllättävää, on se, että tietokoneen näytön vasempaan yläkulmaan lävähtää monta kertaa tunnissa teksti, jossa ilmoitetaan yhteyden katkenneen. Kun painaa ookoota, yhteys toimii taas. Ensimmäisenä päivänä luulin ongelman olevan väliaikainen, tänään ymmärsin, että se onkin sitkeää sorttia, niin kuin tällaiset tuppaavat olemaan.

Kahvihuoneen ikkunasta sisälle lentää nälkäisiä ampiaisia. Ikkunaan kiinnitetty mittari ilmoittaa ulkolämpötilaksi -65.8 astetta.

Ylilääkärimme täytti viisikymmentä, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä, sillä luulin hänen iäkseen hieman reilu neljäkymmentä. Saimme täytekakkukahvit.

Kohtauksia eräästä avioliitosta, Tampereen teatterikesä

Teatterimontussa esitettiin Hämeenlinnan Teatterin produktio Kohtauksia eräästä avioliitosta. En ehtinyt syödä lounasta ennen kaksi ja puolituntista esitystä, eikä väliaikatarjoilua ollut, joten oli vähällä etten kahminut näytelmärekvisiittaan kuuluneita kurkkuvoileipiä lavalta.

Muistan hämärästi Ingmar Bergmanin tekstin muinaisesta televisiosarjasta tai oikeammin ahdistavan tunnelman, joka siinä vallitsi. Nyt sen oli näytelmäksi sovittanut Pasi Lampela ja esityksen oli ohjannut Samuli Reunanen.

Bergmanin (ja Lampelan) tekstissä aviopari rakastaa, vihaa ja piinaa toisiaan intensiivisesti yli kahden tunnin ajan. Aiheen raskautta keventää kolmen miehen esittämä juurimusiikki ja ilmavuutta antaa joka suuntaan avautuva näyttämö. Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg tekevät intensiiviset ja todentuntuiset roolit toisiaan repivinä aviopuolisoina.

Lähelläni istuva keski-ikäinen nainen uppoutui näytelmään niin, että huokaili välillä äänekkäästi ja kommentoi kerran ääneen aviomiehen jorinoita sanomalla "No joo", tunteella ja äänensävyllä, joka kertoi, että tämä oli jotain henkilökohtaisesti koettua.

Menkää Hämeenlinnaan näytelmää katsomaan. Siellä varmaan toimii väliaikatarjoilukin.

Kuva: Tommi Kantanen, Tampereen teatterikesä

Vanhat mestarit, Tampereen teatterikesä

Haaveilin joskus istuvani Filkkareilla tai Tampereen teatterikesässä tai peräti molemmissa, mutta asuin silloin mielestäni liian kaukana osallistuakseni tapahtumiin.  Sittemmin muutin Tampereelle ja toiveeni on toteutunut. Saan jopa ilmaiset liput Tampereen teatterikesään, en tosin tiedä suodaanko niitä minulle ensi vuonna ja eihän ilmaisia lippuja ole, kuten kaikki tiedämme. Joudun esitysten jälkeen miettimään mitä niistä kirjoittaa kun oikeat kriitikot ovat näytelmät jo ansiokkaasti arvioineet. En tosin tiedä lukeeko näitä juttuja kukaan muu kuin ne, jotka vierailevat blogissani muutenkin.

Olen joskus lukenut itävaltalaista Thomas Bernhardia ja ajatellut, että siinäpä on kyyninen, kriittinen ja depressiivinen sekä arvostelulle herkkä kirjailija. Nyt sitten näin Sara Hildenin museossa Kansallisteatterin produktion, joka oli dramatisoitu Bernhardin kirjasta Vanhat mestarit (tämä ja ohjaus oli Minna Leinon hienoa työtä).

Esityksen lavasteena toimi kolme valkoista laatikkoa, joille näyttelijät kiipesivät ja niiden päällä pienemmät laatikot, joilla he istuivat, ei muuta. Kolme miestä säesti toisiaan kuin hyvin yhteen pelaava trio, musiikkikriitikko Reger (Markku Maalismaa), kirjailija Azbacher, joka ei ollut julkaissut yhtään kirjaa (Hannu-Pekka Björkman) ja museon vartija (Hannu Kivioja). Välillä soi Bachin musiikki.

Näytelmässä on kyse taiteesta, johon Reger suhtautuu jossain määrin pakkomielteisesti, sillä hän käy joka toinen päivä Wienin kansallismuseossa tuijottamassa samaa maalausta. Vaikka taide merkitsee hänelle paljon, Reger näkee kaikkialla virheitä ja halveksii monia kirjailijoita, filosofeja, taidemaalareita ja säveltäjiä. Toisaalta niinä päivinä, jolloin hän ei käy museossa, Reger nyppii rikkaruohoja vaimonsa haudalta, eikä tunne mitään. Ilmeisesti näytelmässä on kyse taiteesta ja sen aitoudesta. Ja toisaalta siitä, että taide ei kuitenkaan ole ihan kaikki. Olen ajatellut (mikä suuri ajattelija kuvittelen olevani), että liika tieto ja teoria voi estää taiteeseen parhaimmillaan liittyvän hurmion. Jos etsii virheitä, ei näe kauneuttakaan.

Loistavia näyttelijöitä, hienoa yhteistyötä, pieniä eleitä takin helman suoristuksia, katseita ja toistoa, josta kehittyy mahtava viisas ja humoristinen näytelmä.

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Baikal Brothers Ky, Tampereen teatterikesä

Istuin eilen kuumassa teatterissa katsomassa kuumaa esitystä, Lea Klemolan ohjaamaa ja osin kirjoittamaa (tekstin tekijöiksi mainitaan myös Rosa-Maria Perä ja työryhmä) näytelmää Baikal Brothers Ky. Vaikka mekkoni tarttui reisiini, jalat puutuivat ja näytelmä kesti kolme ja puoli tuntia, niin nautin taidepläjäyksestä.

Baikal Brother Ky on ammattilaisten ja Teatterikorkeakoulun yhteistyö, joka aloitettiin matkustamalla Trans-Siperian junalla Baikal-järven saarelle, jossa ei ollut ohjelmalehtisen tekstin mukaan muuta nähtävää kuin muutama lehmä, koiria, kiviä, rantoja ja vinoja taloja. Sellaisessa ympäristössä luovuus kukoistaa.

Näytelmässä bändi lähtee kuvaamaan musiikkivideota surkeaan turistiresorttiin Olkhon saarelle. Matkaa johtaa Risto ja resorttia hänen veljensä Jukka. Pikkuveli Theon sielu on kateissa. Junamatkalla vessat ovat sotkuisia, aina joku suuttuu, matkanjohtajan tyttöystävä kaveeraa venäläishuorien kanssa ja matkakassa hukkuu. Lomakylässä meedio yrittää saada vangittua Theon sielun siniseen muoviämpäriin, nähdään valtava penis (sellainen pitää olla Lea Klemolan ohjauksissa), hävitetään ruumis ja kaikenlaista muuta, mitä lomakylissä voi sattua. Näytelmässä leikitellään varsin virkistävästi sukupuolella. Epäsovinnaista hulvatonta teatteria,  jota on totuttu näkemään Lea Klemolalta. Mukana oli nyt mahtavia nuoria näyttelijöitä. Koettiin tässä myös herkkiä hetkiä.

En osaa sanoa, miksi pidin tästä niin paljon ja tarvitseeko sitä sanoakaan. Moni katsoja poistui ennen esityksen loppua, koska oli menossa seuraavaa näytelmää katsomaan, ehkä jotkut pakenivat muustakin syystä. Kolme ja puoli tuntia oli hieman liikaa, kolme tuntia olisi ollut hyvä kesto tälle esitykselle, mutta voisihan olla, että silloin näitä tyyppejä olisi tullut ikävä.

Kuva: Okko Parviainen, Tampereen teatterikesä

Kikka Fun Club, Tampereen teatterikesä

Laura Gustafsson on tehnyt näytelmän viihdetaiteilija Kikasta. Teksti on kirjoitettu kunnioittavasti eikä artistille naureskellen. Kikka Fun Clubia on esitetty Teatteri Jurkassa ja sen on ohjannut Sini Pesonen.

Näytelmä on monologi, jossa Kikkaa esittää Pia Andersson ja hän tekee sen hyvin. Kikka Fun Club kertoo vain viihdetaiteilijan urasta, ei yksityiselämästä, joten paljastuksia ei näytelmässä kuulla. Esityksessä nähdään osittain nauhalta Sabatti ohjelman taltiointi vuodelta 1990 (osittain ohelma esitetään nukeilla). Ohjelmassa toimittajat Anu Panula ja Tapani Ripatti haastattelevat Irwiniä, Pasi Kaunistoa ja Kikkaa. Haastattelijat ja Irwin vihjaavat Kikan olevan tyhmä "hänellä on kaikki hartioiden alapuolella". Maailma on muuttunut (onneksi) siinä määrin, ettei tällaista ohjelmaa voitaisi enää tehdä, eikä kukaan jaksaisi katsoa moista soopaa. Tietty Irwin ja Kikka ovat jo kuolleetkin.

Kikka on näytelmässä suorastaan femisnistinen ikoni ja Näin syöksyy sukkula venukseen on laulu aktiivisesta naisesta, joka ei ole vain halun kohde vaan toimija.

Julkisuudessa esiintyvä nainen on on usein liian lihava, liian vanha, liian meikattu, pukeutuu liian paljastavasti tai nuorekkaasti. Naisen esittämä asia ei ole ensisijainen juttu vaan vääränlainen naiseus.

Monologi herätti ajatuksia omasta ajastamme ja Johanna Tukiaisesta, josta on tullut kaikkien sylkykuppi ja johon suhtautuminen ilmentää naisvihaa.  Ihmiset menevät Tukiaista katsomaan saadakseen huutaa hänelle loukkauksia.

Kikan fanittaminen ei edustanut hyvää makua ja makuhan jakaa meidät ihmiset luokkiin, eikä ainoastaan raha.

Ennen väliaikaa oli pitkä oopperamainen jakso, joka välillä vähän puudutti. Toisaalta näytelmä ei olisi tarvinnut ollenkaan väliaikaa, sillä toinen puolisko oli hyvin lyhyt ja esityksen intensiteetti kärsi tauosta. No milloin ne kuohuviinit olisi sitten myyty?

Näytelmän lopussa kuului katsomon takaosasta "Laula edes yksi Kikan laulu kokonaan kun me on tultu Oulusta asti!"

Kuva: Marko Mäkinen, Tampereen teatterikesä

Tarkkailimme kaupunkiluontoa

Istuin jälkeläiseni P:n kanssa kahvilla Laukontorilla. Hätkähtelin ja huidoin ampiaisia, jotka uskaltautuivat reviirilleni. Olin lukenut lehdestä, että ampiaisia on kaksikymmentäkertainen määrä tavanomaiseen ampiaistilanteeseen verrattuna (kammoan jo sitä tavanomaista määrää). P sanoi, että ampiaiset ovat tähän vuodenaikaan nälkäisiä. En ole koskaan täysin toipunut siitä kun näin ampiaisen popsivan ahneesti palvikinkkua. Jos jollekin kelpaa palvikinkku niin miksei auringossa paahdettu ihmisen liha.

Laukontorin lokit olivat P:n mukaan poikasia. Eräs itsestään suuria luuleva lokki ärhenteli lajitovereilleen ja ajoi ne kahvilan ylle pingotetun markiisin päältä ja jäi sinne yksikseen odottelemaan torin sulkeutumista.

Näimme kaksi naakkaa, jotka liikkuivat kimpassa. Saatoivat ne olla jotain muitakin lintuja, mustia keskikokoisia. Pienet harmaat linnut hyppivät sievästi torin kivetystä pitkin pullanmuruja pyydystämään.

Eksoottisen näköinen miesporukka lauloi ihan ex tempore jotain latinoiskelmää. He olivat kiinnittäneet  vaatteisiinsa hakaneuloilla kortit, joissa luki Artist ja Tampere Theatre Festival 2018.

The Audition (Tampereen teatterikesä)

Näytelmässä The Audition etsitään pääosan esittäjää Stephen Hawkingista kertovaan elokuvaan The Theory of Everything. Monia elokuvia roolittaneen Nina Goldin (Anna Mendelssohn) edessä istuu kolme Hawkingiksi puettua ehdokasta, joista yksi kärsii jonkinlaisesta motoriikkaa huonontavasta kehitysvammasta (cerebral palsy), toisella on parapareesi ja kolmas on mies (näin heidät esitellään). Näytelmän takana on itävaltalainen Lizard Produktions & Toxic Dreams ja se esitettiin englanniksi.

Elokuvan The Theory of Everything alussa Stephen Hawkings on terve ja lopussa vaikeasti vammainen. Kuuluuko terveen näytellä vammaista vai voisiko vammainen näytellä alussa tervettä, joka sitten myöhemmin menettää liikunta- ja puhekykynsä?

Joskus mustaihoisia henkilöitä esittivät valkoiset, joiden nahka vaan värjättiin tummaksi. Miksi terveet näyttelevät vammaisia? Onko muuten vammaisen vastakohta terve vai onko vamma vaan yksi ominaisuus ihmisessä?

Näytelmän idea on erinomainen ja oletan että kaksi näyttelijää kärsi oikeasti fyysisistä rajoitteista tai sitten ei. Heidät viriteltiin erilaisilla vinsseillä pystyasentoon ja jopa pyörää polkemaan. Olihan siinä huumoriakin ja sähköpyörätuoleilla hurjastelu oli riemukasta.

On tärkeää, että vammaisten oikeus täyteen elämään ja mielekkääseen työhön sekä ennakkoluulomme vammaisia kohtaan valitaan näytelmän aiheeksi ja sopiihan elokuvateollisuutta kritisoida. Minusta The Audition oli kuitenkin hieman pitkäveteinen, eikä siinä ollut kunnollista juonellista käännettä. Odotin sen olevan karnevalistisempi ja samalla myös koskettavampi. Minua ei liikuttanut, kuka ehkä voisi saada Hawkingin roolin saati kuuluisan kosmologin kohtalo. Ei mahda mitään, tämä on mielipiteeni, muitakin mielipiteitä varmaan on, sillä loppukiitoksissa kuului innokasta läpsytystä ja kannustushuutoja.

Kuva: Sandra Fockenberger, Tampereen teatterikesä

Kotona

Kerttu kehrää vieressäni ja yrittää nuolla läppäriä, lakanat on vaihdettu, matkalaukku melkein tyhjennetty, ikkunoista virtaa sisään viileä elokuinen sunnuntaiaamu, jostain syystä ei kuulu samanlaista lintujen kakofonista ääntelyä kuin Saksassa, joku harjaa vastapäisen talon edustalta roskia, loma jatkuu vielä viikon ajan ja Tampereen teatterikesä alkaa.

Mietin Berliinin lentoasemalla lentomatkustamista. Meidät heitetään kuin pallot kaupungista toiseen ja takaisin ja kohta jo suunnittelemme uutta matkaa. Halvat lentoliput ovat tehneet lentämisestä kaikkien huvia. Perheitä, nuorisoa, nuorten miesten kaljanhuuruisia ryhmiä, vanhuksia ja nuorisoa aidattiin sotkuisiin jonoihin kuin lehmävasikoita tai päiväkotiryhmiä. Ensin jonotimme jättääksemme laukut ja sitten turvatarkastukseen, josta etenimme pieneen tilaan odottamaan lentoa ja lopulta meidät komennettiin kuumaan putkeen, joka johti koneeseen.  Odotushuoneen kioskissa myytiin sämpylöitä, kahvia, bretzeleitä, vettä ja olutta. Koneessa vieressäni ikkunan puolella mies harjoitti manspreadingia ja varasti osan tilastani. Olisi tehnyt mieli sanoa, että tässä kulkee raja, pysy omalla puolellasi törppö.

Turha tässä on lentämisen pahuudesta hurskastella, kun itsekin lentomatkustamista harrastaa.

Frankfurt Oderissa söin välillä yksikseni, toisinaan kivojen kämppiksieni kanssa ja parina päivänä vanhan ystäväni seurassa, joka vieraili luonani. Usein istuin ravintolapöytään yksin. Tarjoilija ryntäsi luokseni mukanaan kaksi ruokalistaa, joista toisen hän ojensi minulle ja toisen asetti pöydälle minua vastapäätä. Aloin epäillä, että minulla on seuralainen, jota en näe, mutta jonka kaikki muut havaitsevat.

Kaiken kaikkiaan residenssireissu oli hyvä. Sain kirjoitettua jonkin verran, levättyä riittävästi, tutustuin pariskuntaan, joka asusti samassa residenssissä ja opin taas jotain uutta. Unohdin residenssin polkupyörän avaimen reppuuni ja asiaa on eilen puhelimessa perusteellisesti setvitty.

Näkemiin Frankfurt Oder

Siivoilen ja pakkailen huomista lähtöä varten. Matkaan sisältyy monta hermostuttavaa osiota ja kulkuneuvoa: ratikka- juna- bussi- lentokone- juna. Tsekkasin jo itseni lennolle, mutta luvattua tekstiviestiä ei ole tullut. Asia alkaa tyypilliseen tapaan hermostuttaa minua.

Tässä kaupungissa sijaitsee näytelmäkirjailija ja runoilija Heinrich Kleistin museo. Kleist syntyi Frankfurt Oderissa 1777. Mies oli kiinnostunut filosofiasta ja oli tietysti synkkämielisyyteen taipuvainen, niipä hän ampui itsensä 1811 ammuttuaan sitä ennen parantumattomasti sairaan Henriette Vogelin. Kirjailija koki omakseen lauseen ”Tieto on turhaa ja toiveet turhia”, joka on kuulemma alunperin Immanuel Kantin ajatus. Minäkin alan kuulosta parantumattomalta optimistilta Kleistiin verrattuna. Kivasti laitettu museo, jossa olisi pitänyt osata saksan kieltä.

Paikallisessa taidemuseossakin puhuttiin ainoastaan saksaa. Tukahduttavan kuuman rakennuksen seinillä roikkui saksalaisen Doris Zieglerin maalauksia ja tussipiirroksia. Monet niistä kuvasivat laitoksessa asuvia vanhuksia jotenkin hienon rujolla tavalla. Taitelija itse oli paikalla ja sanoin hänelle "I liked your paintings".

Söin viimeistä kertaa Nirwana -nimisessä intialaisessa ravintolassa lounasta, intialainen ruoka sopii ihmeen hyvin piinahelteeseen. Lounasta tarjotaan jostain syystä klo 17 saakka ja se maksaa 6.50. Join kahvit kahvila Bellinin terassilla ja illalla nautin vielä kasvispitsan Slubicen puolella. Pitsan täytteenä oli mm. ylikypsää parsakaalia. En voi suositella. Vilkaisin ennen tilaustani viereisen pöydän annoksia, jotka olivat kasvavan nuoren miehen unelma: valtaville lautasille oli kasattu mojova määrä ranskalaisia perunoita, lihaa ja makkaroita.

Hävitin yhden kommentin, en ymmärrä miten. Kiitos kuitenkin kommentoinnista.

Hellettä Frankfurt Oderissa

Kämppikseni lähtivät eilen, joten vietän pari viimeistä päivää yksikseni täällä residenssissä. Onhan se vähän haikeaa.

Nukuin viime yön helteestä huolimatta ihan jotenkuten. Ripustin päiväpeiton makuuhuoneen ikkunaan, ettei ilta-aurinko pääse kuumentamaan huonetta ja löysimme kaapista tuulettimen.  Yöllä piti nousta juomaan, sammuttamaan tuuletin ja lopulta kaivautua peiton alle niin, että kuumottavat jalat jäivät peiton ulkopuolelle.

Pyöräilin noin kymmenen kilometrin päähän Lossow -nimiseen kylään. Ennen kylää tien vieressä seisoi suuri navetta, joka haisi pahalle. Hengitin suun kautta kilometrin verran.

Söin Lubicessa ravintolassa nimeltä Ramses. Ravintolan spesialiteetti on kasa sianlihaa ranskalaisten perunoiden kanssa, minä otin kanaa. Ruokalistassa mainittiin annoksen painavan 650 g ja kun sitä kauhistelin, ehdotti tarjoilija lastenannosta, jota en jaksanut syödä kokonaan. Olisi muutenkin järkevää, että ravintoloissa tarjottaisiin erikokoisia annoksia. Inhoan jättää lautaselle ruokaa. Onhan kahvejakin nykyään pieni, keskikokoinen ja suuri.

Kävin Slubicen Lidlissä, jossa oli ihanan viileää ja jotenkin kotoisaa. Vihanneshyllyssä myytiin valtavia auringonkukan teriöitä, joiden kukkalehdet olivat jo kuivuneet. Lasipurkkeihin säilöttyjä vihanneksia oli hyllyssä pitkä rivi, eikä niistä ottanut mitään tolkkua. 

Olohuoneen sisälämpömittari näyttää 30 astetta (eilen se näytti 35). Kaikkein kuuminta on viiden maissa, jolloin ei kannata liikkua vaan jähmettyä kiveksi.

Tulipalo

M:n saksalainen miniä väitti, että Frankfurt Oder on Saksan persläpi, joka tunnetaan lähinnä autokaupoistaan. Täältä puuttuvat turistilaumat, joten olo on levännyt ja seesteinen. Kuvittele vaikka Salo, josta löytyisi kaksi kreikkalaista, italialainen, intialainen ja useampia aasialaisia ravintoloita. Kajaani, jonka kahviloissa kakkupalat ja erikoiskahvit kannetaan pöytään. Mieti Kotkaa, josta pääsee junalla kympillä Berliiniin. Ajattele Keravaa, jossa liikennöi monta ratikkalinjaa.

Kävin eilen Berliinissä, jossa oli niin kuuma, että oli suorastaan tukalaa. Siellä tornissa (jossa käymisestä nyhdettiin 15 e!) tuli huono olo väenpaljouden, jonottamisen ja kostean kuumuuden vuoksi. Lopulta kävelin puistoissa ja Spree-joen rannalla.

Eilen illalla Slubicen puolella paloi, otimme kännykkäkuvia ja mietimme palavatko  tupakkakaupat. Puolalaiset palomiehet saivat palon nopeasti taltutettua. Sankka savu hajosi tuulen mukana vastakkaiseen suuntaan, eikä päätynyt Frankfurt Oderiin. Luotan Puolan palomiehiin.