torstai 23. elokuuta 2018

Yhden naisen firma

Mietin elänkö sellaista elämää kuin haluaisin, siis itselleni sopivaa. Pohdin näitä, sillä olen tietyn ikäinen, ja teen inventaariota vaatimattomassa firmassani, jossa on vain yksi osakas, minä. Minulla on varaa pohtia joutavia, sillä kaikki aikani ei kulu ruoan hankkimiseen.

Kaksi lastani elävät omaa elämäänsä. He eivät tarvitse minua, mutta minä tarvitsen heitä. Näin ovat asiat kääntyneet.  Minäkään en tarvitse vanhempiani, mutta he taitavat tarvita minua.

Tällaisia asioita vatvon välillä mielessäni ja olen näkevinäni ihmisten elämänkaarissa monenlaisia yhteneväisyyksiä. Aiemmin näin omat ongelmani jotenkin persoonallisina, nyt olen havainnut niiden olevan melko tavallisia.

Minulla oli eräs tapaaminen aamulla yhdeksältä. Olin paikalla liian aikaisin, joten kävelin lähitienoolla, kunnes löysin kaupungin ulkokuntosalin urheilukentän laidalta. Heitin laukkuni maahan ja ripustauduin rautatelineeseen, jonka sininen maali hilseili. Roikuin siinä hetken mekon helmat liehuen ja näytin luultavasti siltä, että mielenterveyteni riippui kulahtaneessa tangossa heikkojen näppieni varassa.

3 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Tuo on jännä muutos, kun tajuaa, että roolit ovat kääntyneet.
Minä olen huomannut, että omat pojat osaavat kaikkea paremmin kuin minä, enkä minä tiedä kovin paljon heidän elämänsä monista puolista. Silti he kaipaavat kehuja. He,jotka huhuilivat pienenä "Kato äiti", tekevät isona samaa isommissa asioissa.

Kaisa kirjoitti...

Kiitos tuosta viimeisestä lauseesta, se veti suupielet ylöspäin ensimmäisen kerran tälle päivälle...

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Hyvä.