Olen saanut viime aikoina blogiosoitteeseeni parikin fanisähköpostia. Eihän se pahalta tunnu.
Joskus tulee mieleen, että milloin jonkun ihmisen elämä on niin mielenkiintoista, että sitä viitsii seurata. En tarkoita nyt knausgårdilaista kirjallisuutta vaan tavallisia kohtaamisia. Olen miettinyt asiaa monta päivää, joten listaan ajatuksiani tähän alle:
1. Elämän jakamisen pitää olla vastavuoroista. Keskustelukumppanin monologi on melko harvoin erityisen kiinnostava.
2. Mitä läheisempää sen parempi. Ystävien juttuja kuuntelee yleensä mielellään vaikka tarinoiden käänteet eivät olisi järin dramaattisia. Omien lasten tekemiset kiinnostavat enemmän kuin työkavereiden (anteeksi työkaverit!).
3. Lapsista ja varsinkin lapsenlapsista puhutaan ymmärrettävästi paljon, silloin kun niitä on sattunut siunaantumaan. Jos kyseisen jälkeläisen elämää on seurannut ihan livenä niin onhan se kiinnostavaa, mutta kun kuuntelen juttuja tuiki tuntemattomien muksujen koulumenestyksestä tai harrastuksista, niin mietin seuraavan viikon kalenteria, lasken montako viikkoa on lomaan tai suunnittelen seuraavaa blogipäivitystä.
4. Itseironia miellyttää, silloin kuuntelee mielellään juttua vaikka autonpesussa käynnistä. Itsensä kehuminen on rasittavaa (varsinkin kun sitä menestystä on). Kyse saattaa olla huonosti torjutusta kateudesta.
5. Toisten ulkomaanmatkat ovat tylsiä. Unohdan tämän aina kun kerron sadatta kertaa siitä miten kahdeksankymmenluvulla matkustin Neuvostoliiton halki junalla Istanbuliin, mutta se olikin mielenkiintoinen matka.
6. Ilman jäätelöä, kuohuviiniä, huumeita, mörkömukia, parisuhdetta tai autoa voi elää, mutta ilman huumoria ihminen riutuu pois kuin huonosti hoidettu huonekasvi.
1 kommentti:
Matkasi halki Neuvostoliiton Istanbuliin 80-luvulla kuulostaa minusta kyllä tosi mielenkiintoiselta, en yhtään ihmettele että siitä riittää juttua! Muutkin kohdat ymmärrän oikein hyvin, varsinkin tuon huumorin. Tosikkoutta ja pönötystä on ihan liikaa.
Lähetä kommentti