perjantai 31. toukokuuta 2019

Musikaali

Mietin vielä tuota eilistä päivitystä, sillä vanha ystävä, luokkakaverini Kuopiosta tuli kylään (ja lähti nyt tapaamaan tätiään, mutta palaa sen jälkeen takaisin, jos ei eksy matkalla). Kyse ei ole siitä mistä keskustellaan vaan vuorovaikutuksesta. Siitä, että kumpikin on kiinnostunut toisen elämästä, eikä ainoastaan omastaan.

Editoin kässäriäni (kässäri on vieläkin minulle nolo sana). Luen tekstiä ääneen yksikseni. Aamun tein hommia kirjastossa, jossa en voinut pälättää ääneen vaan muodostin äänettömiä sanoja, joka ei ole ihan sama kuitenkaan. Näytin typerältä.

Näin eilen Elton Johnista kertovan musikaalin. Mies on säveltänyt montakin hienoa pop-kappaletta. Elokuvassa väännettiin rautalangasta, miten kurja lapsuus Reginal Kenneth Dwightillä oli. Hahmojen mustavalkoisuus häiritsi: mummo-hyvä, äiti ja isä-pahikset, Bernie Taupin (sanoittaja ja yhteistyökumppani)-hyvä ja miesystävä-paha. 

Näyttelijät olivat ihan ok vaikka nykyään kaikki näyttelijät näyttävät liian lihaksikkailta, ei sellaista 70-luvulla ollut. Taron Egerton oli hyvä Elton Johnin roolissa ja Jamie Bell oli supersöpö Bernie Taupin.

Minusta tuntui, että musiikkia olisi voinut olla enemmän, mutta elokuvassa kuultiin kuulemma 22 laulua. Ehkä niitä ei sitten ollut vähän. Kappaleita ei kuultu kronologisessa järjestyksessä, ilmeisesti dramaturgisista syistä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää minkälaisessa elämäntilanteessa mikin kappale syntyi. 

Huume- ja alkoholihörhöily alkoi välillä kyllästyttää. Asiaan kuuluvat itkut tirautin lopussa. Lopputeksteissä näytettiin autenttisia kuvia artistista ja kyllä hän oikeasti käytti esiintyessään mm. barokki-tyylistä naistenleninkiä, punaista haalaria, siipiä, mitä kummallismpia silmälaseja ja kanapukua. 



3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lapsena pidin Elton Johnin todella outona: pieni nykerönenäinen, kaljuuntuva setä, jolla on kimaltava paita, kummalliset silmälasit ja kimeä ääni.

Sittemmin Elton on saanut tukkaansa takaisin ja minä olen ymmärtänyt, että sedät voivat olla myös pieniä ja ettei kaikilla ole yhtä suuria neniä kuin meidän suvussa. Kimeä-äänisistä miehistä en edelleenkään pidä.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minua itketti se lause "You will never be loved properly".
En pitänyt sitä henkilöiden mustavalkoisuutta tässä pahana, kun ajattelin, että Elton koki niin. Terapiaryhmä oli minusta hyvä kehyskertomus, mutta olisi ollut kiva nähdä sitä seestynyttä vaihettakin. No, se tietty olisi toisen elokuvan aihe. Hyvä, että se tuli siellä lopussa tosielämän kuvin.
Mutta ajatelkaa, mitä venäläiset menettävät, kun heillä juuri se loppu, uskollisen kumppanin löytäminen ja lapset on sensuroitu elokuvasta ja tilalle on laitettu jotain ihan muuta. Eihän heillä nyt voi näyttää sellaista, että homoilla on onnellinen perhe ja elämä sujuu harmonisesti!

Heidi kirjoitti...

Ne oikeat valokuvat lopussa merkitsivät elokuvan kannalta paljon. Voi venäläisparkoja.