Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.

Kuolleet lehdet

Sanotaan, että Aki Kaurismäki tekee yhtä ja samaa elokuvaa yhä uudestaan, mutta ei se minua haittaa. Voisin katsoa niitä enemmänkin. 

Kuolleet lehdet on ohjaajalle tutulla melankolisella tavalla hauska ja ottaa samalla kantaa työelämän epäkohtiin, käsittelee alkoholismia ja huomioi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. 

Alma Pöysti ja Jussi Vatanen ovat lutuisia rakastavaisina ja hienoja näyttelijöitä. Elokuvassa esiintyvä Aki Kaurismäen Alma-koira palkittiin Cannesissa Juryn erikoismaininnalla roolistaan Chaplin-koirana.  Ihan syystä. 

Kaurismäkeä on verrattu Ken Loachiin, mutta Loach kuvaa yhteiskunnallisia vääryyksiä eri tavalla, viiltävämmin. Hänen elokuviaan on vaikea, mutta tärkeä katsoa.

Alkoholismi on noussut Aki Kaurismäen elokuvissa yhä tärkeämmäksi aiheeksi. Riemu on kaikonnut ryyppäämisestä niissäkin.

Pidän siitä, että Kaurismäen naishahmot ovat elokuvassa vahvoja. Hauskaa, että Alma Pöystin esittämä naishenkilö on nimetty Ansaksi. Onko siihen innoittanut peräti Ansa Ikonen? Mies, jota Jussi Vatanen näyttelee, on pelkästään Holappa. 

Elokuvaa katsoessa nappaa kaikenlaisia pieniä juttuja: elokuva, jota pari käy katsomassa, elokuvajulisteet, romaani, jota Holappa on lukenut (Marko Tapion Arktinen hysteria), karaoken vetäjä, joka esiintyi ihanassa Karaoke -dokkarissa, Sodankylän elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi , joka vilahtaa elokuvassa ja hieno vanha ja uusi musiikki. Pääasiassa vanha. 

Kuolleet lehdet on visuaalisesti tuttua Kaurismäkeä. Kaikki tietävät miltä näyttää kahvila, jota sanotaan kaurismäkeläiseksi. 

Luin jostain, että Aki Kaurismäki on sanonut, että elokuvateatterista pitää kävellä ulos vähän onnellisempana kuin sinne on raahautunut ja se toteutui tälläkin kertalla.