Aikakausilehden hautajaiset

Jos ohitan uutuuskirjan kommentoimisen Instassa, en ole sitä lukenut, tai en pidä siitä. Sama toimii lehtikritiikeissäkin, kirjojen arvo määritellään usein niin, että osa uusista kirjoista jätetään huomiotta. 

Nappasin tämän ajatuksen Oskari Onnisen Imageen kirjoittamasta kolumnista.  En muista kirjoittiko Onninen juuri näin, mutta minulla ei ole tässä kyseistä kolumnia ulottuvillani.

Image lopettaa paperilehtensä elokuussa. Voisin järjestää Imagen hautajaiset. Kaivaa kuopan, pistää sinne kyseisen aikakausilehden ja suorittaa siunauksen. Polttohautauskin sopisi. Päälle pari virttä ja hautajaiskahvit. 

Perinteiset kirjat ja lehdet kuolevat. Hautajaisia tullaan järjestämään yhä tiuhempaan. Muutama kellastunut kappale säilötään kansalliskirjastoon ja maakuntamuseoihin, joissa niitä voi käydä palvomassa.

Näytin vääntynyttä nilkkaani terveyskeskuksen päivystävälle hoitajalle. Hän hipaisi varovasti turvonnutta jalkaani ja kysyi, pystynkö nousemaan varpailleni. Pystyin juuri ja juuri. Hoitaja kävi konsultoimassa lääkäriä ja palasi sanoen, ettei rtg-kuvaa tarvitse ottaa (ei varmaan tarvitsekaan). Sain ideaalisiteen ja ohjeen etsiä Youtube-video, jossa neuvotaan nilkan paketointi. Hoitaja suositteli syömään särkylääkkeitä (olen pian syönyt viikon ajan). Harkitsen tapaturmavakuutuksen hankkimista, sillä olen tämmöistä omiin jalkoihini kompastelevaa tyyppiä.

Hankin siivouksen lohduksi itselleni. Siellä nuori nainen siivoaa kotiani, samalla kun minä istun kirjastolla. "Täällä näyttää kivalta", hän sanoi asunnostani.

Hissikateus

Vasen nilkkani vääntyi pari päivää sitten, kaaduin rähmälleni ja satutin samalla oikean jalan isovarpaan.  Yritin päästä pystyyn mahdollisimman nopeasti. Luulen, ettei kukaan onneksi nähnyt tapausta.  Satuin  lentämään rähmälleni lähellä kotiani.

Nilkkani on turvoksissa ja varvas pelottavan sinipunainen. En pysty kävelemään kuin pieniä matkoja sisätiloissa. Könkkäsin tänään lähikahvilaan, jonne on matkaa alle viisikymmentä metriä, enempään en kykene. Sekin oli siinä rajoilla. Syön kourallisen särkylääkkeitä, eikä leposärkyä ole, mutta varaaminen tekee kipeää. 

Laskeuduin portaat kaiteessa roikkuen. Porraskäytävässäni ei ole hissiä, kaikissa muissa talon rapuissa on ja ne ovat toistuvasti rikki. Poden siitä huolimatta hissikateutta. Saan taloyhtiön isännöintitoimistosta viestejä, joissa varoitetaan ahtautumasta joukolla hissiin. Mihin hissiin, tekisi mieleni kysyä.

Otin tänään yhteyttä Pirhan digiklinikkaan ja sain niitä neuvoja, joita yleensä näissä tapauksissa annetaan: kylmä, kompressio ja kohoasento ja tulehduskipulääke. Viestintä tapahtui digitaalisesti. Kirjoitin, etten tarvitse tänään lääkäriä. Sairaanhoitaja vaikutti tyytyväiseltä. Huomenna palataan asiaan.

Pyysin poikaani hakemaan apteekista lisää särkylääkkeitä ja jonkun joustavan siteen nilkkaan. Anoin vielä tuomaan jäätelöä.

Vaivani alkoi tuntua vähäiseltä ja yhteydenottoni liioittellulta.  Eräs yksin asuva kollega sairasti keuhkoveritulpan. Kun hänelle tuli hengenahdistusta ja rintakipua, hän päätti ensin käydä suihkussa ja hakeutua vasta sen jälkeen hoitoon. Hän on tietääkseni edelleen hengissä.

Hukka

Olen tuhlannut aikaani katsomalla Taskmaster UK -kilpailua. 

Olin joskus koulutuksessa, jossa arvioitiin mistä hukka työssä koostuu. Lääkärin työssä tosi monesta turhasta työtehtävästä, mutta ei siitä sen enempää. 

Elämässä sitä vasta hukkaa onkin: Taskmaster UK, Insta, sohvalla makaaminen, kaupoissa kiertely, kännykkäkuvat viherkasveista, selfiet, ryhmäselfiet, ikkunakurkkujen kasvatus, kasvonaamiot ja murehtiminen.  Varsinkin murehtiminen. 

Sanoin kampaajalleni, että ihmettelen miksi vanhat ystäväni suostuvat vielä tapaamaan minua. Olen kyyninen ja pessimistinen akka. Sitten sanoin, että unohdin, ettei tämä olekaan terapiaistunto, vaan tarkoitus on leikata hiukset. Kampaaja sanoi, että kampaamokäynnin voi saada terapialla tai ilman. Jos sen haluaa ilman, laitetaan asiakkaan suu teipillä kiinni. 

Kyynisyys tulee esille optimististen ihmisten seurassa. Tulee sellainen olo, että pitää tasata. Jos tapaan pessimistin, alan tuoda esiin positiivisia puolia kaikesta.  Tasaus toimii siinäkin.

Nyt kun olen katsonut lähes kaikki jaksot Taskmaster UK kaudesta 10, tajuan, että kilpailijoilla on roolit: kiva mies, nokkela nuori mies, joka tuo samalla sen etnisen tuulahduksen ja sukupuolen moninaisuuden lakatuilla kynsillään, kansanmies, naisellinen, hupsu nainen ja reteä pärjäävä nainen, joka on samalla raskaana oleva nainen. Ihmisestä on moneksi, naisesta varsinkin.

Nyt menen lämmittämään eilistä lounasruokaa, ettei tule ruokahävikkiä.

Asiatonta nro 1 ja 2

Asiatonta nro 1:

Olin kustantamon järjestämässä koulutustilaisuudessa. Ilmoittauduin siihen ihan uteliaisuuttani.  Pitkän harkinnan jälkeen pidin yhden puheenvuoron. Ei siitä sen enempää.

Kaikki olivat taas kerran ystävällisiä, mutta  tunsin siitä huolimatta voimakasta ulkopuolisuutta, sillä muut tuntevat toisensa, ovat julkaiseet ensimmäisen romaaninsa jo päiväkotiaikoinaan ja saaneet kaikki kuviteltavissa olevat palkinnot. 

Silloin auttaa, kun ajattelen, että olen lääketieteen tohtori, vaikka en mieti koko asiaa milloinkaan muulloin. En edes sano sitä ääneen. Tittelistä ei ole minulle mitään muuta hyötyä.

Asiatonta nro 2:

Olen käyttänyt unimaskia, jonka kuminauhat löystyvät käytössä. Ystävä kertoi käyttävänsä alushousuja unimaskina. Nyt minäkin nukun mustat alushousut päässäni.  Tätä tietoa olette varmasti kaivanneet.

 

 

'

Lahti

Lahti ei ole hassumpi kulttuurikohde: taidemuseo Malva, Sibelius-talo, Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko (ovet eivät olleet auki ja pihalla tehtiin jotain remppaa), Lahden kaupunginteatteri, teatteri Vanha Juko ja Eliel Saarisen suunnittelema komea kaupungintalo.  

Malvassa oli mm. esillä kanadalaisen Jeremy Shaw'n videoteos Jaksoton järjestelmä, jossa seitsemällä valkokankaalla tanssittiin. Oli pakko mennä mukaan kollektiiviseen tanssiin, muut eivät kokeneet samaa pakkoa. Hesarin kriitikolle videoista tuli mieleen aivopesu, lahkot ja totalitarismi. Minulla saattaa olla taipumus langeta edellä mainittuihin.  Pitää olla varovainen.

Luulimme, että kyse oli vanhoista filmeistä, mutta Hesarin jutun mukaan taiteilija oli lavastanut ja kuvannut kohtaukset ihan itse. 

Malvassa on muuten mainio ravintola ja kahvila.  Suosittelen.

Sibelius-talossa Lahti Sinfonia esitti kapellimestari Dalia Stasevskan johdolla  Beethovenin yhdeksännen sinfonian yhdessä kuoron ja solisten (Helena Juntunen, Virpi Räisänen, Andrew Foster Williams ja Tuomas Kataja) kanssa. Odotin jotain puhkikulunutta, mutta olihan musiikki upeaa. Sinfonian viimeinen osa on kaikille tuttu Oodi ilolle, josta Eurooppa hymnin melodia on peräisin. 

Kapellimestari plarasi jossain vaiheessa partituuria siihen malliin ja pelkäsin hänen hävittäneen oikean sivun. No löytyihän se, eikä selailua olisi huomannut, ellei olisi istunut melko lähellä lavaa. Luin ohjelmalehtisestä, että Stasevskalla on kaksi kissaa, joiden nimet ovat Alma ja Clara. Todennäköisesti kissojen sukunimet ovat Mahler ja Schumann.

Lahtelaisten musiikkitalo seisoo harvinaisen kauniilla paikalla järven rannalla.

Junalla Tampereelle palatessani häädin paikaltani (niin luulin) nuoren tytön, joka siirtyikin vastustelematta käytävän toiselle puolelle. Kun konduktööri tuli tarkastamaan liput, hän sanoi "Katso sitä junalippuasi tarkemmin". Minä katsoin ja huomasin mobiililippuni olevan edelliselle päivälle. Konduktööri vaikutti äkäiseltä, mutta sanoi lopulta, että antaa mennä. Pyysin anteeksi siltä tytöltä, jonka paikalla olin istunut. Vieruskaverini sanoi, että konduktööri olisi voinut pistää minut maksamaan kahdeksankymmentä euroa. Sen jälkeen nainen kertoi muuttaneensa miehen perässä Kuopiosta Riihimäelle. Muutto oli ikävä kyllä osoittautunut virheeksi.

Voi kun olisi syyskuu

Nääshalli-käynti palauttaa arkeen. Huomasin, että lähes kuukauden tauko treenaamisessa on heikentänyt lihaksiani. Kuntosalitreeniä miellyttävämmät rutiinit ovat syrjäyttäneet liikuntarutiinit. Tilalle ovat tulleet herkkujen syöntirutiinit, sohvallamakaamisrutiinit ja pullakahvirutiinit. Viiniä päivittäin ruoan kanssa -rutiini jäi Italiaan.

Kaikki intoilevat lämmöstä. En ole kevät- enkä kesäihminen. En kyllä myöskään talvi-ihminen. Olen syyskuun tyttö, myös elokuun viimeinen viikko käy. Onkohan maailmassa yhtään kolkkaa, jossa olisi ikuinen syyskuu. 

Osallistuin paksusuolisyövän seulontatutkimukseen. Valehtelin kaavakkeeseen, etten ole koskaan tupakoinut päivittäin. Olen henkisesti aina ollut tupakoimaton, viimeisestä satunnaisesti poltetusta savukkeestakin on vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Alkoholiannosten määrää pienensin myös. Olen monena päivänä silmäillyt kirjekuorta, joka sisältää näytteen ottamiseen tarvittavat välineet. Tänään pistin töpinäksi. Säästän teidät tarkemmilta detaljeilta. 

Kännykässäni on nykyään päiväkirjaäppi. Nyt sitten raportoin elämääni kaikkialle, tyyliin kävin tänään kahvilla (kävin kahvilla Tallipihan kahvilassa tai oikeastaan kahvit juotiin ulkona). Toivottavasti kukaan ei hakkeroi mobiilipäiväkirjaani, josta käy ilmi miten tylsää elämäni oikeasti on. 

Laulaja ja rakkaus

Kuulin jo toista kertaa livenä Mosambikissä  (Portugalin entinen siirtomaa, jos ette tienneet) syntynyttä  ja nykyään Portugalissa asuvaa fadolaulajaa, Marizaa. Ei olisi tullut mentyä, ellei kaverin toinen konserttiseuralainen olisi sairastunut. Tämä oopperasta ja operetistaa pitävä pariskunta (jonka toinen osapuoli ei siis päässyt paikalle) oli ensin olettanut, että Tampere-talossa vedettäisiin operetti nimeltään Kreivitär Mariza.

Marizalla on upea ääni ja hän on diiva, sanan positiivisessa merkityksessä. Laulaja kipitti lavalle todella korkeissa koroissa ja esiintymisasu välkehti kuin diskopallo. 

Voisiko laulajilta kieltää tekosyvälliset "Rakkaus on tärkeää ja itseäänkin pitää rakastaa"-välispeakit? Ne ovat niin haukotuttavia. Voisitteko ihan vaan laulaa? Toivoo nimimerkki kyynikko.  

Laulaja uskaltautui yleisön joukkoonkin ja miksi ei olisi sitä tehnyt. Mehän rakastimme häntä. Edessäni istunut mies huusi obrigadoa ja muodosti käsillään sydämiä. Mariza halasi eturiviläisiä kuin äiti Amma ja lupasi seuraavalla kerralla halata jokaisen. 

Heräsin äitienpäiväaamuna stressaantuneena.  Olin valinnut tehtäväksi mm. parsapastaa ja kesken pastaruoan valmistuksen luin nettikommentit, joista toisessa sanottiin, että ohjeessa oli liikaa sitruunaa ja toisen kommentoijan mukaan sitä oli liian vähän. "Sitruunaa oli liikaa"-tyypin mielestä öljyäkin oli liian paljon. Pasta oli herkullista, eikä sitä jäänyt yhtään jäljelle.

Paluu

Lähdin Hampurista junalla Lyypekkiin joskus viiden jälkeen maanantaina, jatkoin bussilla Travemünden satamaan Skandinavian laivaterminaaliin, jossa olin jo puoli kahdeksalta illalla, vaikka kävin syömässä Lyypekissä. Osaan muuten jo kirjoittaa ü:n, é:n, è:n, à:n, ã:n, ø:n. Ja vielä ŧ í ô œ ò ó ŋ ñ ç ž ż ź. Tämä on ihan uusi maailma!

Laivaterminaalissa luvattiin ystävällisesti ottaa rinkkani tiskin taakse säilöön, että voin kävellä laivan lähtöä odotellessani. No ei siellä ollut oikein mitään missä kävellä. Satama-alueella pitäsi käyttää huomioliivejä (ei sattunut mukaan), eikä sittenkään saisi liikkua juuri missään. Suurimman osan ajasta käytin siihen, että seurasin miten rekkakuskit käppäilivät ostamaan Traveller shopista alkoholia. He olivat pukeutuneet shortseihin, lyhythihaisiin paitoihin ja läpsysandaaleihin vaikka oli aika viileää. 

Tapasin terminaalissa Münchenistä saapuneen puheliaan naisen, joka kertoi olevansa kuvanveistäjä ja menossa laivaristeilyllle Helsinkiin. Yli kolmekymmentä tuntia laivalla matkustamista suuntaansa ja kaksi yötä hotellissa Helsingissä. Hän oli ostanut liput Stravinski-iltaan oopperataloon ja perehtynyt etukäteen pääkaupungin taidemuseoihin. Naista seuratessa tuli mieleen, että voisihan sitä puhua vieraille ihmisille sen sijaan, että kyräilee jossain nurkassa. 

Laivaa odotti myös hiljainen Manfred, jonka kuvanveistäjä veti mukaan keskusteluun. Manfred jatkaisi heti tulopäivänä Viking Linella Tukholmaan tapaamaan tytärtään ja siitä myöhemmin junalla Trondheimiin poikansa luo. Hän aikoi palata Saksaan lentäen. 

Meidät kuljetettiin parilla autolla laivalle klo 23. Puolilta öin alkoi kaiuttimista pauhata lakisääteinen safety demonstration. Laiva lähti merelle Saksan aikaa noin klo 02, mutta silloin olin jo unessa. 

Laivalla istuin kahvilassa, katselin merta, söin, lueskelin, kirjoitin ja makoilin hytissäni. Kuuntelin ihmisten juttuja. Erään miehen housut olivat hukkuneet (varastettu?). Oli hänellä kyllä housut jalassa. Kaikki hänen omistamansa muut neljät päällyshousut olivat jossakin. Mies mietti, mistä hän keksii housut seuraavalle päivälle, sillä hän vaihtaa kyseistä asua päivittäin. Käsiteltiin kyllä miehen lapsuuttakin ja terapiakäyntejä. 

Saksalainen nainen oli innoissaan laivan saunasta ja kaikesta muustakin. Paatissa muuten näytti olevan rekkamiesten oma lounge. 

Meidät autottomat matkustajat kuljetettiin kahdella autolla Vuosaaren satamaterminaaliin keskiviikkoaamuna. Kuvanveistäjä oli hommannut itselleen kyydin yhden suomalaisen miehen autossa. Neuvoin Manfredille bussin, metron ja Viking Linen terminaalin. Käytin viimeisen interrail-matkani välillä Hki- Tre. Vieläkin kuvittelen välillä tuntevani jalkojeni alla pientä keinuntaa.

Interrail osa 14 (Hampuri)

Istun kahvilassa kirjoittamassa . Kaipaan läppäriäni.

Kävelin eilen Elbphilharmonie-musiikkitalolle, joka on tärkeä arkkitehtoninen nähtävyys Hampurin satama-alueella. Talossa on näköalatasanne, jonne kuka tahansa voi mennä jos maksaa kolme euroa (lipun voi ostaa netistäkin). Talossa oli juuri palohälytys, enkä jaksanut odottaa. Rakennus ei ilmeisesti palanut. . Musiikkitaloa rakennettiin pitkään ja se maksoi paljon. Upea rakennus, joka on elämys musiikkia rakastavalle (näin olen kuullut).

Harhailin pitkään Speischerstadtin alueella, jossa näkee komeita kanavia ja vanhoja varastorakennuksia.

Goottilainen Pyhän Nikolauksen kirkko tuhoutui lähes kokonaan liittoutuneiden pommituksissa, mutta sen jäänteet ovat jäljellä muistuttamassa sodan kauhuista. Pommituksissa melkein kaikki Hampurin rakennukset pistettiin maan tasalle . Muistaakseni lähes 40 000 asukasta kuoli. 

Kirkontorni säilyi vaikka kirkko tuhoutui. Torni on korkeudeltaan 147 metriä. Yritin ostaa lipun kirkontorniin kuljettavaan  hissiin, mutta samalla oli hankittava pääsy museoon ”Muuten kaikki menisivät vain torniin”, sanoi lipunmyyjä.  Lippu maksoi kuusi euroa. Ahtauduimme hissiin ja siinä vaiheessa alkoi kaduttaa. Hyvä kun uskalsin vilkaista maisemia. 

Kirkko on hetken ollut maailman korkein uskonnollinen rakennus. Pyhän Nikolauksen kirkko näyttää hiiltyneeltä ja kuvittelin haistavani savun, vaikka eihän se ole mahdollista. Kannatti mennä museoonkin. Saksalaiset muistavat aina huomioida myös omat pahat tekonsa.

Olen muutaman kerran säikähtänyt kadulla  makaavia kodittomia. Yhden makuupussimytyn vieressä näkyi kaksi kananmunaa. Mistä tietää, onko siellä makaava ihminen edes hengissä. 

Interrail osa 13 (Hampuri)

Suurten kaupunkien ongelma on se, että ne ovat niin suuria. Hampurissa on lähes kaksi miljoonaa asukasta. Välimatkat ovat pitkiä ja minä kun haluaisin kävellä joka paikkaan. 

Kävelin eilen Hampurin taidehalliin, joka on vaikuttava rakennus. Maalauksia ja veistoksia löytyy monelta vuosisadalta. Saksalaista ja muuta eurooppalaista taidetta. Myös romantiikan aikaa edustavan saksalaisen Caspar David Friedrichin merimaisemia. Natsit tykkäsivät aikoinaan taiteilijan töistä, joten hän oli vuosia vähän unohdettu. Suomalainen valokuvaaja Elina Brotherus kertoo saaneensa vaikutteita tältä taiteilijalta ja sen saattaa kyllä nähdä.

Kävelin Raatihuoneelle ja sen torille ja ostin kioskista ranskalaiset perunat (moni teki samoin). Kävin halvassa vaatekaupassa, jossa myytiin Marimekkoakin pilkkahintaan (samoja vaatteita ei tietääkseni myydä Suomessa). Sovituskoppeihin johti kilometrin jono.. En ostanut mitään.

Ihailin kanavia ja Jungfernstiegin pylväikköä. Amsterdamin kanavat ovat ystävällisempiä ja lempeämpiä kuin Hampurin, jotka näyttävät synkeämmiltä ja vaarallisemmilta. 

Söin eilen Fitness-aamiaisen hintaan 11.50, hotelliaamiainen olisi maksanut 20 e. Jaksoin syödä vain puolet annoksesta. Kävin lähikaupassa, jossa ei ollut tarjolla muovipusseja missään muodossa. Tosi paljon vegaanisia tuotteita. Näin Lange Reihe kadun kirjakaupan ikkunassa Volter Kilven Alastalon salissa saksaksi käännettynä. Jostain syystä kirjan hinta oli kova 68 euroa, muiden kirjojen hinnat liikkuivat kahden- ja kolmenkympin välillä.

Interrail osa 12 (Hampuri)

 

En ole enää Baden-Badenissa vaan Hampuri-Hampurissa, mutta en lähelläkään Tampere-Tamperetta.

Hotelli seisoo hienolla kadulla nimeltään An der Alster ja jos pienen huoneeni ikkuna katsoisi toiseen suuntaan, se näkisi vettä ja merihanhia poikasineen. Hotelli on reilun kymmenen minuutin kävelyn päässä Hampurin päärautatieasemalta. Huoneen hintaan ei kuulu aamiaista, jonka saisi ostaa kahdellakympillä. Ei kiitos. Menen kahvilaan. 

Lähikatu on täynnä kahviloita ja pieniä ravintoloita, joista useat tarjoavat vegaanista ruokaa. Söin eilen illalla vegehampurilaisen tuossa muutaman harppauksen päässä. Ruokalistan näki QR-koodilla. Mistäköhän vegaaninen pekoni oli valmistettu, se näytti aidolta ja maistui savulta, suolalta ja rasvalta.

Eilen Baden-Badenin Früchstüsck-Speiseraumissa oli hätätila, sillä kahviautomaatti oli rikki. Olin ensimmäinen asiakas ja rohkenin pyytää keittiöstä kahvia. Jälkeeni aamiaishuoneeseen  saapui kaksi nuorta naista, jotka liikkuivat sukkasillaan. Vanha pariskunta oli vielä nukkumassa. Opin, että sämpylä asetellaan pieneen koriin ja kannetaan siinä pöytään. Frau Äkäinen oli kammannut hiuksensa nutturalle.

Ajoin bussilla rautatieasemalle. Jossain matkan puolivälissä uskoni alkoi loppua, sillä bussi kiersi kaupungin kaikki kadut. Istuin vielä sen jälkeen junassa seitsemän tuntia.

Hampurissa nukutti hyvin. Pesin äsken  t-paidan ja alushousut. 

Kaupunki näyttää paremmalta kuin osasin odottaa. Suunnittelen meneväni taidemuseoon.

Interrail osa 11 (Baden-Baden)

Yksin matkustaessa huomaa asioita kuten millainen teksti on aamiaishuoneen ovessa (älä vie ruokaa pois), miten lusikka on katettu ja miten tyyny taiteltu.

Tänään aamiaishuoneessa työskenteli kaksi naista, joista toinen ei ymmärtänyt mitä black coffee tarkoittaa. 

Asiakkaita istui pöydissä minun lisäkseni kolme: eilinen puhumaton pariskunta (tänään mies sanoi jotain) ja iäkäs nainen.

Kahvi tuodaan pöytään pienessä kannussa, samalla eteen kannetaan kahvikuppi. Lautanen ja pieni lusikka ovat pöydässä valmiina kuppia odottamassa. Juoma on vetistä. 

Toinen työntekijöistä haki hyllystä kaksi munakuppia ja vei ne johonkin. Ikkunassa pörisi ampiainen. Tuoreita vihanneksia oli ainoastaan juusto- ja makkara-asetemien koristeina.

Huomasin, että aamiaishuoneeseen oli aseteltu kolme yhden hengen pöytää peräkkäin ja ne oli katettu sen mukaisesti. Kaikki pöydällä ollut pyyhkäistään asiakkaan jäljiltä pois, joten olin aiheuttanut ylimääräistä vaivaa. 

Kävelin eilen metsässä. Baden-Baden on Schwartzwaldin kyljessä, joten lähitienoot kuhisevat saksalaisia reippailijoita. Pari baden-badenilaista mäkäräistä kävi kimppuuni. 

Rahalla maksaminen on yllättävän hankalaa, kun on tottunut lähimaksun käyttöön. Tarjoilijoilla on paksut lompakot, joista he kaivelevat seteleitä. 

Löysin kamalia postikortteja, mutta postimerkkiautomaatti on rikki. Postimerkkien ostaminen on vaikeaa. Tekisi mieli hedelmiä, havaitsin kartta-apin perusteella puolen kilometrin päästä ruokakaupan. 

Minulla on koti-ikävä.

Interrail osa 10 (Milano ja Baden-Baden)

 

Milanosta ei ole paljonkaan kirjoitettavaa, sillä kaikkihan Milanon tietävät: Duomo, La Scala, Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen (en nähnyt tällä kertaa), upea katettu luksuskauppakäytävä Galleria Vittorio Emanuele ll jne. Kukakohan ostaa sieltä vaatteensa? 

Kaupungissa pelattiin joku tärkeä jalkapallo-ottelu, joukkueiden liput liehuivat, punaista ”savua” levitettiin ilmaan ja autot tööttäilivät. 

Kävin Musei Civici Milanossa, sillä piti päästä pissalle. Museo oli hieno, pääasiassa italialaista taidetta, mutta myös Picassoa, Legeriä jne. Hyvä vessa. Chiroccon maalaus, joka kiinnitti huomiota, sillä taiteilijan samantapainen työ on Sara Hildenillä. Seuraavana päivänä yritin Breran taidemuseoon, joka oli suljettu, olihan maanantai, Brera on viehättävä kaupunginosa  ja lähikaduilla asteli vain tyylikkäitä ihmisiä.

Pesin alushousuja ja t-paitoja.

Nyt sitten olenkin Baden-Badenissa, joka on kuuluisa kuumista lähteistään, kylpylöistään ja kasinosta, jossa Dostojevski hävisi rahansa. 

Kaupunki on liian sievä, tuli ikävä kotia ja Tamperetta. 

Täällä arvostetaan rahaa, eikä pankkikortteja. Kävin nostamassa rahaa huoneesta, josta löytyi monta automaattia, myös niitä, joilla voi maksaa laskujaan. 

Rautatieasema on kaukana itse kaupungista, joten jouduin käyttämään taksia. Varmaan bussejakin olisi kulkenut, mutta oli kiire hotellille, jonka respa suljetaan klo 18. Maahanmuuttaja taksikuski oli asunut lähikaupungissa kolme kuukautta ja kävi täällä töissä. Hän halusi Suomeen, josta hänellä oli liian optimistinen kuva.

Respan mies ehdotti huoneen upgreidaamista kahdellakymmenellä eurolla, joten minulla on parveke ja kylpyamme. Respa on auki klo 7-18 ja hotelliin pääsee naputtelemalla pin-koodin, joka on teipattu huoneen avaimenperään. Epäilen, että koodia ei vaihdeta alituiseen.

Kävin äsken syömässä aamiaista hotellin aamiaiskammiossa (ovessa luki Früchstück-Speiseraum). Minun lisäkseni siellä istui saksalainen kahdeksankymppinen pariskunta, joka oli jo puhunut kaiken. He aukaisivat suunsa vain syödäkseen. Äkäisen näköinen rouva tuli välillä keittiöstä oikaisemaan haarukoiden asentoa.

Käsi väsyy kännykkää näpytellessä. Palaan asiaan ehkä huomenna.