Coolcation

Ulkona näyttää vaarin villasukilta. Aion silti lähteä ulos kunhan tästä tokenen.

Englantia puhuvat keksivät hauskoja tuoreita sanayhdistelmiä. Olen kuullut kaksi uutta: coolcation ja shrinkflation. Ensin mainittu sana tarkoittaa etelänloman vastakohtaa. Coolcationilla lähdetään pakoon tukahduttavaa hellettä. Ennestään tuttua on staycation-lomailu, jolloin majoitutaan lähihotelliin. Shrinkflation merkitsee inflaation ja hintojen nousun ilmenemistä tuotepakkauksien pienenemisenä, jolloin hinta saattaa pysyä samana. 

Sain eilen pakahduttavan tarpeen matkustaa Norjaan. Nyt voisi ostaa Interrail-lippuja kahdenkymmenen prosentin alennuksella. Kuvittelin itseni istumassa junassa välillä Oslo-Bergen. Maisemat junan ikkunasta ovat kuulemma vaikuttavat. Alennuslipun voi ostaa 3.7 saakka ja aktivoida 1.9 lähtien ja sen jälkeen yhdentoista kuukauden ajan (tämä ei ole maksettu mainos). Katsoin jo majoituksia Oslosta. Matkan kustannukset hillitsevät hieman matkustusintoani. Yöllä valvoin ja pohdin asiaa. Ehkä ensi kevät olisi hyvä ajankohta matkalle. Ehkä lähden, ehkä en.

Hyppään taas aiheesta kolmanteen tai peräti neljänteen. Isäni vihasi Eino S. Repoa, joka toimi Yleiradion pääjohtajana 1969-1974. Siihen aikaan puhuttiin reporadiosta. Repoa haukuttiin television ääressä, perhepiirissä, eikä miehelle lähetetty vihapostia. 

Lokakuun alusta Yleä alkaa johtaa sympaattien oloinen Marit af Björkensten, jota sinuteltiin lyhyessä televisiohaastattelussa. Häntä isäni tuskin vihaa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kannattavat yhteistä verovaroilla kustannettua Yleä.  

Chattailen tätä kirjoittaessani terveydenhuollon kanssa, sillä  olen multitaskaaja. Voin ilokseni ilmoittaa, että sain rokotusajan.

Paluu

Lähdin Hampurista junalla Lyypekkiin joskus viiden jälkeen maanantaina, jatkoin bussilla Travemünden satamaan Skandinavian laivaterminaaliin, jossa olin jo puoli kahdeksalta illalla, vaikka kävin syömässä Lyypekissä. Osaan muuten jo kirjoittaa ü:n, é:n, è:n, à:n, ã:n, ø:n. Ja vielä ŧ í ô œ ò ó ŋ ñ ç ž ż ź. Tämä on ihan uusi maailma!

Laivaterminaalissa luvattiin ystävällisesti ottaa rinkkani tiskin taakse säilöön, että voin kävellä laivan lähtöä odotellessani. No ei siellä ollut oikein mitään missä kävellä. Satama-alueella pitäsi käyttää huomioliivejä (ei sattunut mukaan), eikä sittenkään saisi liikkua juuri missään. Suurimman osan ajasta käytin siihen, että seurasin miten rekkakuskit käppäilivät ostamaan Traveller shopista alkoholia. He olivat pukeutuneet shortseihin, lyhythihaisiin paitoihin ja läpsysandaaleihin vaikka oli aika viileää. 

Tapasin terminaalissa Münchenistä saapuneen puheliaan naisen, joka kertoi olevansa kuvanveistäjä ja menossa laivaristeilyllle Helsinkiin. Yli kolmekymmentä tuntia laivalla matkustamista suuntaansa ja kaksi yötä hotellissa Helsingissä. Hän oli ostanut liput Stravinski-iltaan oopperataloon ja perehtynyt etukäteen pääkaupungin taidemuseoihin. Naista seuratessa tuli mieleen, että voisihan sitä puhua vieraille ihmisille sen sijaan, että kyräilee jossain nurkassa. 

Laivaa odotti myös hiljainen Manfred, jonka kuvanveistäjä veti mukaan keskusteluun. Manfred jatkaisi heti tulopäivänä Viking Linella Tukholmaan tapaamaan tytärtään ja siitä myöhemmin junalla Trondheimiin poikansa luo. Hän aikoi palata Saksaan lentäen. 

Meidät kuljetettiin parilla autolla laivalle klo 23. Puolilta öin alkoi kaiuttimista pauhata lakisääteinen safety demonstration. Laiva lähti merelle Saksan aikaa noin klo 02, mutta silloin olin jo unessa. 

Laivalla istuin kahvilassa, katselin merta, söin, lueskelin, kirjoitin ja makoilin hytissäni. Kuuntelin ihmisten juttuja. Erään miehen housut olivat hukkuneet (varastettu?). Oli hänellä kyllä housut jalassa. Kaikki hänen omistamansa muut neljät päällyshousut olivat jossakin. Mies mietti, mistä hän keksii housut seuraavalle päivälle, sillä hän vaihtaa kyseistä asua päivittäin. Käsiteltiin kyllä miehen lapsuuttakin ja terapiakäyntejä. 

Saksalainen nainen oli innoissaan laivan saunasta ja kaikesta muustakin. Paatissa muuten näytti olevan rekkamiesten oma lounge. 

Meidät autottomat matkustajat kuljetettiin kahdella autolla Vuosaaren satamaterminaaliin keskiviikkoaamuna. Kuvanveistäjä oli hommannut itselleen kyydin yhden suomalaisen miehen autossa. Neuvoin Manfredille bussin, metron ja Viking Linen terminaalin. Käytin viimeisen interrail-matkani välillä Hki- Tre. Vieläkin kuvittelen välillä tuntevani jalkojeni alla pientä keinuntaa.

Interrail osa 14 (Hampuri)

Istun kahvilassa kirjoittamassa . Kaipaan läppäriäni.

Kävelin eilen Elbphilharmonie-musiikkitalolle, joka on tärkeä arkkitehtoninen nähtävyys Hampurin satama-alueella. Talossa on näköalatasanne, jonne kuka tahansa voi mennä jos maksaa kolme euroa (lipun voi ostaa netistäkin). Talossa oli juuri palohälytys, enkä jaksanut odottaa. Rakennus ei ilmeisesti palanut. . Musiikkitaloa rakennettiin pitkään ja se maksoi paljon. Upea rakennus, joka on elämys musiikkia rakastavalle (näin olen kuullut).

Harhailin pitkään Speischerstadtin alueella, jossa näkee komeita kanavia ja vanhoja varastorakennuksia.

Goottilainen Pyhän Nikolauksen kirkko tuhoutui lähes kokonaan liittoutuneiden pommituksissa, mutta sen jäänteet ovat jäljellä muistuttamassa sodan kauhuista. Pommituksissa melkein kaikki Hampurin rakennukset pistettiin maan tasalle . Muistaakseni lähes 40 000 asukasta kuoli. 

Kirkontorni säilyi vaikka kirkko tuhoutui. Torni on korkeudeltaan 147 metriä. Yritin ostaa lipun kirkontorniin kuljettavaan  hissiin, mutta samalla oli hankittava pääsy museoon ”Muuten kaikki menisivät vain torniin”, sanoi lipunmyyjä.  Lippu maksoi kuusi euroa. Ahtauduimme hissiin ja siinä vaiheessa alkoi kaduttaa. Hyvä kun uskalsin vilkaista maisemia. 

Kirkko on hetken ollut maailman korkein uskonnollinen rakennus. Pyhän Nikolauksen kirkko näyttää hiiltyneeltä ja kuvittelin haistavani savun, vaikka eihän se ole mahdollista. Kannatti mennä museoonkin. Saksalaiset muistavat aina huomioida myös omat pahat tekonsa.

Olen muutaman kerran säikähtänyt kadulla  makaavia kodittomia. Yhden makuupussimytyn vieressä näkyi kaksi kananmunaa. Mistä tietää, onko siellä makaava ihminen edes hengissä. 

Interrail osa 12 (Hampuri)

 

En ole enää Baden-Badenissa vaan Hampuri-Hampurissa, mutta en lähelläkään Tampere-Tamperetta.

Hotelli seisoo hienolla kadulla nimeltään An der Alster ja jos pienen huoneeni ikkuna katsoisi toiseen suuntaan, se näkisi vettä ja merihanhia poikasineen. Hotelli on reilun kymmenen minuutin kävelyn päässä Hampurin päärautatieasemalta. Huoneen hintaan ei kuulu aamiaista, jonka saisi ostaa kahdellakympillä. Ei kiitos. Menen kahvilaan. 

Lähikatu on täynnä kahviloita ja pieniä ravintoloita, joista useat tarjoavat vegaanista ruokaa. Söin eilen illalla vegehampurilaisen tuossa muutaman harppauksen päässä. Ruokalistan näki QR-koodilla. Mistäköhän vegaaninen pekoni oli valmistettu, se näytti aidolta ja maistui savulta, suolalta ja rasvalta.

Eilen Baden-Badenin Früchstüsck-Speiseraumissa oli hätätila, sillä kahviautomaatti oli rikki. Olin ensimmäinen asiakas ja rohkenin pyytää keittiöstä kahvia. Jälkeeni aamiaishuoneeseen  saapui kaksi nuorta naista, jotka liikkuivat sukkasillaan. Vanha pariskunta oli vielä nukkumassa. Opin, että sämpylä asetellaan pieneen koriin ja kannetaan siinä pöytään. Frau Äkäinen oli kammannut hiuksensa nutturalle.

Ajoin bussilla rautatieasemalle. Jossain matkan puolivälissä uskoni alkoi loppua, sillä bussi kiersi kaupungin kaikki kadut. Istuin vielä sen jälkeen junassa seitsemän tuntia.

Hampurissa nukutti hyvin. Pesin äsken  t-paidan ja alushousut. 

Kaupunki näyttää paremmalta kuin osasin odottaa. Suunnittelen meneväni taidemuseoon.

Interrail osa 11 (Baden-Baden)

Yksin matkustaessa huomaa asioita kuten millainen teksti on aamiaishuoneen ovessa (älä vie ruokaa pois), miten lusikka on katettu ja miten tyyny taiteltu.

Tänään aamiaishuoneessa työskenteli kaksi naista, joista toinen ei ymmärtänyt mitä black coffee tarkoittaa. 

Asiakkaita istui pöydissä minun lisäkseni kolme: eilinen puhumaton pariskunta (tänään mies sanoi jotain) ja iäkäs nainen.

Kahvi tuodaan pöytään pienessä kannussa, samalla eteen kannetaan kahvikuppi. Lautanen ja pieni lusikka ovat pöydässä valmiina kuppia odottamassa. Juoma on vetistä. 

Toinen työntekijöistä haki hyllystä kaksi munakuppia ja vei ne johonkin. Ikkunassa pörisi ampiainen. Tuoreita vihanneksia oli ainoastaan juusto- ja makkara-asetemien koristeina.

Huomasin, että aamiaishuoneeseen oli aseteltu kolme yhden hengen pöytää peräkkäin ja ne oli katettu sen mukaisesti. Kaikki pöydällä ollut pyyhkäistään asiakkaan jäljiltä pois, joten olin aiheuttanut ylimääräistä vaivaa. 

Kävelin eilen metsässä. Baden-Baden on Schwartzwaldin kyljessä, joten lähitienoot kuhisevat saksalaisia reippailijoita. Pari baden-badenilaista mäkäräistä kävi kimppuuni. 

Rahalla maksaminen on yllättävän hankalaa, kun on tottunut lähimaksun käyttöön. Tarjoilijoilla on paksut lompakot, joista he kaivelevat seteleitä. 

Löysin kamalia postikortteja, mutta postimerkkiautomaatti on rikki. Postimerkkien ostaminen on vaikeaa. Tekisi mieli hedelmiä, havaitsin kartta-apin perusteella puolen kilometrin päästä ruokakaupan. 

Minulla on koti-ikävä.

Interrail osa 9 (Pisa ja Pavia)

Ei ole tullut kirjoitettua matkapäiväkirjaa, sillä tämä kännykän naputtelu on niin vaivalloista.  Tulee kamalasti kirjoitusvirheitä.

Pistäydyin Pisassa, sillä italiaa taitava siskoni miehineen viettivät vajaan vuorokauden kaupungissa, josta heidän paluulentonsa lähti.Näimme edellisen kerran äidin uurnan laskussa. Nyt oli iloisempaa. 

Kävimme syömässä kauniita ruokia (otimme joka ruokalajista kuvan). Ne myös maistuivat ihanalle. 

Tarjoilija oli käynyt kolme kuukautta aiemmin Rovaniemellä ja hän esitteli lumisia maisemia ja revontulia kännykkänsä näytöltä. Mies kätteli meidät lähtiäisiksi. 

Pisa oli viihtyisämpi kaupunki kuin luulin. Ja näimme torninkin.

Matkaseurani on lähtenyt takaisin Suomeen. Matkustan siis yksin. Valitsin paluureitin varrelta Pavian, joka sijaitsee lähellä Milanoa. Junassa vieruskaverini kysyi mihin matkustan ja kun sanoin Paviaan, tuo hieno italialaisrouva katsoi minua ja sanoi ”Why?”. 

Oli sateista ja Pavian rautatieaseman edessä pienessä puistossa örisi humalainen ukkokööri. Kävelin hotelliin koirankakkoja väistellen (muualla en ole niihin törmännyt). Kaikki näytti ankealta ja olin yksin (kaupungissa on kuulemma kiva vanha keskusta). 

Hotellin seutu oli tuhruinen ja huone ankea. Palasin respaan kyynelet silmissä ja sanoin, että haluan lähteä huomenna, jolloin minulla on syntymäpäivä. Nainen perui osan varauksesta ja upgreidasi minut parempaan huoneeseen ilman lisämaksua.

Kävin Mäkkärissä syömässä, sillä kello oli neljä ja ruokapaikat olisivat auenneet vasta seitsemältä. Tein ostoksia suuressa supermarketissa, enkä ole koskaan nähnyt niin montaa hyllymetriä oliiviöljypulloja kuin siellä. Tänään lähettivät Pavian hotellista onnitteluviestin.  

Lähdin yhdeksän junalla Milanoon. Juna oli niin täynnä, että jouduin seisomaan käytävällä, mutta nyt olen Milanossa, siitä ehkä myöhemmin lisää.

Interrail osa 8 (Lucca edelleen)

Luccan vanhan keskustan ympäri kiertää muuri, joka on niin leveä, että sitä pitkin voi kävellä. Moni turisti vuokraa hassun pyörän, jota voi polkea yhdessä neljäkin matkailijaa. Muurilla kasvaa lehmuksia, hevoskastanjoita ja luonnonkukkia. 

Eilen käveltiin koko muuri ympäri. L mietti, miten lasketaan etäisyys neljä kilometriä pitkän muurin vastakkaiselle puolelle  ja päädyttiin ympyrän kehän jakamiseen piillä, josta saadaan noin 1,3 km. 

Kävimme kasvitieellisessä puutarhassa ja opimme miltä näyttää kamelia. Puutarhassa oli lummelampi, jossa ui kilpikonnia. Osa niistä oli jähmettynyt lammen rannalle kuikuilemaan. Kivien ja kasvien peittämällä pläntillä vilisi  kilpikonnien sijaan vihreäselkäisiä sisiliskoja. Ajatella, jos ihmisen selkä olisi vihreä. Yritettäisiinkö sitä silloin peitellä vai esitellä muille.

Luccassa on niin paljon kirkkoja, että syntien tunnustaminen onnistuu vaikka kauppareissulla. Kirkot ovat upeita. San Martinon katedraalissa voi ihailla Tintoretton maalausta ”Viimeinen illallinen”.

Interrail 6 (Viareggio)

Viime yönä ukkonen jyrisi niin, että ikkunalasit helisivät. Aamulla herätessämme satoi. Nyt taivaalla näkyy viipale toiveikasta valoa. 

Illalla kävelimme kanavan vartta, joka on täynnä paikallisten paatteja. Lähempänä merta kelluu suuria ökyveneitä ja pieniä kalastusaluksia. Veneistä myydään kalaa. 

Italialaisilla on paljon koiria. Ne kulkevat yleensä vapaina ja tulevat mukaan kahviloihin ja ravintoloihin. Koirat ovat säyseitä, kohteliaita, kaupunkivilinään tottuneita, eivätkä hauku tai tappele lajitoveriensa kanssa. Tavattaessa sanovat  ”Bon giorno!” Omistajat poimivat koirien jätökset muovipusseihin.

Roskapussit heitetään  jalkakäytäville, josta ne kerätään. Ainakin toivon niin. 

Kirkonkellot muistuttavat synneistä monta kertaa päivässä. 

Interrail osa 4

 Istun taas lähikahvilassani, tällä kertaa terassilla ei näy yhtään koiraa. Näen kaksi pariskuntaa, kaksi yksinäistä (tai mistä minä tiedän, ovatko he yksinäisiä)  miestä ja pulun.  Ilma on viileä, mutta aurinkoinen. 

Kävimme eilen kauniissa puistossa ja kahdessa upeassa kaupunkipalatsissa. Kaiken löytämiseen menee aikaa, sillä täällä ei harrasteta ruutukaavoja. Kadut kulkevat miten lystäävät.

Ruoan suhteen toiveemme poikkeavat toisistaan, joten ruokapaikan löytäminen on haastavaa. Illalla ravintolat alkavat täyttyä  ruokailijoista vasta kahdeksan maissa.  Paikallinen suosikki on sipulifocaccia, jota saa ostaa kapeilta kaduilta pienistä ”kioskeista”.  Turisteja on ainakin tähän aikaan vuodesta vähän. 

Matkaseuralaiseni aikovat palata Suomeen lentäen, minä aion sitkeästi matkustaa junalla. He lähtevät viikon kuluttua kuten oli sovittukin. Minä viivyn kauemmin. Huomenna vaihdamme kohdetta.

Tämä puhelimelle naputtelu on hankalaa, joten päätän raporttini tähän.

Kurkkuverhot

Eräs kirjailija kertoi, että hän lähti nuorena reilille aiemmin täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Tai tapasivat he kerran ennen matkaa.  Me olemme L:n kanssa tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Hänen miehensä (joka lähtee myös) on vähemmän tuttu.

Olimme molemmat ladanneet puhelimiimme Interrail-äpit, joista tiirailimme aikatauluja. Toisella matkalaisella junat starttasivat tuntia aiemmin ja tulivat luonnollisesti perille tuntia ennen minun junaani. Ehkä kyse on jostain aikaerohommasta. Hämmentävää se kuitenkin oli. 

Nuorina tyttösinä katsoimme asemien seinille ripustetuista tauluista, mihin niitä junia menisi ja suttasimme määränpään vihkoseen, jota nimitettiin Interrail-kortiksi.

Ymmärsin (tai minulle selitettiin), että kun laiva lähtee aamuyöstä Travemundesta Helsinkiin, on satamaan mentävä jo edellisenä päivänä ja laivaan pääsee klo 22.30. Matkustuspäivä on siis eri kuin laivaannousupäivä.

Varasimme parit majoitukset. Vaihdoin Hampurin majapaikkaa ja muutin yöpymisaikaa.  Ostin konserttilipun. 

Haluaisin kurkkuverhot. Laitoin kurkun siemenet itämään. Kurkin aamuisin multaa toiveikkaana odottaen jotain vihreää ilmestyväksi. Saatan jo kuvitella ojentavani käteni kohti kasvattamiani kurkkuja ja  nauttivani niitä joka aterialla. Suunnittelen katselevani ulos ikkunasta itse pingoittamiani naruja pitkin kiipeilevien kurkun versojen ja lehtien läpi.  

Kurkkujen lannoitukseen suositellaan bogashi-kompostoinnissa syntyvää nestettä tai laimennettua virtsaa. Pohdin jo käytännön toteutusta. Mahdollisesti muukin lannoite käy. 

Varoitus: Tähän blogikirjoitukseen saattaa sisältyä myös faktaa. 

Kuopiossa

Kävin Kuopiossa suunnittelemassa interrail-reissua. Ostimme laivaliput Helsinki-Travemünde välille ja varasimme hotelliyön Lyypekistä. Määränpäämme on Ligurian alue Italiassa. Teimme varauksen Airbnb -majoituksesta Genovassa. Katsoin kotiin palattuani google mapsista miltä asumuksen seutu näyttää ja aloin epäillä, että selviääkö sieltä hengissä ja löytääkö asuntoa enää kaupassa käynnin jälkeen. Voi olla, että majoitummekin La Speziaan. Matkaseurani aikoo viipyä matkalla kaksi viikkoa, minä kolme. Toistaiseksi tuntuu aika sekavalta. 

Perehdyin Kuopiossa taidemaalari Juho Rissaseen, josta Antti Heikkinen on kirjoittanut näytelmän, joka esitettiin Kuopion kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Juho Rissanen syntyi Kuopiossa 1873 köyhiin oloihin. Juhon isä kuoli taidemaalarin ollessa kymmenvuotias. Isä paleltui humalassa järven jäälle markkinoilta palatessaan. Juho Rissasesta  tuli perheen elättäjä. Kulkutaudit riehuivat ja lapsia kuoli. Rissasilla ei ollut edes vakituista asuntoa vaan he asuivat loisina eri taloissa. 

Rissanen pääsi koristemaalarin oppipojaksi, kiinnostui ja kunnostautui maalaamisessa. Albert Edelfelt auttoi häntä myöhemmin taidemaalariksi kouluttautumisessa. Nyt vähän oikaisen: Taiteilija osallistui Pariisin maailmannäyttelyyn 1900 ja hän pokkasi sieltä pronssisen mitalin. Hän asui Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Tanskassa ja muutti lopulta Yhdysvaltoihin ja kuoli sitten Miamissa. Rissanen osasi monia kieliä ainakin jonkin verran ja lausui niitä savolaisittain.

Antti Heikkisen kirjoittamassa näytelmässä Maalari -Juho Rissanen, taiteilija saapuu Nilsiään maalaamaan alttaritaulua ja herättämään pahennusta. Näytelmässä käsitellään luomisen tuskaa, mutta myös taiteilijan naissuhteita.  Malleja alttaritauluun on Nilsiästä vaikea saada, kun ei voi olla varma, onko mallina keikaileminen kristitylle sopivaa puuhaa. 

Juho Rissanen ja muutkin näytelmän henkilöt puhuvat savon murretta, joka sujuu heiltä hyvin, ollaanhan Kuopiossa. Ilkka Pentti sopi hyvin Juho Rissasen rooliin ja Taava Hakala oli tehnyt näytelmästä sutjakkaasti etenevän.  

Kuopion taidemuseossa oli esillä Juho Rissasen taidetta (mm. Hauta-Heikin mummo, jota on sanottu savolaisten Mona Lisaksi kts. yllä), korttelimuseossa kerrottiin hänen elämästään ja päälle vielä näytelmä!  Tämä ei nyt liity Juho Rissaseen mitenkään, mutta Kuopiossa on hieno uimahalli.