Häpeäherkkis

Olen hyvin häpeäherkkä ihminen. 

Nuorempana juhlin ja join itseni humalaan. Krapula ja häpeä on sietämätön kombinaatio. Silloin kannattaa vaikka lyödä vasaralla sormeensa, sillä se vie huomion toisaalle. Nyt kun en tee juuri mitään, mitä saisin hävetä (lukuun ottamatta kirjoittamista) häpeäkynnykseni on laskenut. 

Nyt minua hävettää yksi juttu, jonka kirjoitin ja siihen tehty muutos.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin häpeästä ja S:ltä saamastani voimalauseesta "Häpeällä siitä selviää". Ei aina selviä. 

Olen yrittänyt kehittää muitakin selviytymiskeinoja. Yksi usein käyttämäni keino on visualisoida eteensä koko maapallo ja sen pinnalla kitkuttavat ihmiset. Kuvittelen itseni johonkin Tampereen kohdalle, josta minua ei edes erota. Varsinkin jos sattuu asumaan vaikka New Yorkissa tai Brisbanessa. Eikä ketään kiinnosta. Olen epäkiinnostava ihminen (olen nainen, liian vanha, mutta en tarpeeksi vanha ja tuntematon) ja semmoiset saavat kirjoitella typeryyksiä. 

Toinen melko pätevä tapa on häpeälaulu. Laulun saa itse valita. Se voi olla myös kertosäe tai pelkkää lallatusta. Jos omistaa pianon, sitä voi hakata. On laulettava ääneen, mielellään niin kovalla äänellä, ettei kuule omia ajatuksiaan.

Kun erityisherkät ovat saaneet äänensä kuuluviin, seuraavaksi pitäisi saada ääni ja julkinen tunnustus meille häpeäherkkiksille. Olemme kunnon kansalaisia.

Sanotaan, että sillä se menee, millä se on tullutkin. Kun kirjoitukset hävettävät, voi kirjoittaa lisää.

Vedenkeitinhäpeä

Kissankarvoja on kaikkialla, matoissa, verhoissa, lakanoissa, vaatteissa, huonekaluissa ja nenässä vaikka kuinka imuroisin ja varsinkin kun en viitsi aina imuroida. 

Kuuntelin Ylen Areenasta sarjaa, jossa käsitellään onnellisuutta ja haastatellaan useita asiantuntijoita. Onnellisuuttamme säätelevät pitkälti geenit ja ympäristötekijät. Onnellisuus ei olekaan asennekysymys. Kun jokin asia heikentää onnellisuuttamme, on onnellisuuden määrällä taipumus palata meille ominaiselle tasolle.

Kuulun Facen "Lääkärit kierrättää" -ryhmään. Huomasin, että siellä on myynnissä vain pariin kertaan käytetty laadukas vedenkeitin, jossa veden saa lämmitettyä juuri sopivaan lämpöiseksi (eri teelaadut vaativat eri lämpötilan, muuten juomasta saattaa tulla kitkerää). Omassa vedenkeittimessäni ei ole moista ominaisuutta. Se osaa hädin tuskin keittää vettä ja muutenkin se vetelee viimeisiään. Keittimestä pyydettiin 25 euroa, joka oli mielestäni aika korkea hinta tai sitten kehotettiin tekemään tarjous. Tarjosin 20 euroa, jonka jälkeen jouduin epämiellyttävän häpeän valtaan. Onneksi en aikoinaan hakeutunut kaupalliselle alalle. 

Vedenkeitin on hävinnyt. Menetin sen viiden euron takia. 

Kirjoitan ”runon”, joka sopii tähän:

Imuroin matot. 

Imuroin katon.

Imuroin Kissan.

Imuroin vedenkeittimen.  

Nyt imuri naukuu ja keittää minulle vettä.

Häpeää metritavarana

Kirjoittamisessani on kuulemma kyse häpeästä ja todennäköisemmin myös oudosta halusta häpäistä itseään.

Ostin pari vuotta sitten uuden silitysraudan, joka ei oikein ole lunastanut lupauksiaan. Kun vesisäiliön täyttää ja rauta lämpiää, vesi pursuaa tuskaisesti vääriin suuntiin. Viime aikoina olen huomannut raudan pohjan kärsineen, eikä rauta ole koskaan liukunut sulavasti vaatekappaleiden pinnalla.

Tutkiessani tilannetta tarkemmin, huomasin, että silitysraudan pohjasta irtoaa kummallisia muoviriekaleita. Olen ilmeisemmin jättänyt suojamuovin paikoilleen.

Olen kirjailija Petri Tammisen fani. Uusimmasta Imagesta löytyy Venla Rossin kirjoittama Tammisen henkilöhaastattelu. Kirjailija on vältellyt tällaisia haastatteluja, eikä niitä ole kuulemma paljon pyydettykään.

Häpeästä puheen ollen Tammisen ystävä oli todennut "Sähän myyt häpeää metritavarana".

Erno Paasilinna on sanonut, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä. Imagen haastattelun mukaan Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja (on Tammisella kyllä perhekin).

Petri Tammisen elämä sosiaalisten velvotteiden keskellä ei ole ollut helppoa, lentopalloharrastuksen pariin pääseminenkin vaati monta vuotta, sillä ensimmäiseen lähestymiseen ei heti vastattu. Kirjailija on hakenut kerran apua terapiastakin, mutta eihän siitä tullut mitään, sillä hän yritti tehdä vaikutuksen terapeuttiinsa.

Lukekaa Imagen mainio juttu tai ennen kaikkea lukekaa Petri Tammisen kirjoja. 

Jos ei olisi kykyä häpeään niin onnistuisiko kirjoittaminen? Joku motiivi pitää ihmisellä toimintaansa olla.

Häpeä!

Häpeä!- Nolo komedia kulttuuriravintola Kivessä kertoo, kuten nokkela saattaa nimestäkin päätellä, häpeästä . Mikä muu kuin häpeän tunne meitä ihmisiä yhdistäisi. Vain psykopaatit eivät tunne lainkaan häpeää.

Esityksessä kaksi ihan mainiota näyttelijää (Mari Turunen ja Kaisa Hela) käyvät läpi häpeän aiheita nopeasti vaihtuvissa sketsimäisissä jaksoissa. Puhutaan seksistä, riisutaan vaatteet ja istuuhan näyttämöllä myös valtava kakkakeko.

Odotin näytelmältä liikaa. On piinaavaa istua katsomossa kun kaikki muut nauravat pissat housuissa, samalla kun itseä korkeintaan hieman huvitti. Vaatiihan se rohkeutta esiintyä alasti yleisön edessä, mutta en silti ollut lähelläkään nauruun tukehtumista. Naurattamisen lisäksi pitäisi liikuttaa yleisöä. Pitää taukoja. Keksiä jotain järisyttävän yllättävää.

Kallion seurakunta järjestää kuulemma kapakoissa tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat avautua häpeästään myötämielisessä ilmapiirissä. Joku hullu voi paljastaa häpeänsä somessa, mutta kuka sellaista tekisi, sillä olemme sarjaonnistujia.

Kuten jo sanoin, kaikki muut nauroivat, joten olen väärässä. Olen mahdollisesti  nähnyt liikaa teatteria ja on aika pitää teatteriton toukokuu. Tai kärsin tietämättäni masennuksesta. Ehkä esitys nauratti niitä, joita ei ole enää kasvatettu häpeällä. Tai olen sen tason häpeäspesialisti, että tämä oli minulle liian mietoa kamaa. En ollut todennäköisesti myöskään nauttinut riittävästi alkoholia.

Kiusallinen kukkakimppu

Osallistuin vanhan ystävän kanssa taidehistorian kurssille. M ehdotti, että hankkisimme opettajalle kiitokseksi kukkakimpun. Aloin kiemurrella vaivautuneesti vaikka olin kovin tyytyväinen kurssin antiin ja opettajaan.

Ennen viimeistä luentoa M lähetti viestin kukka-asiasta ja minä vastasin. "Tulppaaneja" (tulppaanit ovat vaatimattomimpia kukkia joita tiedän, mutta silti kauniita). M osti kauniin suuren kukkakimpun ja minä kirjoitin nimeni kortin alalaitaan pikkuruisin kirjaimin. Luennon loputtua tuuppasin M:n kukkineen naisen luo, joka oli ikionnellinen kukkapuskasta ja halasi ystävääni.

Jälkeenpäin mietin miksi kukkien antaminen aiheutti vaivaantuneen olon, sillä sehän oli todella ystävällistä. Kukapa kukista pahastuisi. Siinä oli jotain sellaista, ettei saa erottua muista. Herättää huomiota. Korkeintaan tulppaaneja.

Onneksi M osti kukat. 

Olen saanut kirjoittamisen myötä paljon eri ikäisiä kavereita. Eivät kaikki tietenkään ole mitenkään erityisen läheisiä.  Heidän taustansa ja elämänsä ovat kovin erilaisia kuin minun ja se virkistää.

Usein samalla porukalla tavatessa puhutaan vuodesta toiseen samoista asioista. Jos olette joskus olleet vaikka äitiyslomalla tai virkavapaalla niin tiedätte, etteivät puheenaiheet työpaikallakaan miksikään muutu. Siksi on hyvä kuulua riittävän moneen pieneen erilaiseen heimoon. Silloin huomaa myös etteivät kaikki ihmiset suinkaan kärsi kiusallisesta kukkakimppuneuroosista.