Kirjoittamisessani on kuulemma kyse häpeästä ja todennäköisemmin myös oudosta halusta häpäistä itseään.
Ostin pari vuotta sitten
uuden silitysraudan, joka ei oikein ole lunastanut lupauksiaan. Kun
vesisäiliön täyttää ja rauta lämpiää, vesi pursuaa tuskaisesti vääriin suuntiin. Viime
aikoina olen huomannut raudan pohjan kärsineen, eikä rauta ole koskaan
liukunut sulavasti vaatekappaleiden pinnalla.
Tutkiessani tilannetta
tarkemmin, huomasin, että silitysraudan pohjasta irtoaa kummallisia
muoviriekaleita. Olen ilmeisemmin jättänyt suojamuovin paikoilleen.
Olen kirjailija Petri Tammisen fani. Uusimmasta Imagesta löytyy Venla Rossin kirjoittama Tammisen henkilöhaastattelu. Kirjailija on vältellyt tällaisia haastatteluja, eikä niitä ole kuulemma paljon pyydettykään.
Häpeästä puheen ollen Tammisen ystävä oli todennut "Sähän myyt häpeää metritavarana".
Erno Paasilinna on sanonut, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä. Imagen haastattelun mukaan Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja (on Tammisella kyllä perhekin).
Petri Tammisen elämä sosiaalisten velvotteiden keskellä ei ole ollut helppoa, lentopalloharrastuksen pariin pääseminenkin vaati monta vuotta, sillä ensimmäiseen lähestymiseen ei heti vastattu. Kirjailija on hakenut kerran apua terapiastakin, mutta eihän siitä tullut mitään, sillä hän yritti tehdä vaikutuksen terapeuttiinsa.
Lukekaa Imagen mainio juttu tai ennen kaikkea lukekaa Petri Tammisen kirjoja.
Jos ei olisi kykyä häpeään niin onnistuisiko kirjoittaminen? Joku motiivi pitää ihmisellä toimintaansa olla.
6 kommenttia:
Erno Paasilinna oli fiksu mies, mutta aika ehdottoman tyyppinen myös. Ei tuokaan lause mikään neronleimaus ole. Eikö noita omassa suljetussa talossaan eläneita kirjailijoita ole vaikka kuinka paljon, alkaen vaikka Brontën sisaruksista?
Häpeästä kirjoittaminen auttaa lukijoita yhtä paljon kuin kirjailijaa, tai siis enemmän, kun lukijoita on sentään aina enemmän kuin yksi.
Häpeä taitaa olla meille kaikille yhteinen tunne, joillakin se on voimakkaampaa. Ihminen, joka ei häpeä yhtään mitään taitaa olla psykopaatti. Kirjailijan kuului joskus juhlia ja rällätä, nykyään se ei enää pidä paikkaansa.
Petri Tamminen on brändännyt itsensä hauskasti. Maustetytöt lienevät saman "uustavallisuuden" juhlittuja edustajia musiikin puolella.
Jossain vaiheessa häpeilemätön renttuilu tekee varmaan silti paluun. (Itse)ironiaankin kyllästyy ajan mittaan.
En oikein usko, että Tammisen kohdalla on kyse brändäyksestä. En tietenkään tunne kirjailijaa, joten tämä on vain tunne aitoudesta.
Se onkin syyllisyys, jota psykopaatit eivät tunne, häpeästä en tiedä. Tarkka lukija korjasi.
Hmmm.. ehkä brändäys -termillä on (vielä) vähän ikävä kaupallinen sivumaku? Kielitoimisto määrittelee "brändin" kuitenkin melko neutraalisti: tuote(merkki), yritys, henkilö tms., jolle on markkinoinnin yms. avulla luotu t. syntynyt laaja (myönteinen) tunnettuus.
Itse korostaisin nimenomaan tuota yms:iä: brändäyksen ei suinkaan tarvitse olla laskelmoitua tai epäaitoa. Ennen puhuttiin taiteilijapersoonista ja imagosta, nykykielenkäytössä henkilöbrändeistä. Kirjallisuustieteessä on vähän pölyttynyt käsite "kirjailijakuva". Tammisen kirjailijakuva on ihan omanlaisensa, kaikista muista kirjailijoista erottuva - siis
brändi!
Ja niin on muuten sinulla
itselläsikin :)
Ajattele sitä vaikka tietynlaisena käyntikorttina, jos itse termi "brändi" ahdistaa. Viimeistään kustantamossa se lokerointi kuitenkin tehdään. Ja ihan viimeiseksi lukijoiden päässä!
Lähetä kommentti