Osallistuin vanhan ystävän kanssa taidehistorian kurssille. M ehdotti, että hankkisimme opettajalle kiitokseksi kukkakimpun. Aloin kiemurrella vaivautuneesti vaikka olin kovin tyytyväinen kurssin antiin ja opettajaan.
Ennen viimeistä luentoa M lähetti viestin kukka-asiasta ja minä vastasin. "Tulppaaneja" (tulppaanit ovat vaatimattomimpia kukkia joita tiedän, mutta silti kauniita). M osti kauniin suuren kukkakimpun ja minä kirjoitin nimeni kortin alalaitaan pikkuruisin kirjaimin. Luennon loputtua tuuppasin M:n kukkineen naisen luo, joka oli ikionnellinen kukkapuskasta ja halasi ystävääni.
Jälkeenpäin mietin miksi kukkien antaminen aiheutti vaivaantuneen olon, sillä sehän oli todella ystävällistä. Kukapa kukista pahastuisi. Siinä oli jotain sellaista, ettei saa erottua muista. Herättää huomiota. Korkeintaan tulppaaneja.
Onneksi M osti kukat.
Olen saanut kirjoittamisen myötä paljon eri ikäisiä kavereita. Eivät kaikki tietenkään ole mitenkään erityisen läheisiä. Heidän taustansa ja elämänsä ovat kovin erilaisia kuin minun ja se virkistää.
Usein samalla porukalla tavatessa puhutaan vuodesta toiseen samoista asioista. Jos olette joskus olleet vaikka äitiyslomalla tai virkavapaalla niin tiedätte, etteivät puheenaiheet työpaikallakaan miksikään muutu. Siksi on hyvä kuulua riittävän moneen pieneen erilaiseen heimoon. Silloin huomaa myös etteivät kaikki ihmiset suinkaan kärsi kiusallisesta kukkakimppuneuroosista.
4 kommenttia:
Kiitos tästäkin rehellisyydenpuuskastasi. Minäkin enimmäkseen vetäydyn takariviin kun tulee puheeksi kurssin pitäjän huomioiminen kurssin lopussa. Se aiheuttaa syyllisyyden tunteita vaan ei korjausliikettä.
Meitä taitaa olla monta.
Minulla on taas pian edessä tämä sama ongelma.
Kansalaisopiston vesijumpassa mahtava kannustava ohjaajamme jakoi jouluna altaasta pois lähtiessä kaikille konvehteja. Minä aloin heti suihkuhuoneessa saarnata, eikö se olisi pitänyt mennä toisinpäin, eikö meidän olisi pitänyt antaa jotain ohjaajalle. Tämä ei vaivannut muita yhtään. Itse en opettajana kaivannut oppilailta mitään, miksi nyt tämmöinen syyllisyys!
Pilateksessa sama juttu. Edellisessä ryhmässä, pienemmässä ja tiiviimmässä lahjoimme open jouluin sekä keväin. Kun vaihdoin ryhmää ja opistoa ohjaajan muutettua pois, niin uudessa ryhmässä kukaan ei puhunut mitään lahjoista. Ajattelin huojentuneena, että tämmöinen on isomman opiston tyyli. Sitten kuulin, että joku oli jättänyt kansliaan henkilökohtaisen lahjan ja epävarmuus palasi. Pakko varmaan jäädä pois viimeisestä kokoontumisesta, kun ei tiedä, miten toimia.
Näin keväällä tämä aihe on ajankohtainen!
Lähetä kommentti