Päätin lopettaa Reuma-lehden kolumnistin hommat tämän vuoden loppuun. Yksi kolumni on vielä tulossa (olen jo lähettänyt sen), mutta siinä se sitten on. Olen saanut positiivista palautetta, mutta alkoi tuntua, että olen etääntynyt liikaa reumatologiasta ja sairaalamaailmasta. Haluaisivat minut kuulemma mielellään edelleen siihen hommaan. Otin sen kehuna.
Luin Varpu Tavin kirjan Viisaus on vanhoissa naisissa (joissakin on, toisissa ei). Varpu Tavi haastattelee mm. kirjailija Anneli Kantoa, jota arvostan kovin. Kanto herää seitsemältä, aloittaa kirjoittamisen heti aamusta, jatkaa kunnes syö lounaan, nukkuu päiväunet, tekee taustatyötä, kirjoittaa, kunnes katsoo uutiset eikä muistaakseni enää sen jälkeen kirjoita. Menee nukkumaan. Ihan tarkkaan en muista hänen aikataulujaan, mutta hän on todella ahkera. Olen laiska paska.
Sain viestin, että romaanini Ei saa elvyttää varastokappaleet makuloidaan eli hävitetään. En tiedä miten se tapahtuu, ilmeisesti kirjat päätyvät paperimassan raaka-aineeksi. Ehkä niitä hakataan lekalla.
Makulointi-ilmoitus ei erityisemmin piristä, mutta tämä on kuitenkin ymmärtääkseni yleinen käytäntö. Myymättömien kirjojen varastointi maksaa ja jatkuvasti sisään tunkee uutta varastoitavaa. Onneksi kirjan sähköiset versiot jäävät.
Minulle tarjoutui (niin on tapana) mahdollisuus ostaa romaaniani
edulliseen hintaan ja tilasin niitä kaksikymmentä kappaletta. Minunkin
varastoillani on rajansa ja hintansa.
Molempien kirjojen makulointi-ilmoitukset ovat olleet varovaisia ja ensimmäinen oli erityisen empaattisesti ilmaistu, joten kaipa kustantamossakin tiedetään, ettei mokoma hävitys tunnu kivalta.
Kirja on vähän kuin vaate, se on muodissa vain hetken. On tietysti olemassa klassikkovaatteita ja kirjoja, joita on aina tarjolla. Pitäisi kirjoittaa klassikko, niin ei makuloitaisi. Oma syy.
Eräs tuttuni kysyi Facessa, miltä kenenkin pään sisällä näyttää. Yritäpä tarkkailla, mitä nyt ajattelet, niin siitähän ei tule mitään. Kirjoitin tämän, käänsin katseeni vasempaan ja näin viherkasvini, en ajatellut juuri mitään, katsoin oikeaan, näin Kertun nukkumassa nojatuolissa, jonka päällä lojuu kissankarvainen villapeitto, joka pitäisi puistella pihalla. Tiedostin koko ajan, että nyt sitten ajattelen Kerttua ja villapeittoa.
Olkapääni tuntuvat kipeiltä ja mietin kuntosaliohjaajaa ja sporttista nuorta miestä, joka juoksi juoksumatolla niin lujaa, että siinä oli riskinsä.
Nämä ajatukset eivät tulleet esille mitenkään erityisen hyvässä järjestyksessä vaan sotkuisina ja epätäydellisinä. Solmuisempina ja takkuisempina kuin ne tänne kirjoitin.
