Kulttuurikoti huojuu

Tein ystävän kanssa pienen kulttuurimatkan Helsinkiin. Varasimme oikein hotellihuoneet, kun sattui löytymään hyvä tarjous. R:n hotellihuone oli siivoamaton, ja patjassa näkyi kellertävä kusiläiskä. R sai kaksi drinkkilippua ja yhden uuden huoneen. 

Meni hetki, ennen kuin löysin kosketusnäppäimisen paneelin, jolla saattoi ohjata hotellihuoneen valaistusta. En kuulu hotelli-ihmisiin.

Sitten kulttuuriin: Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitetään Anneli Kannon ja Heini Tolan yhdessä kirjoittamaa näytelmää Jotuni. Näytelmän on ohjannut Heini Tola. Katsomo oli täysi ja me istuimme ensimmäisellä rivillä. R:n korviin sattui, kun näyttelijät huusivat, minä kestin huutamisen hyvin. 

Näytelmän perusteella Maria Jotuni haaveili kirjailijan urasta eikä lapsiperhearjesta. Hänen tuleva miehensä Viljo Tarkiainen halusi itselleen Jotunin. Niinhän siinä sitten kävi, että Maria tuli raskaaksi ja joutui avioitumaan puisevan Tarkiaisen kanssa. Perheeseen syntyi vielä toinen lapsi, eivätkä olosuhteet olleet kirjoittamiselle suosiolliset, vaikka perheeseen hankittiin apulainen maalta. Tarkiainen ei viihtynyt kotona vaan töissä. Näytelmiä ja perheriitoja syntyi. 

Tarkiainen korosti perheen sivistyneisyyttä, ja ulospäin kaiken piti näyttää hyvältä. Ruokapöydässä syötiin siivosti silakoita (muuhun ei ollut varaa), Tarkiainen piti monologejaan, eikä kenelläkään ollut hauskaa. 

Jotunin kirjailijanuran vastoinkäymiset tuntuivat jotenkin tutuilta, vaikka en todellakaan vertaa itseäni Maria Jotuniin, joka on jättiläinen (näytelmässä sanottiin, että Jotuni tarkoittaa jättiläistä). Olen pelkkä puutarhatonttu hänen rinnallaan. 

Väliajan jälkeen väkivalta ja mustasukkaisuus tulivat kuvioihin. Pieni kuiva huumori ja väkivallan esteettisyys huojensivat meitä katsojia. 

Pidin näyttämöllisistä ratkaisuista, muusikosta, joka osallistui esitykseen muutenkin, videoista, tekstistä ja erinomaisista näyttelijöistä (Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen ja Anna Airola). Musiikista ja vähän näyttelemisestäkin vastasi Salla Markkanen.

Kannatti lähteä Helsinkiin. Kävin kolmessa taidemuseossakin, mutta niistä ehkä myöhemmin.  

 

Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

Kerro miltä pääsi sisällä näyttää?

Päätin lopettaa Reuma-lehden kolumnistin hommat tämän vuoden loppuun. Yksi kolumni on vielä tulossa (olen jo lähettänyt sen), mutta siinä se sitten on. Olen saanut positiivista palautetta, mutta alkoi tuntua, että olen etääntynyt liikaa reumatologiasta ja sairaalamaailmasta. Haluaisivat minut kuulemma mielellään edelleen siihen hommaan. Otin sen kehuna.

Luin Varpu Tavin kirjan Viisaus on vanhoissa naisissa (joissakin on, toisissa ei). Varpu Tavi haastattelee mm. kirjailija Anneli Kantoa, jota arvostan kovin. Kanto herää seitsemältä, aloittaa kirjoittamisen heti aamusta, jatkaa kunnes syö lounaan, nukkuu päiväunet, tekee taustatyötä, kirjoittaa, kunnes katsoo uutiset eikä muistaakseni enää sen jälkeen kirjoita. Menee nukkumaan. Ihan tarkkaan en muista hänen aikataulujaan, mutta hän on todella ahkera. Olen laiska paska. 

Sain viestin, että romaanini Ei saa elvyttää varastokappaleet makuloidaan eli hävitetään. En tiedä miten se tapahtuu, ilmeisesti kirjat päätyvät paperimassan raaka-aineeksi. Ehkä niitä hakataan lekalla.

Makulointi-ilmoitus ei erityisemmin piristä, mutta tämä on kuitenkin ymmärtääkseni yleinen käytäntö. Myymättömien kirjojen varastointi maksaa ja jatkuvasti sisään tunkee uutta varastoitavaa. Onneksi kirjan sähköiset versiot jäävät. 

Minulle tarjoutui (niin on tapana) mahdollisuus ostaa romaaniani edulliseen hintaan ja tilasin niitä kaksikymmentä  kappaletta. Minunkin varastoillani on rajansa ja hintansa.

Molempien kirjojen makulointi-ilmoitukset ovat olleet varovaisia ja ensimmäinen oli erityisen empaattisesti ilmaistu, joten kaipa kustantamossakin tiedetään, ettei mokoma hävitys tunnu kivalta. 

Kirja on vähän kuin vaate, se on muodissa vain hetken. On tietysti olemassa klassikkovaatteita ja kirjoja, joita on aina tarjolla. Pitäisi kirjoittaa klassikko, niin ei makuloitaisi. Oma syy.

Eräs tuttuni kysyi Facessa, miltä kenenkin pään sisällä näyttää. Yritäpä tarkkailla, mitä nyt ajattelet, niin siitähän ei tule mitään. Kirjoitin tämän, käänsin katseeni vasempaan ja näin viherkasvini, en ajatellut juuri mitään, katsoin oikeaan, näin Kertun nukkumassa nojatuolissa, jonka päällä lojuu kissankarvainen villapeitto, joka pitäisi puistella pihalla. Tiedostin koko ajan, että nyt sitten ajattelen Kerttua ja villapeittoa. 

Olkapääni tuntuvat kipeiltä ja mietin kuntosaliohjaajaa ja sporttista nuorta miestä, joka juoksi juoksumatolla niin lujaa, että siinä oli riskinsä.  

Nämä ajatukset eivät tulleet esille mitenkään erityisen hyvässä järjestyksessä vaan sotkuisina ja epätäydellisinä. Solmuisempina ja takkuisempina kuin ne tänne kirjoitin.

Äidin kanssa

Kuuntelin puolella korvalla (miten puolella korvalla kuunnellaan?), kun Ylen ykkösellä soitettiin Anneli Kannon mielilevyjä ohjelmassa "Näistä levyistä en luovu". Ohjelmassa Kanto mainitsi useamman kerran oopperakäynneistään äitinsä kanssa. 

Ymmärsin ohjelmaa kuunnellessani, etten koskaan käynyt oman äitini kanssa kahdestaan muualla kuin ruoka- tai vaatekaupoissa. Kerran hurautimme koko perheen voimalla Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan Giuseppe Verdin oopperaa Don Carlos. Välillä mietin, tapahtuiko se ihan oikeasti, sillä onhan se ollut melkoinen rahallinen satsaus. Isä ja äiti kuuntelivat paljon klassista musiikkia yhdessä. Isä ei voi sietää iskelmää tai rockia. Hänellä on asiasta hyvin vahvat mielipiteet.

Äiti olisi epäilemättä lähtenyt mielellään kanssani oopperaan, konserttiin, teatteriin tai elokuviin, jos olisin pyytänyt, mutta en tehnyt sitä. Ei tullut edes mieleeni. Yksi syy oli varmasti se, että isä ja äiti olivat niin kiinteästi pari ja he kävivät kaikkialla kahdestaan. 

Olemme muistelleet, mitä äiti harrasti. Työtä (työ ei taida olla harrastus), sisustamista, joogaa, sudokuja, kävelemistä ja englanninkielisten dekkareiden lukemista. Äiti oli kerran kunnallisvaaliehdokkaanakin. Olimme aikoinaan poliittisesti aika erimielisiä, mutta ajan mittaan ihtohimot ehtivät silläkin alalla tasaantua. 

Minua pelottaa mitä pappi äidistä sanoo, sillä isälläni on taipumusta liioitella saavutuksiamme. Ei tietenkään koskaan meille asianosaisille vaan muille. Minähän olen liioittelutaipumuksesta täysin vapaa.

Lankoori

Kävin Lankoorissa. Istuimme rannalla ja tuijotimme merta. Meri muutti alati muotoaan kuin elävä olio. Kun meri sai tarpeekseen tuijotuksestamme, veti se yllättäen sumun verhokseen.  Saunoimme mainiossa saunassa, jonka lauteet oli rakennettu ikkunan eteen ja lauteilla istuessaankin saattoi ihailla merta. 

Kävelimme Yyterin lietteillä ja kiipesimme viiteen lintutorniin. Yhdessä lintutornissa söimme eväät. Näimme lintujakin, mutta minun ornitologisella tietämykselläni ne olivat nimeltään pienilintu ja isolintu. Hyppelimme pitkospuilla maastopyöräilijöitä pakoon. 

Ehdin siivota Kertun oksennuksen olohuoneen matolta ja sitten oli jo lähdettävä lukupiiriin. Lukupiirikirjana luimme Anneli Kannon 1500-luvun Hattulan kirkon kirkkomaalareista kertovan romaanin Rottien pyhimys. Kirjailija itse oli paikalla ja kyselimme yksityiskohtia mielenkiintoisen romaanin synnystä. Söimme herkkuja paitsi A (ei kirjailija), jonka kirurgi oli määrännyt ENE-dieetille. A kiroili puhuessaan dieetistään.

Porin junassa äänekäs nainen seuralaisineen istui samassa vaunussa. Hän kävi jatkuvasti vessassa ja sieltä tullessa hänestä löyhähti erityisen voimakas tupakan tuoksu. 

Porin junassa kuulutettiin maskipakosta, mutta äänekäs nainen ja häntä vastapäätä istunut nuorempi mies eivät maskia käyttäneet, eikä konduktööri siitä huomauttanut, joten maskipakko taitaa olla samantyyppinen pakko kuin pyöräilijän kypäräpakko. 

Maskiton nainen odotteli vankilaan pääsyä ja muutenkin asiat olivat viturallaan. Pitkä tuomio oli tulossa. Saimme tietää tämän, sillä hän laittoi puhelimensa kaiuttimelle sosiaalityöntekijälle soittaessaan. Maskin puuttuminen ei ollut hänen suurin ongelmansa. 

Olipahan mielenkiintoista kuunnella naisen juttuja ja äänekästä musiikkia, jota hän soitti ämyristään. Anneli Kantoakin oli kiva kuunnella sekä lintujen laulua ja ystävien ystävällistä puhetta Yyterin lietteillä ja Lankoorissa.

Kryppysukka

Äidinkielen opettajani kysyi joskus aikoinaan "Mihin heidimäinen huumori on kadonnut?". En muista milloin ja mistä lopulta sen löysin.  Kauanko se oli kateissa? Tilanne tuppaa taas olemaan huolestuttava. 

Ei kun googlaamaan. "Katosiko jotain?", kysyy Pirkanmaan löytötavaratoimisto. Katosi kyllä.  Eikä ole löytynyt. 

Vauva.fi -sivulta löysin vaimon hätähuudon: "Olemme 10v. olleet aviossa. Alkuun meillä oli täysin samanlainen (hieman omalaatuinen) huumorintaju. Nyt olen huomannut, että mieheltä se on alkanut katoamaan." Voin kuvitella pariskunnan sohvalle huumoriohjelmia töllöttämään. Vaimo nauraa ja mies näyttää yrmeältä. Molemmat miettivät, että tulipa otettua koiranpaska puolisoksi (viittaan tämän päivityksen loppuun).

Hauskinta kirjoittaminen oli silloin kun en ollut vielä julkaissut mitään. Puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, mutta minulle tämä perkeleellinen vaiva kehkeytyi viiveellä. Tässä vaiheessa voin vain väännellä käsiäni ja kirjoittaa siitä, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa.

Seuraava lukupiirikirjamme, Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) kertoo Hattulan kirkon kirkkomaalareista 1500-luvulta. Pelkäsin romaanin olevan tekotaiteellinen, mutta sitä se ei onneksi ole. Romaanissa käytetään ihailtavan luovia haukkumasanoja joista muutama esimerkki: surkoperse, kiukkuvittu, tulenruoka, kryppysukka, naurishaudikas, koiranpaska, kusihattu, perkeleen sikiö ja huoran poika.

Anneli Kanto on muuten kirjoittanut kuusi romaania, joista ensimmäinen julkaistiin 2007, jolloin kirjailija oli laskujeni mukaan 57-vuotias. Tämän lisäksi hän on julkaisussut hurjan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuuta ja näytelmiä, kirjoitusoppaan sekä käsikirjoittanut televisio-ohjelmia. Hän ei ole jäänyt voivottelemaan sellaisia juttuja kuten mihin minun huumorintajuni hukkuikaan.

 

Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää

En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.