Eilen vallitsi keltainen jalankulkusää. Keltainen tarkoittaa liukkaita jalkakäytäviä ja punainen vielä liukkaampia. Kun jalankulkusää on punainen, on jään päälle satanut vettä. Kerran lähdin lenkkeilemään punaisella jalankulkusäällä, enkä pysynyt pystyssä edes nastalenkkareilla. Myöhemmin huomasin, että vain toisessa jalassani oli nastakenkä.
Kävin lauantaina teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Flamingonpunainen unelma. Istuin eturivissä ja pelkäsin, että näyttelijät kompastuvat jalkohini. Jos joku ei ole käynyt Jurkassa, niin voin kertoa, että teatterisali on suunnilleen olohuoneeni kokoinen.
Flamingonpunainen unelma kesti vain tunnin ja siinä esiintyi kolme näyttelijää: Mimosa Willamo, Saga Sarkola ja Tobias Zilliacus (Hesarin arvostelussa mainittiin ensimmäisenä Zilliacus, harrastin mikrofeminismiä ja pistin naiset hänen edelleen). Zilliacus tosin vei näyttämöllä suurimman tilan, sillä hän on salskea mies ja naiset taas pienikokoisia. Näytelmän oli käsikirjoittanut Otto Sandqvist ja ohjannut David Sandqvist. Lienevätkö sukulaisia.
Näytelmässä ei ollut perinteistä alkua, keskikohtaa ja loppua. Oli vaikea tietää, milloin näytelmä loppuu. Katsomo istuikin pitkään hiljaa, ennen kuin uskalsi taputtaa. Oopperat loppuvat silloin, kun miekka lävistää päähenkilön rintakehän, jonka jälkeen hän vielä laulaa sen viimeisen aarian.
Oltiin milloin Mersussa, lentokoneessa ja taidegalleriassa, etsittiin kilpikonnaa ja ammuttiin ihmisiä. Hesari vertasi teosta Pulp Fictioniin ja miksikäs ei. Välillä nähtiin unia, näin oletan. Lavasteena toimi valotaulu, jossa ylhäällä luki Dream ja sen alapuolella LIVE, LOVE ja DEATH.
Tekstissä käytettiin toistoa, joka kuulosti hauskalta. Taas kerran voin sanoa: Paljonkaan en ymmärtänyt, mutta tykkäsin silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti