Päätin lopettaa Reuma-lehden kolumnistin hommat tämän vuoden loppuun. Yksi kolumni on vielä tulossa (olen jo lähettänyt sen), mutta siinä se sitten on. Olen saanut positiivista palautetta, mutta alkoi tuntua, että olen etääntynyt liikaa reumatologiasta ja sairaalamaailmasta. Haluaisivat minut kuulemma mielellään edelleen siihen hommaan. Otin sen kehuna.
Luin Varpu Tavin kirjan Viisaus on vanhoissa naisissa (joissakin on, toisissa ei). Varpu Tavi haastattelee mm. kirjailija Anneli Kantoa, jota arvostan kovin. Kanto herää seitsemältä, aloittaa kirjoittamisen heti aamusta, jatkaa kunnes syö lounaan, nukkuu päiväunet, tekee taustatyötä, kirjoittaa, kunnes katsoo uutiset eikä muistaakseni enää sen jälkeen kirjoita. Menee nukkumaan. Ihan tarkkaan en muista hänen aikataulujaan, mutta hän on todella ahkera. Olen laiska paska.
Sain viestin, että romaanini Ei saa elvyttää varastokappaleet makuloidaan eli hävitetään. En tiedä miten se tapahtuu, ilmeisesti kirjat päätyvät paperimassan raaka-aineeksi. Ehkä niitä hakataan lekalla.
Makulointi-ilmoitus ei erityisemmin piristä, mutta tämä on kuitenkin ymmärtääkseni yleinen käytäntö. Myymättömien kirjojen varastointi maksaa ja jatkuvasti sisään tunkee uutta varastoitavaa. Onneksi kirjan sähköiset versiot jäävät.
Minulle tarjoutui (niin on tapana) mahdollisuus ostaa romaaniani
edulliseen hintaan ja tilasin niitä kaksikymmentä kappaletta. Minunkin
varastoillani on rajansa ja hintansa.
Molempien kirjojen makulointi-ilmoitukset ovat olleet varovaisia ja ensimmäinen oli erityisen empaattisesti ilmaistu, joten kaipa kustantamossakin tiedetään, ettei mokoma hävitys tunnu kivalta.
Kirja on vähän kuin vaate, se on muodissa vain hetken. On tietysti olemassa klassikkovaatteita ja kirjoja, joita on aina tarjolla. Pitäisi kirjoittaa klassikko, niin ei makuloitaisi. Oma syy.
Eräs tuttuni kysyi Facessa, miltä kenenkin pään sisällä näyttää. Yritäpä tarkkailla, mitä nyt ajattelet, niin siitähän ei tule mitään. Kirjoitin tämän, käänsin katseeni vasempaan ja näin viherkasvini, en ajatellut juuri mitään, katsoin oikeaan, näin Kertun nukkumassa nojatuolissa, jonka päällä lojuu kissankarvainen villapeitto, joka pitäisi puistella pihalla. Tiedostin koko ajan, että nyt sitten ajattelen Kerttua ja villapeittoa.
Olkapääni tuntuvat kipeiltä ja mietin kuntosaliohjaajaa ja sporttista nuorta miestä, joka juoksi juoksumatolla niin lujaa, että siinä oli riskinsä.
Nämä ajatukset eivät tulleet esille mitenkään erityisen hyvässä järjestyksessä vaan sotkuisina ja epätäydellisinä. Solmuisempina ja takkuisempina kuin ne tänne kirjoitin.
7 kommenttia:
Voi ei, olen kauhistunut! Tuskin on kirjasi päässeet kauppoihin, kun odottamassa olevat "teloitetaan". Hullua! Entä jos tulee iso joulumyynti?
Pää on kuin mikäkin pesukoneeen rumpu, ajatukset kieppuvat eestaas. On kyllä jännä ajatella, että pääsisi vaihtamaan hetkeksi aivonsa toisen kanssa. Entä jos toisen minuus olisi paljon parempi, onnellisempi ja selkeämpi, miltä tuntuisi palata itsekseen. Voisi olla myös toisinpäin, huokaisisi helpotuksesta, ettei tarvitse olla tuo toinen.
En oikein usko isoon joulumyyntiin. Julkaisemisesta tulee tammikuussa neljä vuotta.
Kyllä joidenkin ihmisten päähän olisi kiva päästä. Tulee ainakin mieleen yksi tuttu runoilija, meikäläisen insinööriaivot raksuttavat tasaisesti verrattuna hänen aivoihinsa. Ainakin se mitä hän aivoissaan tuottaa on todella ainutkertaista. Ja sitä tulee nopeasti.
Kirjojen makulointi on kyllä barbaarista. Pahinta on, että ne makuloidaan lopulta pois kirjastoistakin. Etsin muuatta opusta, jonka lainasin ja luin joskus 1990-luvulla. Kävi ilmi, ettei sitä enää ole yhdessäkään kirjastossa koko Suomenmaassa, ei edes Kuopion Varastokirjastossa (jossa väitetysti kuitenkin pitäisi olla yksi kappale kutakin teosta).
Kuinka niitä uusia klassikoita edes ehtii syntyä, jos lukijoille annetaan aikaa max 4 vuotta?! Olen edelleen sitä mieltä, että elvytyskielto on juuri nyt aiheena trendaavampi kuin konsanaan ilmestymisvuonaan. Juurihan saimme iltapäivälehdestä nähdä kirjailija, toimittaja etc. Minna Lindgrenin tatuoinninkin! Kustantajasi taitaa olla vähän... etenkehtainen?
Kirjojen hävittäminen tuntuu aina ikävältä, mutta kyllä minä sen ymmärrän. Tosiaan sähköiset versiot jäävät ja divareissa romaania on. Olisihan se kiva, jos näin ei tehtäisi, mutta sitten pitäisi olla myyntiä.
Aina kirjastossa käydessä - 1 e kirjoja ja ilmaisia kierrätyshyllyllä - tai divarien erityishalpoja laareja katsellessa tekee pahaa kirjailijoiden puolesta: niin paljon aikaa ja ajatuksia, ihmisen pitkällistä puurtamista, suunnittelua, oikolukua, kustannustyötä ja niin lyhyt se kirjan aika, nykyään varsinkin.
Ne laarit pitävät ihmisen kiinni realiteeteissa.
Kun Akateeminen siirtyi Bonnierille, siellä myytiin vuoden vanhoja kirjoja, jopa niin hyvin myyviltä kirjailijoilta kuin Jari Tervo 30 sentillä. Kirjailijoille ei edes oltu ilmoitettu, että tulisivat ostamaan omansa pois. Minusta nuo alelaarit olivat häpeälline asia.
Olen samaa mieltä aiemman kommentoijan kanssa siitä, että elvytys on aiheena ajankohtainen.
Lähetä kommentti