Lastenromaanilleni on löytynyt kuvittaja. Omia lapsiani nuorempi, mutta se sopii hyvin, sillä kirjassakin on useita sukupolvia. En tiedä saako kuvittajan nimen kertoa, joten jätän sen vielä salaisuudeksi (sehän kiinnostaakin kaikkia). Olin surkea pitämään hauskoja salaisuuksia jo päiväkotiaikoina. Minulta livahti aina vahingossa, mitä joululahjoja olin vanhemmilleni tehnyt (vai askarreltiinko lahja vain äidille).
Hyppään taas aiheesta toiseen. Katsoin Yleltä kelpo brittidekkarin nimeltään Karen Pirie. Sarjan alku on kliseinen: Nuori nätti nainen lyhyessä koltussa kävelee yöllä kadulla ja löytyykin sitten kuristettuna ja vatsa auki viillettynä kirkkomaalta.
Ilmankos aikoinaan arkailin yöllä yksin liikkumista, enää en pelkää. No en niin paljon, eikä ilmeisesti ole tarpeenkaan, sillä sarjoissa ei koskaan oteta hengiltä kuusikymppisiä naisia. Olen tukevasti turvassa. Näyttelijä Miiko Toiviainen kertoi haastattelussaan, että tajusi miten paljon oli kammonnut öistä kaupunkia ennen kuin koki transition mieheksi. Nyt hän on ymmärtänyt, että häntä puolestaan pelätään ja ottaa sen huomioon pimeällä liikkuessaan.
Jos brittidekkarissa näytetään lampea, sieltä nostetaan ihan pian vähäpukeinen nuori naishenkilö. Kuolleena ja raiskattuna tietenkin.
Löysin Areenasta seitsemän sairaaladraamaa. En kykene katsomaan niitä. En seurannut niitä silloinkaan kun tein lääkärin töitä. No Teho-osasto oli poikkeus. Tunnen naisen, joka käsikirjoittaa Sykettä ja hän kertoi, että heillä on lääkärikonsultteja.
Areenasta löytyy psykologista jännitystä kymmenen sarjan verran, hyvän mielen sarjoja kaksikymmentä ja sarjoja, jotka "täytyy nähdä" kaksikymmentäkaksi. Olen katsonut niistä yhden, joten kova urakka on edessä.
Minulla on myös Netflix, josta katsoin Crownia. Lopetin ennen viimeistä kautta, sillä en pitänyt uusinta roolitusta uskottavana. Prinssi Charlesia esittävä Dominic West on seksikäs mies, Charles ei ole. Anteeksi Charles, sinulla on varmasti monia muita avuja.
