Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. syyskuuta 2022

Viihdettä kansalle

Pitäisi kerätä lauseita yhteen tiettyyn tarkoitukseen, eikä minulla ole toistaiseksi varastossa muuta kuin Aleksanterin kirkon lähellä seisovaan roskikseen kiinnitetty tarra, jossa lukee "Nato on rauhan tae" (suhtaudun lauseeseen vähän epäröiden, mutta ei siitä enempää). Odotan lähipäivinä kuulevani jonkun sanovan jotain syvällistä ja koskettavaa. Pitäisikö sellaisella lauseella olla tarkkaan säädellyt tekijänoikeudet?

Osallistuin Työväen kirjallisuuspäiville (kuulijana, en esiintyjänä). Paneelimuotoinen keskustelu saattaa olla vaivaannuttava sekä esiintyjän että kuuntelijan kannalta. Olen altistunut kankeiden paneelien kuuntelemiseen alani kongresseissa, joissa panelisteilla ei ole edes yhteistä äidinkieltä vaan kaikki puhuvat englantia, kuka sujuvammin ja kuka käyttää rallienglantia. 

Paneeliin osallistuu useimmiten viitisen henkilöä, joista yksi vetää keskustelua. Se ei ole aito keskustelu vaan jokaista osallistujaa haastatellaan vuorotellen ja muut odottavat omaa vuoroaan pöytää tuijotellen. 

Yhdessä paneelikeskustelussa otettiin esille viihdekirjallisuus, jota joku reppana joutuu kirjoittamaan pitääkseen lapset vaatetettuina ja itsensä kauramaidossa ja kahvissa. 

Voisiko olla, että joku saattaa jopa nauttia viihteellisen tekstin tuottamisesta? Saako niin tehdä häpeämättä itseään? Eräs ystäväni tavoittelee Prisma-kirjailijan asemaa, mutta toistaiseksi se on jäänyt haaveeksi. En uskalla edes uneksia moisesta. 

Onhan se toisaalta niinkin, että vaikka kuinka yrittää viihdyttää, saattaa tekstiin vahingossa putkahtaa hyvä lause tai tärkeä ajatus, eikä sitä välttämättä tule kitkettyä pois.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Väärä näyttelijä

Laulaja Sia Fueller on ohjannut elokuvan, joka kuvaa autismin kirjoon kuuluvaa naista. Tällaista henkilöä on nyt monen mielestä kuvattu väärin. Kritiikkiä on herättänyt myös se, ettei rooliin ole valittu autismin kirjoon kuuluvaa näyttelijää.  Vääryyttä on puitu ensin Twitterissä, sitten lehtien sivuilla ja nyt se on levinnyt tähän blogiinkin.

Ymmärrän kyllä kritiikin siitä, että kuvaus on vääränlaista (onko kukaan edes vielä nähnyt koko elokuvaa?), mutta minusta on kummallista, että näytelläkseen jotakin pitäisi itse kuulua kyseiseen ryhmään. Mihin sitten teatterikouluja tarvitaan? Eikö tämä ole näyttelijöiden ammattitaidon vähättelemistä? Pitäisikö heidän nyt loukkaantua? Miten Seela Sella saattoi näytellä Hitleriä, vaikka ei ole tietääkseni tappanut yhtään juutalaista, on itsekin juutalainen ja sukupuolikin on väärä?

Olen melko vakuuttunut siitä, että minuakin näyttelisi joku muu paremmin kuin minä itse. Ehdotan Hannu-Pekka Björkmania, Antti Holmakin kävisi ja miksei Martti Suosalo jos kaksi ensin mainittua eivät suostu rooliin. 

Samaa keskustelua käydään kirjallisuudessa. Kate Elizabeth Russel kirjoitti romaanin Vanessa, jossa hän kuvaa opettajansa hyväksikäyttämää tyttöä. Kirjailijalle sanottiin, ettei hän voi kirjoittaa aiheesta, jota ei ole kokenut. Myöhemmin Russel joutui paljastamaan, että on itsekin uhri. 

Toisaalta jos romaani on totta, saavat lehdet näyttäviä henkilöhaastatteluja. On pelottavaa, jos ihminen pakotetaan avautumaan, kuten Russelin tapauksessa kävi.

Tänä autofiktion aikana alkaa unohtua, että taide on kuitenkin mielikuvitusta ja empatiaa, eikä kaiken tarvitse olla totta ja itse koettua.


lauantai 29. helmikuuta 2020

Rokokoo

Taidehistorian kurssilla olemme loikanneet Barokista rokokoon aikaan 1700 -luvulle.

Ajan arkkitehtuuri oli mautonta, anteeksi vaan. Donald Trump saattaisi tykätäkin. Kultaa räiskittiin sinne sun tänne, huonekaluille veistettiin tassut ja lipastot näyttivät pulleilta kuin jouluporsaat.

Maalaustaiteen kuvastossa miehet viettelivät naisia eroottisiin seikkailuihin, naiset keinuivat helmat liehuen jos eivät sattuneet pyörimään lakanoissa ilkosillaan. Mallit olivat usein teini-ikäisiä. Maisemissa luonto rehotti oudon runsaana.

Taidemaalareista Antoine Watteau kuvasi mm. comedia dell' arte katuteatterin hahmoja ja juhlia, joissa vallitsi mitä ilmeisin iskumeininki. Rosalba Carriera kehitti pasellivärien käyttöä. Francois Boucherin maalauksissa kirmailivat ihannoidut paimenet ja tyttöset luonnon helmassa. Jean-Honore Fragonard maalasi vain osittain lakanan peittämät alastomat rakastajattaret keikistelemään makuuhuoneisiin (opettajan mukaan maalaukset olivat kovin suosittuja, joten taiteilija vaihtoi kuviin usein vain naisen kasvot, mutta tämä saattaa olla panettelua). Jean-Babtiste-Simeon Chardin maalasi varsin moderneja ja aistikkaita asetelmia.

Naistaiteilijoitakin löytyi kuten Marie Louise Elisabeth Vigee Lebrun, joka hyväksyttiin jopa Ranskan maalaus-ja kuvataideakatemian jäseneksi. Hänen tärkeitä asiakkaitaan oli mm. Marie Antoinette.

Tässä homman voimallisesti lyhennetty versio. Kyllä silloinkin elettiin, vaikka ei edes nettiä ollut.