Mustikkaretki

Viikonloppu kului naisten perinteisellä mökkireissulla. Lauantaina sateessa oli tunnin tauko ja innokkaat mustikkanaiset ryntäsivät sankkoineen ja poimureineen hirvikärpästen kiusattaviksi. Minäkin kävin metsässä lyhyesti ja sain saaliikseni muutaman litran mustansinisiä marjoja. Ripottelen niitä talvella jugurttiin ja kaurapuuron pinnalle.

Keräsimme kanttarelleja ja herkkutatteja jopa mökkinaapurin auton vierestä. Teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja puhuimme toistemme päälle.

Siskoni miehineen pistäytyi mökillä. Heillä on leasing-lampaita, joihin he ovat kovin kiintyneitä ja puhuvat karitsoista lämpimämmin kuin kenestäkään ihmisestä. Heidän äänensä muuttuu pehmeäksi kun he mainitsevat nuo lemmikit, jotka kuitenkin syödään pian. Näin valokuvia ja yhden videonpätkän noista elävistä ruohonleikkureista. Komplikaatioiltakaan ei ole vältytty; kun M kumartui rapsuttamaan lammasta, hänen takamuksensa osui sähköpaimeneen.

Kotimatkalla poikkesimme tienlaidan syöttölässä kahvilla ja pissalla. Näihin petollisiin liikeyrityksiin on yhdistetty erilaisia myymälöitä, joten ostin kaksi keittolautasta ja mekon. Miksi maatienvarren ostosloukuissa tulee olo, että pitää hankkia jotain?  Kakkoslaatuisia astioita tai edellisen kauden vaatteita.

Tarpeetonta höpinää

Huomasin Hesan Akateemisessa, että kotimaisen kaunokirjallisuuden hylly kaipasi järjestelyä ja tein sen myyjien puolesta. Kirjani kansi oli vahingossa kääntynyt näkymättömiin, joten korjasin virheen. En viitsinyt huomauttaa, että kirjoja pitäisi tilata lisää, sillä niitä oli vain yksi kappale.

Vuosi sitten julkaistu kirja on jo niin last season. Kirjan elämä jatkuu onneksi vielä kirjastoissa ja divareissa. Kirjani ei toki ole mikään järeä klassikko, mutta monet todella hyvätkin kirjat katoavat nopeammin kuin tämän kesän rusketus. Osa julkaistuista kirjoista ei edes pääse kirjakauppoihin. Siinä on jotain hyvin surullista. Kirjamyynti on kuulemma pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana neljäkymmentä prosenttia. Osittain myynnin lasku liittyy siihen, ettei juuri kenenkään kirjahyllystä enää löydy jämerää tietosanakirjasarjaa.

Kadotin kesällä kaksi hopeasormusta. Löysin toisen samanlaisen Tampereelta vanhojen vaatteiden myymälästä. Tänään minulla oli tunti aikaa pääkaupungissa ja yhtäkkiä eteeni putkahti pienen pieni myymälä, jossa myytiin vintage-koruja. Löysin sieltä toisen hopeasormukseni, tosin hieman pienempää kokoa kuin alkuperäinen, mutta senhän saattoi pujottaa kapeampaan sormeen.  Ryhdyn kohta uskomaan johdatukseen.

Naisten elokuvia

Rakkaudella Beatrice on keski-ikäisten naisten elokuva.  Viivasuoran Clairen (Catherinet Frot) elämään tupsahtaa isän entinen rakastajatar Beatrice (Catherine Deneuve), joka on vaikeasti sairas. Menneisyyteen liittyy ikäviä asioita, jotka kuulee jos käy katsomassa elokuvan.  Minä en jaksa niitä tässä selittää.

Naiset ovat tietysti toistensa vastakohtia, Claire on kätilö, jonka työn ranskalainen sote pilaa. Claire karttaa alkoholia ja punaista lihaa ja Beatrice on uhkapelillä itsensä elättävä tupakkaa röyhyttävä nautiskelija. Arvata saattaa, että Clairen elämä kääntyy rennompaan suuntaan ja löytyypä hänelle mieskin viereiseltä puutarhapalstalta.

Hienoa, että vanhemmille naisille löytyy hyviä rooleja. Voihan se olla, että kaikkien elämässä on joku ratkaiseva käänne ihan kuin tässä elokuvassa. Sitä ei vain aina huomaa.

On elokuvia ja naisten elokuvia. Tämä ei ollut huono omassa lajissaan. Genreen kuuluu naisten voimaannuttaminen, mikä ei ole ollenkaan huono asia. 

Piipahdin  tänään kampaajalla, joka oli joskus ostanut kirjan, jonka sivuilla opetettiin kiitollisuutta. Kampaajan aviomies toivoi, että hän kaivaisi kirjan pian uudestaan esille.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa syömässä. Olen kiitollinen, että sain nauttia heidän seurastaan. 

Hyvässä seurassa

Katsoin pätkän dokumenttia, joka kertoi yksinäisyydestä. Yksinäinen makaa sängyssään. Kodinhoitaja käy vaihtamassa vaipan kerran päivässä. Yksinäisellä käy kylässä SPR:n ystävä, joka tuntee käyntien vuoksi olevansa parempi ihminen. Yksinäinen etsii netistä kumppania. Melkein mikä vaan kelpaa.

Facebook luo harhan, että kaikilla on lounastapaamisia, ihania perheillallisia, romanttisia iltoja puolison seurassa ja yhteisiä mökkireissuja kavereiden kanssa. Ei sinne viitsi päivittää niinä viikonloppuina kun ainoa sosiaalinen kontakti on Sokoksen ruokaosaston kassahenkilö.

Arkipäivinä on ihanaa asua yksin. Kun on koko päivän ollut sosiaalinen, on mukava paeta torkkupeiton alle lukemaan Hesaria. Mitään ei tarvitse sanoa kenellekään (ei ole mitään sanottavaakaan), voi vetää ylleen virttyneen villapaidan, laittaa vaikka kuinka kummallista ruokaa ja voi korjata omat jälkensä tai jättää margariinipaketin pöydälle ja sieltä se löytyy myöhemmin, samalta paikalta minne sen on asettanut.

Joskus kaikkein yksinäisintä on toisten seurassa.

Älä herätä huomiota

Eilen raahustin  kotia kohti vetäen perässäni mummokärryä, joka on korvaamaton apu autottomalle silloin kun pitää käydä Alkossa ja ostaa tavallista enemmän ruokaa. Omani hankin viitisen vuotta sitten Pariisista ja sinne mahtuu paljon tavaraa.  Viinipulloja varten on kaksi erillistä osiota.

Kadulla epävarmasti askeltava mies katsoi minuun ja minä käänsin katseeni entisen Anttilan tavaratalon seinään sillä pelkäsin miehen ottavan kontaktia. Hän huusikin minulle "Nainen, nainen!" En huomioinut miestä, joten hän käveli perässäni ja huusi "V-tun huora, v-tun huora!" Olen rivakka kävelijä, joten mies jäi kauas taakse huutelemaan "Oletko sinä huora?" Olisi tehnyt mieli huutaa "Ei, olen lääkäri!"

Jännä juttu, mutta minua hävetti.

Käväisin Työväen kirjallisuuspäivillä kuuntelemassa kun Juha Hurme ja Saara Turunen keskustelivat suomalaisesta arjesta. Juha Hurmeen mielestä suomalaiset ovat tehneet häviämisestä sankaruutta. Siinä piilee totuuden siemen. Saara Turunen sanoi, että suomalainen pelkää olevansa erikoinen ja herättävänsä huomiota. Tavallisuus on suomalainen hyve.

Sali oli täynnä, tilan takaosassa ihmiset seisoivat ja osa meistä istui portailla. Etupenkistä vapautui paikka, jolloin joku huusi, että täällä on vapaa tuoli. Annoimme huudon hälvetä viitisen minuuttia, jonka jälkeen joku rohkea nainen kiilasi himoitulle istumapaikalle.

Kehittämispäivä

Kehittämispäivässä piti kävellä kuvittelliseella janalla, jonka toisessa päässä sijaitsi "kyllä" ja toisessa "ei". Kysyttiin lähdetkö maanantaina mielelläsi töihin. Melkein kaikki muodostivat ryvästymän "kyllä"-päähän samoille tietämille kuin pomo.

Yhdessä tehtävässä olin ensin henkilö A, joka selosti henkilölle B kirjastojen tärkeydestä (aiheen sai valita itse). B kuunteli kiinnostuneena. Sen jälkeen höpisin samat jutut ja B:n kuului olla kyllästyneen näköinen, mutta B oli niin kohtelias henkilö, että hymyili minulle ja näytti melkein yhtä kiinnostuneelta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sen jälkeen B puhui minulle käynnistään Uffizin galleriassa ja minä olin kiinnostunut. Mitään ei saanut sanoa, mikä on vaikeaa, sillä luonnostaan ihminen mumisee jotain sellaista kuten "Joo. Niin. Ai." Toisessa osassa tehtävää haukottelin (se meni ihan luonnostaan, kun väsytti jo pirusti), katselin kynsiäni ja vilkuilin ulos.

Kyse oli kehon kielestä. En ihan ymmärtänyt mitä tästä tehtävästä opimme.

Tauon jälkeen meidän piti luokitella itsemme neljään eri väriin, joista punainen oli inhottava jyrääjä, joten valitsin sen, koska muutkaan eivät olleet sopivia ja koska punaisia oli kaikkein vähiten. Kotiin tultua oli jotenkin inhottava olo. Pesin vessan ja tennarin nauhat ja pääsin jonkinlaiseen huteraan tasapainoon.