torstai 12. lokakuuta 2017

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Eniten minua ärsyttää

Minua ärsyttää polkupyörän koliseva etulokasuoja ja lamppu, joka kääntyy tärähdyksestä niin, että valo osoittaa märkään asfalttiin. Minua ärsyttävät pyöräilijät, jotka työntävät polkupyörän eturenkaan pyörätelineen kahden pyöräpaikan väliin. Entäs ne tyypit jotka suunnittelevat pyörätelineet niin, että pyörät tarttuvat toisiinsa kuin rakastuneet parit.

Sukkahousupaketteihin pitäisi liimata tarrat, jossa lukisi "Nämä sukkahousut valuvat", ettei tule yllätyksenä, että K-marketin käytävää kävellessä haarakiila valuu jonnekin reisien puoliväliin. Haarakiila on niin ruma sana, ettei sitä saisi käyttää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, kadut, talot, harakat, R-kioskit, alikulkukäytävät, rullaportaat, kiinankaalisalaatti, rintasyöpäsydämet facebookissa, pimeys, aamuheräämiset, juomatta jääneet aamukahvit, sähköpostit, mainokset, tietokoneohjelmat, minä itse, unet joita en aamulla enää muista, rasvaton raejuusto ja asioista päättäminen

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kirjoittajan oksennus

Ostin valmista jauhesekoitusta, josta voi leipoa näkkileipää. Jauhopussia ostaessani visioin rapean näkkileipäpalan, jolle levittäisin voita tai oikeammin margariinia. Jauhoon piti vain lisätä vettä ja öljyä, levittää taikina uunipellille ja paistaa. Päätin olla luova ja korvasin osan nesteestä puolukkasurvoksella. Levitin sotkun leivinpaperin päälle. Se näytti harmahtavalta oksennukselta, jossa killui puoliksi sulaneita puolukoita.

Näkkileipä paloi laidoitaan mustaksi ja karstaiseksi.

Kuuntelin radiosta Anna-Leena Härkösen haastattelun. Härkösen mielestä kirjailijaksi synnytään. En siis ole oikea kirjailija (en ole sitä muutenkaan). Kirjoitan kuitenkin vaikka mietin mitä kaikkea muuta voisin kirjoittamiseen hukattuna aikana tehdä: käydä kuntosalilla, neuloa villapaitoja, siivota, hoitaa kynsiäni, leipoa näkkileipää tai tavata ihmisiä. Mainitsin tuossa vain muutamia vaihtoehtoja.

Kirjoittaja ei saa verrata itseään toisiin vaan pakertaa omaa juttuaan niin hyvin kuin pystyy. Ei kannata yrittää olla parempi kuin on. Se tekee tekstistä teennäistä.

Nukkumaan mennessäni kadehdin toista kirjoittajaa. Tänään se on jo ohi. Nyt ihmettelen tunnetta, joka välillä karkaa jostain suolistossa sijaitsevasta likakaivosta, jonne se palaa kunnes taas joskus oksennan sen ulos. Eihän kukaan myönnä olevansa kateellinen. 

Sataa vettä, mutta se ei minua estä, sillä olen päättänyt lähteä tuulettamaan ummehtunutta itseäni Hatanpään arboretumiin tai Pyynikille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kenen joukossa seisot?

Katsoin eilen Peter von Baghin dokumentin Agit prop- yhtyeestä  "Lauluja utopiasta". Jouko Aaltonen teki elokuvan loppuun, kun maestro Bagh kuoli. Elokuva näytettiin puolilta päivin Niagarassa eikä katsojia ollut kuin muutama.

Elokuva kävi yhtyeen vaiheita läpi kronologisessa järjestyksessä, haastateltavina olivat laulajat ja yhtyeen "viides jäsen" laulut sovittanut Eero Ojanen. Laulut olivat elokuvan hienointa antia. Agit Prop -yhtyettä luonnehdittiin joskus 70-luvulla länsi-saksalaisessa sanomalehdessä kommunistiseksi Abbaksi. Ultra Bra on saanut yhtyeeltä paljon, vaikka ei mitään aatetta julistakaan.

Itkin elokuvaa katsellessani, en tiedä kylläkään mitä. En kyynelehtinyt Neuvostoliiton romahtamista enkä Chilen sotilasvallankaappausta. Taisin valuttaa kyyneleitä menetetylle nuoruudelleni. Elokuvateatterissa joutuu itkemään hillitysti sisäänpäin.

Elokuvan jälkeen kävin Niagaran vessassa, jonka kaakeleihin oli liimattu eläinten oikeuksia puolustavia tarroja. Jos nyt perustettaisiin Agit Prop niin laulaisiko se sikaloista ja vegaaniaatteesta?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Työ

Minua hävettää.

Käyn maanantaisin jumpassa, jonne ehtiäkseen on noustava työpöydän äärestä jo melko pian neljän jälkeen. Aika kiivaasti saa aina polkea työväenopiston jumppasalille. Maanantaihin ängetään jatkuvasti niin paljon hommia, että on kaksi vaihtoehtoa: siirtää ne seuraavalle päivälle ja olla marttyyri tai jättää jumppa väliin ja olla marttyyri (huonokuntoisempi marttyyri).

Ensi viikon maanantain työlistaan on taas kerran mahdutettu niin paljon kirjeitä ja soittoja, että pahoitin mieleni. Minulle vakuutettiin, että olen ihan itse niitä tutkimuksia potilaille määrännyt, eikä kukaan muu, joten se työmäärä on oma vikani.  Tavallaanhan se on totta. Sanoin teatraalisesti "Olen siis vaan niin laiska, hidas ja huono, etten ehdi tehdä töitäni!". Tirautin pari kyyneltäkin. Suunnittelin poistuvani ovet paukkuen vapauteen, kunnes muistin olevani aikuinen ja ettei olla elokuvassa vaan realimaailmassa, jossa asuntolainakin on maksettava.

Kotiin tultuani soitin vielä työttömänä olevalle siskolleni ja valitin työmäärääni.

Melkein unohdin, että teen nyt kolmipäiväistä viikkoa.



tiistai 3. lokakuuta 2017

Miksi minä?

Ajoin aamulla pyörällä vinosti kohti rotvallia ja kaaduin. Vasemmassa kyynärpäässäni on kirvelevää asfaltti-ihottumaa. Onneksi kyynärpään ja asfaltin välissä oli sadetakki ja villatakki. Lätkäisin iholle jonkinlaiset isot laastarit. Hoitotyöhenkilö kysyi, Puhdistitko ihon? Laitoitko rasvalapun? En tietenkään.

Olin jossain mielenhäiriössä ja tarmonpuuskassa ostanut lipun Procol Harumin konserttiin Tampere talolle. En olisi jaksanut lähteä, mutta pakkohan se oli. Kyllä oli vanhan näköistä porukkaa. Miehet olivat kasvattaneet poninhäntänsä joskus 60- tai 70- luvulla. Nyt Procol Harum -fanien hiukset olivat väriltään harmaat. Minähän en ole ollenkaan niin vanha! En ainakaan omasta mielestäni.

Joku oli linkittänyt Lääkärilehden entisen päätoimittajan Päivi Hietasen ET-lehdessä julkaistun haastattelun facebookiin. Päivi Hietanen on onkologi ja kouluttautunut myös psykoterapeutiksi. Olen ollut hyvin terve kuten Hietanenkin. Arvelen kuten haastateltava, että jos tai oikeammin kun sairastun, en tule kysymään "Miksi minä?"