Viluisten lintujen aamulaulu

Heräsin viluisten lintujen lauluun. Kohta voin taas aamuyöstä kuulla kun humalaiset porukat siirtyvät kapakasta jatkoille laulellen Päivänsädettä ja menninkäistä. Keskusta-asumisen iloja.

Luin jostain faceen linkitetystä "Hyvä terveys"- lehden blogista, että ne jotka pitävät itseään nuorina, elävät pidempään kuin ne jotka realistisesti tunnustavat vanhenevansa. Tekstin pohjana olivat tutkimukset, jotka oli julkaistu lehdissä, joita en tunne. Saattaahan siinä olla perää.

Vanhempani eivät myönnä olevansa vanhoja vaan käyvät edelleen päivittäin lenkillä ja juoksevatkin. Kahdeksankymppinen äitini sanoi jumpasta "Siellä on sellaisia eläkeläisiä", eikä selvästi laskenut itseään mokomaan joukkoon. Vanhempani kuuntelevat musiikkia Spotifysta ja maksavat laskut netissä.

Omat mummoni olivat ihan oikeita mummoja, eivätkä pukeutuneet farkkuihin vaan crimplene-leninkeihin. Toinen mummo oli kaupunkilaismummo, joka käytti kaupassa käydessään popliinitakkia ja lierihattua. Toinen asui maalla, eikä koskaan leikannut hiuksiaan, vaan harmaat ohuet hiukset letitettiin ja kierrettiin rullalle ja kiinnitettiin hiusneulalla niskaan. He eivät käyttäneet meikkiä eivätkä koskaan suihkuttaneet ympärilleen hajuvesipilveä.

Merete Mazzarella kertoi jossain haastattelussa käyvänsä ahkerasti suihkussa, jottei alkaisi haista vanhukselta.

Vanhuuteen yhdistetään yksinäisyys. Kuopion Anttilan aulaan oli aseteltu tuolirivi, jossa istui iäkkäitä miehiä keskustelemassa politiikasta ja sairauksista. Monella tuoliin nojasi yksi tai kaksi kyynärsauvaa tai edessä odotti rollaattori. Anttila oli ottanut vastuun siitä, että vanhoilla miehillä oli paikka, jossa tavata toisia samanlaisia.

Kun Metso-kirjaston kahvilassa istuu kaksi vanhempaa naista, toinen heistä hukuttaa toisen tarinoihin lääkärikäynneistä, laboratorioarvoista ja lääkkeiden sivuvaikutuksista. Voi kun itsellä olisi aina jotain muuta kerrottavaa kuin omat kolesteroliarvot.

Mare

Tein tänään töitä erittäin kokeneen kollegan kanssa. Jos hänelle sanoo "Olen nähnyt potilaan, jonka verensokeri oli 100", niin hän pistää paremmaksi "olen nähnyt potilaan, jonka verensokeri oli 300". Homma sujui todella lupsakasti ja joutuisasti.

Tämä blogi on jo pitkään toistanut itseään, mutta en mahda mitään. Teen samoja asioita vuodesta toiseen. Pyöräilin töistä Rauhaniemeen saunomaan, istuin lauteilla ja kumarruin välillä linkkuun reisien päälle kun joku hillitön valutti kiukaalle kolme kuupallista löylyvettä. Järvivesi oli kaikkien mielestä naurettavan lämmintä, kymmen asteista. Istuin pitkään saunan edustan penkillä auringossa, joka ei vielä suuremmin lämmittänyt. Eräs mies päivitteli sitä, että rapuja pidetään herkkuna vaikka ne möyrivät mudassa ja syövät sieltä mitä löytävät. "Siellä mudassa tonkii myös mare". Meni hetki ennenkuin ymmärsin, että kyseessä on kala.

Rauhaniemen kesäkioski oli auennut ja miehet kävivät ostamassa höyrymakkaroita ja juttelemassa mukavia kioskin tytön kanssa. Tyttö tarjosi makkaran mausteeksi sinappia ja ketsuppia, mutta vain sinappi kelpasi. Istuin penkillä, söin jäätelöä, hörpin kahvia, katselin Näsijärven selkää ja kuuntelin kaupantekoa.

Pyöräilin kotiin tuttua reittiä, joka johtikin suoraan järveen. Olisin kai päässyt sitäkin kautta jos olisin uinut muutaman vaivaisen metrin. Tunnelityömaan vuoksi reitit vaihtuvat tiuhaan ja maa järisee entistä tarmokkaammin. Nykyään tiedän mistä on kyse, enkä luule, että naapurit vetävät illasta toiseen huonekaluja pitkin lattiota.

Säästän sanoja

Olen vuosia seurannut lääkekaton hilaamista ylös ja painamista alas, miten milloinkin. Siitä voi seurata miten humaania aikaa milloinkin eletään. Lääkekatosta hyötyvät ne, jotka ovat kaikkein sairaimpia ja samalla usein köyhimpiä. Nyt kattoa aiotaan nostaa. Sairaus ei tuo vaurautta, eikä muitakaan mukavia asioita. Muistelen, että ennen vaaleja oli jossain määrin toisen tyyppiset suunnitelmat, mutta muistan todennäköisesti väärin.

Alkuun piti potilaalta aina kysyä (kai pitäisi edelleen) saako tehdä sähköisen reseptin ja antaa sellainen brosyyri, josta kukaan mummo ei ymmärtänyt mitään. Enää en viitsi kysyä, kun se kysyminen herättää potilaissa ihmetystä.

Nyt on tulossa kanta-arkisto. Meillä on joku sihteeri jo käynyt kanta-arkistokoulutuksessa. Me muut olemme vielä melko neitseellisessä tilassa asian suhteen. Tiedämme kuitenkin, että potilaalta on pyydettävä lupa siihen, että hänen tietojaan saa laittaa kanta-arkistoon. Tämä pitää merkitä potilastietojärjestelmään. Kuka sen sinne näpyttää? No asiasta ei ole vielä tehty päätöksiä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin eiköhän se ole lääkäri. Siinähän sen tekee kun muutkin näpsytykset. Kanta-arkisto on sinänsä mainio asia. Mielikuvissani se on pimeä kaivoskäytävä syvällä maankuoren alla, jossa punaposkiset puutarhatontun näköiset kanta-arkistotontut mapittavat tärkeinä ybersalaisia paperipinoja.

Nyt lienee paras erkaantua läppäristä ja siirtyä kirjan pariin, jotta näkee kulttuuri-ihmisen kehittäviä unia, eikä silmissä vilistä levoton some-maailma. Huomenna kun on mentävä töihin kahdeksaksi. Kahvinkeitin on ladattu valmiiksi, voileivät on tehty, jugurttiin sekoitettu mustikoita ja kipossa seisoo valmiina lusikka. Vaatteet on pinottu piirongin päälle oikeaan järjestykseen ja hyppään niihin aamulla kuin palomiehet, että säästyy aikaa.

Nyt olen tuhlannut sanoja. Otan pari adjektiivia pois.

Orvokit toipuvat tai sitten eivät

Kysyin fiksulta koulutetulta viisikymppiseltä miespotilaalta, mitä lääkkeitä hän käyttää. "Vaimo huolehtii niistä", mies vastasi. En ole urani aikana tavannut naista, joka söisi miehen ojentamat tabletit tietämättä mitä myrkkyjä ne sisältävät.

Toivon, että kehitettäisiin paljon halpoja ja tehokkaita lääkkeitä, jotka sattumoisin lisäisivät hiusten kasvua ja tuuheutta. Olen pikkuisen kyllästynyt naisiin, jotka valittavat hiustenlähtöä ja yhdistävät ongelman lääkkeisiin. Kaikki ikävä johtuu lääkkeistä, kaikki mukava taas luonnontuotteista. "Minulla oli nuorena paksut hiukset!". Oli minullakin nuorena selvästi paksummat kuin nyt.

Olin luvannut kastella kaverini parvekekukat. Muistin sen vielä maanantaina, jolloin oli pakko tehdä esitelmää. Sitten unohdin koko asian, kunnes tänään mieleeni palautui: perkele, ne kukat. Orvokit näyttivät varsin apeilta. Yritin piristää niitä raikkaalla vedellä ja rauhoittavalla puheella "Emäntä tulee huomenna ja tuo tuliaisia". Pientä orastavaa toivoa niiden toipumisesta on.

Toimistolääketiedettä

Siirryin aamulla sängystä työpaikalle, työpaikalta sohvalle ja kohta siirryn sohvalta sänkyyn. Hyvänen aika, melkein unohdin, että kävinhän minä Anttilassa. Ostin jälkiuuniviipaleita, appelsiineja, kissanruokaa, kaksi salmiakkiautoa ja puolen litran tölkin jugurttia. Tein kaikki siirtymiset reippaasti polkupyörällä lukuunottamatta siirtymista sohvalta sänkyyn, jonka teen reippaasti kävellen.

Työkaveri luki pukuhuoneessa uuden hallituksen säästötoimista ja hetken ajattelin mahdollisuutta, että työpaikkani lopetetaan ja saan jäädä aamuisin kotiin lepäämään. Olen tullut siihen tulokseen, että olen oikeasti rikas perijätär, joka on vahingossa syntynyt tavalliseen virkamiesperheeseen. Koska olen luonnoltani ja perimältäni rikas perijätär, työ on minulle jotenkin vierasta.

Työni on oikein mukavaa, potilaat ovat mukavia ja työkaverit ovat virkistävää seuraa. Saan hyvää palkkaa. Työtä on vaan liikaa. Enkä jostain syystä koe kutsumuksekseni täppien ja koodien näppäilemistä erilaisiin laatikoihin. En enää viitsisi tehdä iltaisin esityksiä kollegoilleni, jotka joutuvat niitä aamutuimaan pakosta kuuntelemaan. En haluaisi mennä töihin ensi lauantaina.

Vuorotteluvapaa on pilannut minut. Onneksi sen ehtoja kiristetään.

Autoajelu

Voitelin itseni suihkun jälkeen Thaimaasta ostamallani kookosöljyllä. Nyt haisen Pina Coladalta. Jos tekisin rikoksen ja poliisi yrittäisi vangita minut, luiskahtaisin heidän käsistään kuin kookosdrinkiltä löyhkäävä ankerias.

Tein tänäänkin esitystä (tai oikeastaan kahta), jotka ovat minustakin tylsiä. Etsin kuvitusta googlesta haulla "sleeping in classroom". Ehkä minä tarvitsen näitä esityksiä päivittääkseni itseni yhdeksän kuukauden lääketieteettömän ajan jälkeen.

Muistelen aikoja, jolloin lähdettiin autoajelulle, ihan huvin vuoksi. Ajeltiin sopiva kiekka, ei kovin pitkkää, sillä kului bensaa. Käytiin Espoossa ja palattiin kotiin Etelä-Haagaan. Meillä oli sininen Anglia-merkkinen auto. Sen jälkeen ostettiin käytetty Volvo Amazon, jonka takapenkillä ei ollut turvavöitä. Mitäs niistä, sillä siellähän istuivat lapset. Me tappelimme keskipaikasta, jossa saattoi seistä ja tunkea päänsä penkkien välistä kohti etuikkunaa ja tuijottaa tietä. Ei tullut niin paha olo. Kuitenkin piti välillä pysähtyä kun sisko oksensi. Tehtiin pitkiä matkoja (vaikka kului bensaa) ajettiin Etelä-Haagasta Pohjois-Norjaan ja nukuttiin teltassa. Olisin mielelläni pysynyt Etelä-Haagassa. Syötiin eväitä ja äiti keitti spagettia kaasukeittimellä. Ei aterioitu ravintoloissa.

Tässäpä tämä tältä illalta. Huomenna mahdollisesti lisää, jos jaksan nostaa läppärin syliin ja asetella sormet näppäimille.