Blondin päivä

Otteita blondin päivästä: läppäri oli pölyinen ja imuroin sen. Oli vaikea löytää G-kirjainta täydestä pölypussista.

Sain kunnostetut nojatuolini. Kisu alkoi heti kokeeksi raapia uutukaista metsänvihreää kangasta. Minä ryntäsin kisun kimppuun suihkepullolla varustettuna. Saa nähdä kumpi meistä lopulta tämän taistelun voittaa (kisu tietysti). Tuolien entisöinnistä jäi hyvä mieli; kivaa tukea nuorta käsityöläistä. Noora (?) vaikutti tyytyväiseltä työnsä tulokseen. Niin minäkin: ei pistele enää jouset takapuolta.

Kävin hammaslääkärissä. Tuo pahanilmanlintu uusi kaksi paikkaa, jotka "vuosivat" saumoista. Päätään puistellen nainen katseli taas kerran rtg-kuviani. Yksi paikka on vielä uusittava. Hammashygieenikolle olisi taas tilattava aika. Jyväskyläläinen hammaslääkärini hoiti hampaani ja kutsui uudestaan vuoden kuluttua. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt hammaslääkärissä tiheämmin kuin kampaajalla. Viimeiseksi tuo synkeä nainen sanoi
- sinä kirskuttelet hampaitasi.
Ehkä teen sitä tietämättäni. Minulle on kuulemma tehtävä purentakiskot. Lähdin vastaanotolta kaksi uutta aikaa kalenterissani. Onhan se hammaslääkärillä käynti toisaalta kivempaa kuin vaikkapa matkustelu, kalliimpaa kylläkin.

Natinaa

Nykyisin on helppo osoittaa mieltään. Jos en olisi jo eronnut kirkosta 80-luvun alussa voisin tehdä sen uudestaan, netissä vaivattomasti. Aiemmin piti vaivautua kirkkoherranvirastoon. Silloin papit olivat herroja ja se olikin syynä eroamiseeni. Nyt on tullut uusia syitä, mutta en voi enää erota, koska olen jo eronnut.

Osoitin aikoinaan mieltäni ydinvoimaa vastaan ja rauhan puolesta. Nyt adressin puolesta/vastaan voi kirjoittaa netissä. Onko nettivaikuttaminen oikeasti vaikuttamista. Teen vallankumouksen olohuoneen sohvalta, olen liian laiska muuhun. Kaikki muuttuu kun naputtelen konettani, vai muuttuuko.

Tänään tapasin mielenkiintoisia potilaita. Eräs oli ollut Tokiossa kun maa tärisi. Hänen hotellihuoneensa oli 15 kerroksessa ja tunne oli kuulemma sama kuin laivassa myrskyävällä merellä. Lopulta jälkijäristysten aikaan hän ei jaksanut enää mennä ulos vaikka huone heilui, sillä ulkona tuli kylmä.

Toinen potilas kritisoi systeemiämme tehottomuudesta ja syystä. Olimme samaa mieltä ja meillä oli hauskaa. Sairaalabyrokratiaan liittyy hyvin koomisia piirteitä. Yksi sanoi, että hän haluaa halata minua, nousimme molemmat seisomaan ja halasimme.

Olen niin kyllästynyt tuohon hiihdon dopingskandaaliin. Oikeasti, mitä väliä. Muu maailma sotii ja talous menee päin peetä. Meillä puidaan hiihtäjien asioita vuodesta toiseen.

Velka

.Pitkästä aikaa tällainen pikkutarina:

Velka

Hilkka tepasteli kohti Uffizzin galleriaa, veti välillä kartan käsilaukusta, jota puristi tiukasti kainalossaan. Luottokortti oli turvallisesti hotellilla, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Oli vasta maaliskuu, mutta aurinko lämmitti selkää. Kadun varrelle oli pystytetty kojuja, joissa myytiin laukkuja, vöitä ja huiveja. Nahkahanskoja oli kaikissa mahdollisissa väreissä.

Museoon oli pitkä jono. Mikäpä oli siinä seistessä, aurinko paistoi. Hilkka siristeli silmiään ja nautti jo etukäteen odotettavissa olevasta taidekokemuksesta. Lopulta hän pääsi museoon. Katto oli korkealla, sitä koristivat kauniit maalaukset. Tauluja riitti niin, että jalat väsyivät, vaikka hän tepasteli lenkkareilla. Hilkka istui pitkään katselemassa Botticellin taulua Kevät. Se oli niin kaunis. Museokierrokseen meni kolme tuntia.

Museon jälkeen teki mieli kahvia. Hilkka astui kahvilaan, jonka baaritiskiin nojaili joukko italialaisia. Hilkka pyysi kahvin ja maksoi sen. Pieni kahvikuppi kädessään hän käveli pöytään. Jalkoja pakotti. Kahvin juotuaan Hilkka käveli kohti kahvilan ulko-ovea. Vaalea nainen, joka oli oletettavasti kahvilan omistaja, alkoi huutaa. Hän katsoi suoraan Hilkkaan, käveli Hilkan eteen ja alkoi heilutella nyrkkejään laajassa kaaressa. Kaikkien asiakkaiden katseet kohdistuivat Hilkkaan, joka ei ymmärtänyt sanaakaan. Kauhuissaan Hilkka palasi hotellille. Illalla hän joutui ottamaan nukahtamislääkkeen ja nukkui silti levottomasti pätkissä.

Aamiaiselle hän meni kahdeksan aikaan. Mikään ei oikein maistunut. Hilkka kertoi edellispäivän tapahtumista matkaoppaalle. Opas sanoi, että kyse oli todennäköisesti siitä, että kahvi oli halvempaa tiskillä kuin pöydässä juotuna, joten Hilkka oli tietämättään toiminut väärin. Hilkkaa nolotti. Hän päätti korjata virheensä ja käydä kahvilassa maksamassa laskunsa ja pyytämässä anteeksi.

Hilkka suunnisti takaisin samaan kuppilaan. Vaaleatukkaista madamea ei tänään tiskillä näkynyt. Hilkka heilutteli tiskin takana seisovan miehen nenän edessä viiden euron seteliä ja sanoi sorry, sorry. Mies ei vaikuttanut ymmärtävän asiaa. Koko loppuviikon Hilkka kävi kahvilan ovella päivittäin, turhaan, vaaleatukkainen madame oli kadonnut. Hilkan mieltä asia painoi niin, että loma oli piloilla. Matkaopas turhaan vakuutteli, ettei Hilkalla ollut syytä huoleen kukaan ei asiaa muistaisi. Hilkka oli kuitenkin suomalainen, jonka kansanluonteeseen kuului velkojen maksaminen. Kansakoulussakin kerrottiin, että Suomi oli ainoa kansakunta, joka maksoi sotavelkansa. Hilkka ei halunnut suomalaisten mainetta näin pienen summan takia pilata.

Kotiin palattuaan hän laittoi kuoreen viisi euroa, kirjoitti paperiin SCUSI, kirjoitti alle nimensä, Hilkka Huttunen ja lähetti kirjeen kahvilaan. Tämän jälkeen Hilkka sai taas nukutuksi öisin. Suomen maine oli nostettu taas sille tasolle missä se oli ennen Hilkan ymmärtämätöntä käytöstä ollut.

FB

Luulin pitkään olevani luokkakaverin FB-ystävä. Sittemmin ihmettelin, kuinka nainen asustaa Washingtonissa ja opettaa Pilatesta (luokkakaverini on siis jonkin sortin terveydenhuollon viranhaltija jossain päin Savoa). Nyt kuulin, että luokkakaverini oli Parviainen, tämä on Pirinen. Kuka tämä Pirinen oikein on? Onko sillä väliä, vaikuttaa paljon kiinnostavammalta kuin Parviainen.

Pukeuduin tänään hameeseen, koko päivän sukkahousut valuivat ja jouduin nostelemaan niitä Se on vaikeaa kun päällä on lääkärintakki, jonka taskut pullottavat kaikenlaista kamaa. Olen tämän viikon ylilääkärin sijainen, työ on selvästi kevyempää kuin omani. Tosin en tee kaikkea sitä mitä hänen velvollisuuksiinsa kuuluu.

Pitänee jatkaa lukupiiriromaanin lukemista. Aika käy vähiin.

Palkka mulle

Tänään töissä oli hieman helpompaa. Valmistelin jopa perjantain pientä esitystä. Ensi viikolla on yksi päivystys ja esitelmä, jonka kylläkin olen jo kertaalleen pitänyt, huhtikuussa on lisäksi kaksi muuta esitelmää, joista toinen on uusinta viime vuodelta. Vajaan viikon kuluttua on lukupiiri, yli 700 sivun romaanista olen lukenut 150 sivua. Viidassa olisi henkilökohtainen palaute huhtikuun loppupuolella, pitäisi kirjoittaa. Tieteellinen artikkeli sellaisista luokittelukriteereistä on alkuvaiheessaan. Toukokuiseen kongressiin pitäisi värkätä posteri. Minulla on tähän kiireeseen oivallinen ratkaisu: makaan sohvalla ja vajoan jonkinlaiseen zeniläiseen tilaan, jossa hävitän mielestäni kaikki tekemättömät työt. Lisäksi neulon, roikun FB:ssa ja kirjoittelen blogia. Ymmärrän nykyisin kollegoita, jotka ovat siirtyneet yksityissektorille.

Toukokuussa on viikko lomaa ja pääsiäisenä ei ole töitä. Pääsiäinen on minulle sopiva juhla, voi kuunnella synkeää musiikkia. Pitkäperjantaina kuuluu olla viheliäinen ilma. Takana ovat ajat, jolloin omat lapset virpoivat ja aamu kahdeksalta ensimmäiset noidat soittivat ovikelloa. Yhtenä pääsiäisenä illan viimeinen virpoja oli tavallisiin vaatteisiin pukeutunut poika, joka oli katkaissut pihastamme oksan, tökkäsi sen minulle ja sanoi: palkka mulle.

Suomessa kaikki on toisin

Pari vaatetta silittää tuosta vain. Sitten kun kasa kasvaa ja kasvaa, ei viitsisi millään aloittaa. Kissa on maannut pyykkikasan päällä ja se on kissankarvoissa. Hommaan olisi siis tartuttava ennenkuin se leviää tällaisiin katastrofaalisiin mittasuhteisiin. Pätee muuhunkin elämässä, siinä tekstin opettavainen osuus.

Päivystyspäivänä mielellään rentoutuisi sellaisten tajunnanräjäyttävien ohjelmien parissa kuin "Huippumalli haussa" tai "Idols", mutta turha toivo. Televisiossa Kiminkinen puhuu parkinson-potilaille ja pysäyttelee saarijärveläisiä rollaattorimummoja ja taputtelee olkapäälle.

Luin tänään Hesarista Matti Mäkelän arvostelun Minna Lindgrenin kirjasta "Sivistyksen turha painolasti". En ole kirjaa lukenut, mutta arvostelu oli todella ilkeä. Päätän inhota Matti Mäkelää, inhoan häntä kyllä jo ennestään.

Fukushiman ongelmat eivät vieläkään lopu. Suomessa ei ydinvoimaloista kuitenkaan voi olla mitään vaaraa. Ydinvoimala muuten jättää toiminnastaan jälkeensä 2600 tonnia ydinjätettä. Suomessahan se ei ole ongelma. Suomessa kaikki on toisin.

Päivystyssunnuntai

Tulin juuri töistä. Pelkäsin, ettei kännykkäni käänny itsestään kesäaikaan, joten herätytin varmuudeksi itseni klo 5. Nukahdin uudestaan ja nousin kuudelta. Se tuntuu aina yhtä epäreilulta. Satoi lunta ja kuuntelin pyöräillessäni kaupungin hiljaisuutta. Löysin lopulta kaikille potilaille sairaalasängyt. Muutaman päästin kotihoitoonkin.

Kuuntelin sivusta kun psykiatri saneli tekstiä nuoresta potilaastaan. Teksti kertoi pitkän lääke, viina ja huumehistorian. Olen oppinut uusia huumetermejä kuten aakkoset. Kyse ei ole hedelmä- tai salmiakkiaakkosista vaan uusista päihtymistarkoituksessa nautittavista aineista. Huomasin Tampereella liikkeen, jonka ikkunassa oli näytillä vesipiippuja ja suuri viherkasvi, jonka ympärillä on folioseinät ja katto, päällä porotti kasvivalo. Kaupassa myytiin myös nuorekkaita bändipaitoja, joten kasvilamppua ei ole tarkoitus käyttää pelargonioiden kasvattamiseen.

Onko oikein kasvattaa hamppua, no se on ainakin laitonta. Onko se vaarallisempaa kuin alkoholi? Tällä hetkellä alkoholi on ongelma numero yksi. Sairaaloiden päivystykset olisivat rauhallisia seesteisiä paikkoja ilman viinaa. Suurin ongelma on nykyään kaiken mahdollisen ja mahdottoman kemikaalin yhteiskäyttö. Miten ihmiset uskaltavatkaan ottaa pillereitä, joiden koostumusta he eivät edes tiedä. Ja sen olen huomannut, ettei käyttö tosiaankaan aina näy ulospäin.

Hopeanvärinen puutarha

Kävin Anna Tuorin näyttelyssä, hienoja sadunomaisia tauluja. Jostain syystä minulle tuli mieleen Japani, mitä minulle tyhjään valkoviinillä eilen pilattuun päähäni nyt yleensä tuli.

Viikonlopun runon vuoro, Saila Susiluotoa

VENEEN HOPEANVÄRINEN PUUTARHA

Hopea tyrskii ylle kuin rankkasade, vihmoo täyteen käsien aukinaiset kupit. Tytöt nostavat maljan, varovasti, särkemättä, se helähtää toista vasten, soi niin kuin lasillinen hiljaista vettä soi. Ja silloin, puutarhassa, kuu, juuri ja juuri, väistää oman putoamisensa.

Vincent River

Kävin yhden kaverin kanssa teatterissa, tapaamme kerran vuodessa teatterin parissa. Katsoimme Työviksen (huomaatteko miten tuttavallinen suhteeni tuohon teatteriin on) näytelmän Vincent River. Hieno näytelmä ja esitys, suosittelen. Näyttämöllä oli taas kaksi henkilöä poikansa väkivaltaisesti menettänyt äiti, loistava Tiina Wesckström ja pojan rakastaja kaksoiselämää viettävä nuori mies, jota taas esitti upea Markus Riuttu. Kyse on äidin ripustautumisesta lapseensa, suvaitsemattomuudesta ja rakkaudesta. Näyttämöllä on pari pahvilaatikkoa, ginipullo ja taustavideo. Näytelmä oli niin intensiivinen ja kontakti näyttelijöiden välillä niin vahva, että tuskin muistin hengittää.

Jälkeenpäin istuimme teatterin kulman pubissa, jossa oli jonkun vaalitilaisuus, työväenlaulujen yhteishoilaamista. Nostaliginen olo tuli. Mukavaa oli jutella toisen kollegan ja kirjoittavan ihmisen kanssa. Teatteriseurani on julkaissut yhden novellikokoeman. Eksyin vielä Paapan kapakkaan, jossa oli työkavereita. Se oli liikaa. Huomenna on päivystys, ja käsittääkseni on herättävä hyvin aikaisin kesäaikaan siirtymisen takia. En taida uskaltaa nukkua ollenkaan.

Pakko

Tiedän, ettei tästä pitäisi kirjoittaa, mutta on pakko, muuten ei voi kirjoittaa mistään.

Toinen lapseni, joka on jo aikuinen ei halua tavata minua, eikä puhua kanssani. Asiaan liittyy minun puoleltani surua, vihaa ja häpeää. Olenhan huono äiti ja ihminen. Sitä saa mitä tilaa ja metsä vastaa niikuin sinne huudetaan. Tähän asti olen kestänyt tämän hyvin äkillisesti ja arvaamatta alkaneen tilanteen, sillä olen nähnyt FB:sta, että hänellä menee hyvin, on töitä, harrastuksia, opiskelua ja ystäviä. Tänään hän viestitti poistavansa minut ystävistään. Tätä ennen tapasimme noin kerran viikossa. Ihmisellä on jonkilainen unelma perheestä, vaikkakin torsosta. Tämän kanssa on pakko elää.

Kävin tänään Tampereen lääkäripäivien näyttelyssä. Aiemmin sieltä saattoi kerätä särkylääkenäytteitä ja perusvoiteita. Nyt esillä olivat lähinnä rekrytoijat. Haaveilin tapaavani edes jonkun vanhan tutun, löysin yhden, jonka tapaan muutenkin huomenillalla. Onneksi yksi puolituttu pysäytti minut ja sanoi haluavansa kehua kolumniani.

Pakko tehdä huomista referaattia. Pakko mennä myös sunnuntaina töihin. Pakko itkeä tirauttaa ihan vähän.

Runoilija

Tuuli mölyää nurkissa. Talvi on kuin anoppi, joka heittää hyvästit ja palaa hakemaan jotakin, viipyy vielä viikon. Kaikkia v-tuttaa. Tämä takapakki johtuu siitä, että eräs hoitajamme pesi ja säilöi jo kaikki talvivaatteet ja kaivoi sandaalit esille.

Olin luokkakaverini M:n kanssa katsomassa Eeva-Liisa Mannerin elämästä kertovaa näytelmää. M teki koulussa tutkielman aiheesta "Ulokkeet ja parvekkeet Eeva-Liisa Mannerin tuotannossa". Tämän näytelmän perusteella emme oppineet asiasta mitään. Näytelmässä puhuttiin kovin kirjallista ja runollista kieltä. Näyttämöllä oli kaksi naista ja Eeva-Liisa Mannerin sisäinen minä, joka välillä kommentoi. Näytelmä oli tehty pienesti, yleisöä ei totisesti kosiskeltu. Näytelmä sopi Tampereella esitettäväksi, runoilija asui Ojakadulla, jossa minäkin mielelläni asuisin. Yleisössä oli yksi mies.

Nyt on lähdettävä nukkumaan. Ei auta. Huomenna ei tiedä minkälainen pyöräilykeli on.

Loukkaantunut kisunkatse

Kisun takapuolesta roikkui jotain epäilyttävää. Pesin takapuolen, kissa meni hiekkalaatikolle, jonka jälkeen kissan takapuolesta roikkui kissanheikkaa. Pesin sen uudestaan huonolla menestyksellä, kostunut kissanhiekka tarttuu tiukasti pitkiin karvoihin. Jouduin vähän leikkamaan niitä. Kissa katsoo minua loukkaantuneen näköisenä ja ihan aiheesta..

Sarvikuono

En suosittele tämän lukemista heikkohermoisille.

Minulla on pitkittynyt flunssa. Työpaikalla käytän käsipapereita nenäliinoina, niistän yhteen paperiin aina kerran, joten työpäivän päätyttyä roskikseni on kukkuroillaan papereita. Taloushallinto pian puuttuu tuohon hillittömään paperintuhlaukseen. Olen käyttänyt Nasolinia yli sallitun käyttöajan, joten nenäni on ikitukkoinen. Huuhtelin nenäni äsken sarvikuono-nenäkannulla: suolavettä kaadetaan toiseen sieraimeen ja jos hyvin käy se valuu ulos toisesta sieraimesta.

V kertoi huuhdelleensa nenänsä kerran tuollaisella kannulla. Parin päivän ajan, aina kun V käänsi päätään, nenästä lensi suolavettä.

Syvällinen itseluottamuksen menetys

Tiina Pystynen siteerasi Pollackia (?) joka oli syvällisellä tavalla menettänyt itseluottamuksensa. Itseluottamuksen menettäminenkin kuulostaa hienolta kun se tapahtuu syvällisellä tavalla. En tiedä kuka Pollack, kirjailijoitakin löytyi Wikipediasta tuolla sukunimellä useita, Pollock taas taitaa olla taidemaalari. Oliko se Pollock vai Pollack. Hienosti sanottu kuitenkin.

Ihanteeni ja käytännön toimeni ovat planeettojen päässä toisistaan: ostin taas mekon, vaikka en saisi kuluttaa ja entisiä ryysyjä on kaapit pullollaan.

Työkaverini oli junassa matkalla Hesaan kuunnellut mielenkiintoista kännykkäkeskustelua, aiheina oli jonkun menehtyminen aivoverenvuotoon, epäselvyydet liityen kuolemaan, puhekumppania syytettiin vainajan omaisuuden anastamisesta. Viimeiseksi puhelimeen puhunut nainen oli todennut: saavumme juuri aurinkoiseen Tukholmaan.

Aallot

Katsoin Niagarassa 90-luvun alun elokuvan "Myrskyn ratsastajat", en ollut nähnyt sitä aiemmin. Jotain hienoa elokuvassa oli, hurjat aallot, jotka toivat sattuneesta syystä mieleen tsunamiaallon. Jotain on tomintaelokuvassakin muutunut, koska tämä näytti jotenkin kotikutoiselta kun vertaa nykyisiin erikoistehosteita viliseviin vertailukohtiin. Tarina oli ikiaikainen: rakkautta, ystävyyttä ja kostoa. Lopussa Johnny Utah (Keanu Reeves) heittää FBI-virkamerkkinsä mereen. Siinä on nuoruuden ehdottomuutta, enää en edes näe unta siitä, että heittäisin stetoskoopin nurkkaan ja olisin vapaa. Nostalgiatunnelmaa lisäsi elokuvan katkeaminen toistuvasti filmikelan vaihtamisen ajaksi. Sen verran väkivaltainen elokuva oli, että suljin silmäni useampaan kertaan. Olihan tämä vaihtelua elokuviin, joita yleensä katson: niissä jutellaan, juodaan kahvia ja poltetaan tupakkaa. Elokuvieni kliimaksi on päähenkilön murtunut katse.

Lemmentanssit

Tiina Pystynen kävi Viidassa puhumassa kirjailijantiestään. Hänellä oli suuria vaikeuksia päästä kirjailijaliiton jäseneksi, tuo jäseneksi ottaminen tuntuu olevan varsin mielivaltaista. Siihen ei riitä, että on julkaissut kirjan tai vaikka kaksi. Esikoiskirjailijoita ei käsittääkseni hyväksytä koskaan. Eikö järjestön tulisi ajaan myös heidän asioitaan?

Tiina Pystynen sanoi kirjoittavansa aiheista, jotka häntä hävettävät. Kirjoitusprosessi perustuu päiväkirjan kirjoittamiseen, asioiden liioittelemiseen ja siten etäännyttämiseen. Hän kertoi aiemmin olleensa ikäänkuin kapeassa kuilussa, oli hyvin rajoitettua mistä saattoi kirjoittaa, sittemmin hän siis alkoi kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesti ja asioista, joista ei yleensä puhuta kuten vaikkapa leskeydestä. Ei hänellekään ole ollut helppoa sukulaisten kanssa, mutta ovat kuulemma hiljalleen tottuneet.

Lukijat ovat löytäneet omat kokemuksensa kirjailijan hyvin henkilökohtaisista teksteistä. Tiina Pystysellä on omintakeinen tapa yhdistää tekstiä ja grafiikkaa. Hän arvosti kovasti saamaansa Koskenkorva-palkintoa (sen ovat saaneet myös Arto Salminen ja Petri Tamminen).

Tiina Pystynen suunnittelee seuraavaksi kirjoittavansa vanhenemisesta. Olin ystävän luona kylässä. Hän kysyi ruoan jälkeen, juotaisiinko kahvia. Minä katsoin kelloa. Se oli sitä vanhenemista puhtaimmillaan.

Kirjailija

Kirjoituskoulutusryhmäni jäsen julkaisee siis esikoisteoksensa elokuussa. Luin kirjan ja kirjailijan esittelyn, josta saa hyvin sympaattisen käsityksen: psykologi, joka on kirjoittanut vuosia, lisäksi valokuvaa, on kolmen lapsen äiti, voittanut palkintoja, tehnyt vapaaehtoistyötä siellä ja täällä. Kaikki on sitäpaitsi totta. Mietin itselleni samantyyppistä esittelyä. Aloittanut kirjoittamisen vähää vaille viisikymppisenä, itsekäs, eronnut, asuu yksin, kaksi lasta, joihin suhteet ongelmaiset, lääkäri, väsynyt, selkärangaton, harrastaa sohvailua ja nettisurffailua, neuloo sukkia ja kaulaliinoja, suunnittelee terroristin uraa yksityisautoilua vastaan ja pyöräilyn puolesta, on liian laiska ja pelkuri toteuttaakseen ikuisuusmissionsa. Tähän voi varmaan lisätä: pukeutuu liian nuorekkaasti. Kun kävelin perjantaiaamuna työhuoneeseeni, erikoistuva lääkäri sanoi minulle, että näytin takaapäin katsottuna 16-vuotiaalta. Pitänee lähteä jakkupukuostoksille.

Eilinen Viita aktivoi kirjoittamista, kuitenkin käy niin, ettei kirjoittamiseni ei edisty mihinkään, sillä aloitan aina alusta ja muokkaan jo kirjoittamaani. Tekstiini tunkee lisää henkilöitä ja unohdan minkälaisiksi olen heidät kirjoittanut. Sitäpaitsi nuorennan porukkaa kokoajan pari vuotta kerrallaan. Toinen päähenkilö on vissiin eläkkeellä koska ei käy töissä eikä ole työtön, silti hän käyttäytyy kuin viisikymppinen. Eilen Viidassa jokainen sai/joutui kertomaan mikä on oman kirjoittamisen vahvuus, minulla se ei tosiaankaan ole kaunis lyyrinen kieli. En vaan oikein tiedä mikä se vahvuus sitten on. Toivoisin sen olevan huumori, viime aikoina huumori on kylläkin ollut koetuksella.

Uusi lumi on vanhan surma

Tämä Fingerpori löytyi FB:sta ystävän statuksesta. Olen kerran kaatunut niin, että ranne murtui. Ranne kipsattiin, homma meni tietysti persiilleen ja käsi leikattiin. Kuljin viikkotolkulla sellainen eksterni fiksaatio kädessä. Edellä mainittu tarkoittaa kammoittavan näköistä metallista häkkyrää, joka ei mahdu minkään takin hihaan. Suoraan luusta ihon läpi tököttää nauloja, jotka on sitten yhdistetty metallitangolla, joka on kaikkien nähtävissä. Häkkyrää on vaikea peittää millään, kaikkien villatakkien hihoihin kaivautui reiät metallisten tappien kohdalle. Siunaus oli monen viikon sairasloma, jonka aikana tein väitöskirjaa ja kävin lomamatkalla Lontoossa. Metallinpaljastimet eivät inahtaneetkaan.

Maitokahviaamu

Pysähtyisipä aika lauantaiaamuun. Kuuntelen kirjallisuusohjelmaa, lueskelen Viidan tekstejä. Olin unohtanut ostaa suodatinpaperia, joten keitin pienellä pannulla espressoa ja lämmitin maitoa. Tällä kertaa kahvit eivät levinneet pitkin keittiön seiniä. Yhdeltätoista saan aamiaisvieraita, joten voin kahteen kertaan nauttia aamiashetkestä.

Viidan ja lukupiirin myötä lukemiseni on muuttunut. Ennen luin sitä mitä teki mieli sen kummemmin analysoimatta. Nyt lukemisesta on tullut suorittamista. Oli hauska lukea Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita, luin sen junassa, minun ei ollut pakko, en analysoinut enkä arvostellut, luin kepeästi ja viihdyin. Pieni levähdys kaiken raskaan keskellä. En muista milloin olisin viimeksi lukenut "naistenkirjaa" ja tämä ei ole väheksyntää kyseistä romaania kohtaan, ei ole helppoa kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä jossa on huumoria: jotta sitä jaksaisi lukea on kirjassa oltava myös sisältöä. Olen tietoinen, että Kirsti Ellilä on blogini lukija, siksi hänen kirjansa luinkin.

Minusta on töissä tullut sellainen pienen luokan julkkis, hyvin pienen. Tämä liittyy kolumneihin, joita olen kirjoittanut alamme lehteen. Eilen jopa professori pysäytti minut ja keskusteli kanssani kuolemaa käsittelevästä kolumnistani. Hän kysyi mielipidettäni siitä, meneekö ihmisillä nykyään oikeasti huonommin kuin aiemmin. Totesimme, että kyseessä on mantra, jota nykyisin toistetaan. Suurimmalla osalla ihmisistä taitaa kuitenkin mennä aika hyvin. Alan tästä lähtien jakaa kaikille syvällisiä mielipiteitäni, vahinko vaan, ettei minulla ei ole mielipiteitä ja jos on niin nekin vaihtuvat yhtenään.

Elämme nopeasti

Huomenna on Viita. Toinen toisensa perään opiskelijat ovat peruneet tulonsa (eivät toki kaikki). Heillä on tärkeitä menoja, mukavia menoja, yksi viimeistelee käsikirjoitustaan, romaani julkaistaan syksyllä. Minulla ei ole mitään syytä olla menemättä, ei muuta elämää, niin tärkeää, että voisin ilmoittaa: en tule, viimeistelen Finlandia-palkinnon saavaa teostani. Menen mielelläni.

Olen ollut niin väsynyt ja minulla on niin monta erilaista projektia menossa, että pelkään unohtavani jotain olennaista. Unohdinhan kerran kauppakassin kauppaan ja huomasin ostosten puuttumisen vasta kun aloitin ruoanlaiton.

Kävimme poikani ja hänen kihlattunsa kanssa intialaisessa ravintolassa syömässä ja sen jälkeen vielä rauhallisessa kuppilassa, join lasin viiniä, he joivat erikoisoluet. Poikani olut oli mämmin väristä, siitä vosi tulla hyvää kastiketta lihalle. Nuoret bilettävät tänään kavereidensa kanssa, yöpyvät Omena-hotellissa ja tulevat huomenna aamiaiselle klo 11. Minun pitänee nauttia sitä ennen jo esiaamiainen.

Tässä pari kissa-runoa viikonlopulle, runoilijan nimi on Sirkka Selja:

Seisoin ikkkunan edessä ja katsoin kissaa
joka katseli puusta putoavia lehtiä.
Radiosta pauhasi mahtava musiikki ja minä ajattelin:
näin kaikki muuttuu historiaksi.

-------------------

Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti

Maski

Kertoisiko joku miksi japanilaiset pitävät rööriensä edessä paperisia maskeja. Kävin hiljattain Firenzessä, sielläkin näykyi laumoittain aasialaisperäisiä henkilöitä maskieneen. Kiva kiertää Eurooppaa noin varustautuneena. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei tuollainen maski ole miellyttävä. Käsittääkseni sen antama suoja tauteja tai säteilyä vastaan ei ole kehuttava.

Kun sikainfluenssa saapui Suomeen neuvottiin meitä suojautumaan melkein kuin säteilyn keskellä liikkuvat ydinvoimalan työntekijät. Hygieniahoitajat opettivat pukeutumista meille luentosalissa. Jotta noihin vermeisiin pääsi, tarvittiin avustaja. Pukeutumiseen meni melkein kymmenen minuuttia. Onneksi siitä sittemmin luovuttiin.

Metsänhoitaja K. Kettunen

Korjautan vanhoja rähjäisiä nojatuoleja. Olen saanut ne ystävältäni. Entisöijä lähetti minulle kuvia tuolien eri kerroksista. Turkoosin verhoilun alta löytyi kukallinen ja raidallinen kangas. Tuolien rungossa lukee metsänhoitaja K.Kettunen, Joensuu.

Tuntuu turvalliseselta istua metsänhoitaja Kettusen tuolissa. Kettunen on istunut siinä rankan työpäivän jälkeen. Hänellä on ollut jaloissaan tohvelit, hän on lukenut Karjalaista ja polttanut piippua. Vaimo on valmistanut keittiössä kuoriperunoita ja läskisoossia. Kissa on kehrännyt jaloissa ja lapset ovat auttaneet äitiä pöydän kattamisessa.

Olen pyöräillyt melkein koko talven töihin. Päivittäin vastaani on polkenut keski-ikäinen tukeva nainen, aina ilman päähinettä. Lapsena kerrottiin opettavaista tarinaa nuoresta miehestä, joka ajoi kovalla pakkasella mopoa ilman hattua. Matkan jälkeen hän kaatui kuolleena maahan, aivot olivat jäätyneet. Toisessa tarinassa nainen meni ulos nailonsukkiin pukeutuneena. Sukat jäätyivät kiinni naisen koipiin, eikä niitä saatu irrotettua. Kyllä silloin tiedettiin mistä narusta vetäistä kun lapsia valistettiin.

Vapaa-aikani

Olen viettänyt ansaitun vapaa-aikani tuttuun tapaan vaaka-asennossa sohvalla. Pitäisi jumpata, kirjoittaa, lukea, lenkkeillä, siivota, pestä pyykkiä, tavata ihmisiä ja minä se vaan makaan. Siirryn pian sänkyyni ja jatkan makaamista. Vaihtelu virkistää.

Muistumia koulutien varrelta

Inspiroiduin muistelemaan opettajiani luettuani TUOTE-blogia.

Eki oli nelikymppinen poikamies, matematiikanopettaja. Hän pukeutui ruskeaan pukuun, kasvoilla näkyivät murrosiän aknen arvet. Matematiikan kokeiden palauttamiseen käytettiin kokonainen tunti. Koe annettiin käteen henkilökohtaisesti, huonoin sai paperin ensimmäisenä ja paras viimeisenä. En tuolloin ajatellut, että siinä olisi mitään epämiellyttävää, pärjäsin hyvin matematiikassa. "Kotona vai koulussa? kysyi Eki. Se tarkoitti, kummassako paikassa selkäsauna annettaisiin.

Yksi kuvaamataidonopettaja oli hieman epätasapainossa noin psyykkisesti. Hän pukeutui täysin valkoiseen. Piirsimme Raamatun kertomuksen aiheita. Muistan yhden piirrustukseni, jossa meri väistyy ihmisten tieltä. Ruotsin opettaja pukeutui aina puna-valko-siniseen. Kevään viimeisellä tunnilla kuuntelimme levyä "Jag tror jag tror på sommaren..." Kansalaistaidon tunnilla kehoitettiin karaisemaan itseään avoimen ikkunan edessä. Hampaat saattoi pestä suolalla.

Jumppatunnilla kaksi jumppamaikan suosikkia valitsi itselleen joukkueet, jäsen kerrallaan. Viimeisiä ei olisi halunnut kukaan.

Toisaalta kävimme kuvaamataidon tunneilla taidenäyttelyissä ja äidinkielen opetukseen kuuluivat teatterin harjoitusten seuraaminen. Rehtori kähvelsi koulun ruokarahoja. Kun muutimme Kuopioon kävimme äidin kanssa kysymässäminulle paikkaa kouluun. "Pittää tässä laettaa ihan tupakaksi" sanoi rehtori. Sain opiskelupaikan.

"Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie..." laulettiin koulussa. Koululaisena hämmästelin, miten koulutiellä saattaa joku olla unessa, ei kai siellä voi nukkua. Typerä laulu.

Ranneyhdistysaktiivi

Äitini ja isäni ovat lähdössä selkäyhdistyksen Pietarinmatkalle. Vanhemmillani ei ole selkävaivoja. Matkalla ei varmaankaan istuta pitkään bussissa. Välillä kaikki astuvat ulos jumppaamaan selkälihaksiaan. Ilallisella yhdistysaktiivit kertovat selkäleikkauksistaan.

Minä siis kaaduin ja satutin ranteeni. Kävin kuvissa ja ortopedi tarkisti ne, murtumia ei löytynyt. Ortopedi oli sitä mieltä, että tarvitsen rannetuen, käsi on niin pahasti tärähtänyt ja jänteet venähtäneet. Sain toimintaterapeutilta tuen. En tietenkään voinut pitää sitä töissä, hygieniasyistä. Laitoi tuen kotimatkalle, pyöräillessä ranne tuntuu hankalalta, tuki ei kuitenkaan mahtunut hanskan sisälle. Nyt yritän kirjoittaa rannetuen kanssa, se on hankalaa. Lääkärinä en voi liittyä potilasyhdistykseen, kaikki olisivat kimpussani kysymyksineen.

Hyvästä ystävästäni tuli mummo. Sain viestin onnelliselta isovanhemmalta aamuvarhain. Meillä oli muutama vuosi sitten kurssikokous. Kaikki vuoronperään kertoivat ammatillisista ansioistaan. Sitten tuli A:n vuoro, joka hihkaisi onnellisena: minäpä olen mummo. Viime kokouksessa ammattilliset saavutukset olivat selvästi siirtyneet taka-alalle, moni oli saanut lapsenlapsia. Eräs kollega sanoi, että tapaamiset muuttuvat vuosi vuodelta hauskemmiksi, enää ei tarvitse tuoda esille meriittejään.

Lauloimme viimeksi yömyöhään taistolaislauluja.

Myrkylllistä säteilyä

Kissa makaa vieressäni syvässä unessa. Se ei ole aiemmin välittänyt kukista. Kun tulin kotiin matkoilta se puri poikki orkidean kauniin kukkavanan. Minusta tuntui, että se teki sen tahallaan. Kissa kulkee perässäni ja kehrää. Kun lähden kauppaan niin sen haikea naukuminen kuuluu porraskäytävään aina ulko-ovelle saakka.

Aiemmin stressaantuessani huusin miehelleni ja lapsilleni. Kenelle minä nyt huudan? Taidan avata ikkunan ja herjata ohikulkijoita. Töissä ärtymykseni kohdistuu tietokoneohjelmiin, ruokalan jonoihin, kahteen dect-puhelimeen, joita joudun kantamaan taskussani ja hoitajaan, joka ystävällisesti hymyillen kiikuttaa minulle aina uusia ongelmia. Sisälläni kiehuu.Se ei kuulemma näy ulospäin. Jonain päivänä minulle käy kuin Fukushiman ydinvoimalalle, joudun päästämään myrkyllistä säteilyä ympäristööni tai sitten räjähdän kertakaikkiaan. Se ei ole turvallista seurattavaa.

Mä oon nero

Olen tehnyt huonon esityksen, referoin kahta surkeaa artikkelia. Aikaa niiden esittämiseen menee noin 10 minuuttia, meeting kestää tunnin. Onneksi keksin, että voin esitellä yhtä alkavaa tutkimusta. Talletin molemmat esitykset muistitikulle, joka roikkuu avainrenkaassani. Jos en unohda avaimiani niin esitykset ovat mukanani.

Kun aikoinaan hihkuin riemusta päästessäni opiskelemaan en ymmärtänyt, että tulen jatkuvasti veivaamaan esityksiä milloin mistäkin. Tänä keväänä on vielä kaksi tälläistä referaattipuristusta sekä kolme esitelmää.

Nuori nainen ja mies hakivat korjattavaksi rispaantuneet nojatuolini. Pian minulla on kaksi metsänvihreää eleganttia istuinta.

Viikonloppuna näen poikaani ja hänen kihlattuaan, käyn Viidassa, johon tulee sunnuntaina Tiina Pystynen. Piirros on Tiina Pystysen.

Haluan minäkin suudella itseäni ja kehua neroksi.
Kun kukaan muu ei kehu.

Primavera

Joudun työssäni kaiken muun touhuamisen lisäksi esittämään referaatteja alani tieteellisistä artikkeleista. Meillä referaateista on valmisteltava oikein Power Point esitys. Minulle on siunaantunut tälle keväälle kolme tuollaista esitystä. Kun esitystä pidetään koko klinikalle niin saattaa luottaa siihen, ettei kukaan muu ymmärrä pätkääkään koko esityksestä. He saapuvat paikalle saadakseen pullaa ja kahvia, joita näissä tilaisuuksissa tarjotaan. Suppean alani meetingissä on olemassa riski, että joku muukin on perehtynyt aiheeseen. Sitäpaitsi näissä kokouksissa ei ole kahvitarjontaa. Esiteltävien artikkeleiden valitseminen on homman vaikein osuus. Minulla on ylihuomenna tuollainen esitys. Ennen matkaa perkasin itselleni kaksi artikkelia, jotka sitten luin huolimattomasti, ne ovat erään sairauden eurooppalaisia hoitosuosituksia. Näitä suosituksia tukevat tutkimukset, joiden potilasmäärät ovat tasoa viisi, eli tyystin kelvottomat tutkimukset. Lisäksi hoitosuosituksessa käsitellään laajasti lääkeainetta, jota ei ole Suomessa saatavilla. Nyt alkaa olla myöhäistä perääntyä. Kuten eräs ystäväni sanoo: näillä mennään.

Sain kutsun puhumaan johonkin laboratorioväen kokoukseen. En vielä vastannut. Tilaisuus on vasta lokakuussa, joten tuntuisi helpolta suostua, mutta se lokakuu on jo ovella.

Ihminen hankkii lapsia kuvitelleen, että niiden kanssa on aina hauskaa. Tyttären kanssa vietetään laatuaikaa meikkivinkkejä vaihtaen ja poika läpsyttää olkapäätä ja kantaa painavat kauppakassit. Ei se niin mene. Sanon tämän kokemuksesta.

Runo veti kyntensä sisään

Huomasin juuri, että viikonlopun runo on suorittamatta. Liittyen Japanin tapahtumiin aihe on synkeä, runoilijan nimi on Bruno K. Öijer. Jotain oudon lohduttavaakin runossa on.

KUOLLUT

kuollut
ei muista mitään elämästään
ei miksi hän
loikkasi tieltä
ei miten lumihiutale laskeutui
hänen ojentuneelle kädelleen
ja kaikki katosi
kaupunki katosi
kaasulyhdyt puhallettiin lopullisesti sammuksiin
puiston suihkukaivo
pysähtyi kesken suihkun
kahvilat
pyyhkäistiin pois kuin aalto
ohjasten läimäys
ja ajurinrattaat
haihtuivat ja katosivat
kadut katosivat
ihmisvilinä katosi
kaikki katosi
veti kyntensä sisään ja katosi

Traumoja, fyysisiä ja psyykkisiä

Iloinen kuva lievittämään kurjan maailman aiheuttamaa tuskaa. Ulkomailla katastrofit kokee erilailla, ne eivät hyökkää päälle kuten kotona.

Olen taas armaassa kodissani. Kissa vaikuttaa ilahtuneelta kotiinpaluustani.

Olin Firenzessä, kuuntelin luentoja, mutta ei siitä enempää. Kävin vihdoin Uffizin galleriassa. En ole mikään vanhan taiteen ystävä, mutta museo teki vaikutuksen. Hienoin taulu oli Botticellin Kevät. Museossa oli myös viehättävä kahvila. Erääseen toiseen kahvilaan littyy myös kokemani trauma. Ostimme juomat baaritiskiltä ja istahdimme pöytään. Kun olimme poistumassa kahvilasta, alkoi emäntä huutaa "glasses, glasses!" Olimme hieman ymmällämme, A haki lasit pöydästä. Sittemmin oivalsin, että juomat ovat baaritiskillä juotuna halvempia kuin pöydässä nautittuna. Siitä johtui madamen meihin kohdistama viha. En taida koskaan toipua tästä traumasta. A käy onneksi analyysissa, joten hän voi seuraavan vuoden ajan käsitellä siellä tätä tapahtumaa. Minä otan mahdollisesti yhteyttä "Inhimillisen tekijän" toimittajiin asian purkamiseksi.


Olin täydellisessä tavoittamattomuuden tilassa koko matkan ajan, sillä hieno uusi puhelimeni ei toiminut. Sillä saattoi ottaa valokuvia, surffailla netissä ja lähettää sähköpostia, mutta soittaminen ei onnistunut. Selvisin jotenkuten tästä kommunikaatiokatkoksesta.

Italialainen ruoka on loistavaa. Kongressin avajaisissa sitä kuitenkin tarjotiin sellaiselta pieneltä teevadilta, johon ei mahtunut juuri mitään. Tungoksessa jouduimme toistuvasti täyttämään tuota pientä astiaa.

Minä raukka lentopelkoinen jouduin ylittämään Alpit "Air Dolomites"-yhtiön potkurikoneella.

Sekava sepustus. Saattaa johtua siitä, että oli kotona vasta klo 3 aamuyöstä. Sitäpaitsi kaaduin matkalla (ihan selvinpäin). Kävelin pimeällä kadulla ja katselin jotain mielenkiintoista, joka sijaitsi takanani, enkä huomannut betoniporsasta, joka tökötti ladulla. En siinä hötäkässä muistanut miten Aamulehdessä käskettiin suorittaa kaatuminen ja otin vastaan vasemmalla kädelläni. Ranteessani on ollut aiemmin murtuma ja se on leikattu, nyt se on hieman turvoksissa ja arka. Pelkään pahinta. Jos se on huomennakin kipea niin joudun varmaankin kuvauttamaan sen.

Matka

Vielä ehdin kirjoittaa. Ostin lipun kymmenen junaan, mutta nyt aloin huolehtia ehtimistäni ja yritän vaihtaa lippua tuntia aikaisempaan. Olen kuin mummoni, jonka kanssa asemalle piti mennä aina vähintään tuntia ennen junaa väijymään.

Illalla meni myöhään, neuloin sukat loppuun ja pakkasin. Aamulla heräsin hermostuksissani klo 5.30. Pakkaaminen oli haasteellista, päivällä lämpötila saattaa nousta 16 asteeseen, yöllä se on lähellä nollaa. En pidä tuollaisesta nopeasta siirtymisestä vuodenajasta toiseen.

Lainasin eilen Joanna Newsomin 3 CD:n kokoelman ja ostin Leena Krohnin kirjan Tainaron. Kumpaankaan en ole aiemmin tutustunut. Haluan jostain lisäaikaa.

Keräilykulttuuri

Näin lomapäivänä juutun nettiin, istun sohvalla tarrapapiljotit päässä sojottaen, odotan hiusten taipumista ja kohoamista irti päänahasta. Päätä pitkin valuvat hiukset eivät jostain syystä ole tavoiteltava olotila, elleivät hiukset ole todella paksut ja silloinhan ne eivät liimaudu päänahkaan.

Eräs tuttuni sanoi, ettei hän shoppaile. En tunne ketään, joka ei shoppailisi. Uskon, että tavararoiden kerääminen on alkukantainen vaisto, joka on pitänyt ihmiset kautta aikojen hengissä ja lämpiminä. Nyt kun harva riittävästi sienestää ja marjastaa niin tilalle on tullut kaikenlaisen tavaran hamstraaminen. Mies 50 v. ei shoppaile: lukee illalla sängyssä Bilteman luetteloa, tilaa ulkomailta autotarvikkeita. Nainen 34 v. ei shoppaile, juoksee kirppareilla ja ostaa divareista kirjoja vaikka niitä voisi lainata kirjastosta. Mies 28 v. ei shoppaile: tilaa Saksasta kitaroita ja rumpusetin osia.

Sitten ovat ne, jotka keräilevät kaikkea käyttökelpoista roskiksista ja tällaisia kuin minä: ostelen liikaa vaatteita ja kirjoja. Tulisin nykysellä vaatevarastollani hyvin toimeen loppuikäni.

Hoivanaiset

Naistenpäivänä Aamulehti kirjoittaa Suomen yleisimmistä ammateista. Naiset tekevät työtä ihmisten kanssa, suurimmaksi osaksi hoitamalla toisia, miehet taas rassaavat koneita. Naisten kolme yleisintä ammattia ovat 1. myyjät ja tuote-esittelijät 2. perushoitajat ja lähihoitajat 3. sairaanhoitajat. Miehillä nämä vastaavat ammatit ovat 1. moottoriajoneuvojen kuljettajat 2. rakennustyöntekijät 3. koneasentajat ja korjaajat. Minusta tuntuu, että hiljalleen pyritään kaikista suomalaisista naisista kouluttamaan lähihoitajia, näin me pystymme tekemään vuosi vuodelta lisääntyvän hoitotyön.

Opiskelin ennen lääkärikoulua pari vuotta sähköpuolen diplomi-insinööriksi. Opiskeluun olisi kuulunut harjoittelu. Kävin pyrkimässä yhteen alan työpaikkaan, jossa pomo sanoi, että kyllä täällä naisiakin on ollut työssä, siivoojina. Tekniikan alan opiskelusaavutuksiini kuuluu kaste Tammerkoskessa, matematiikan kurssit parilta vuodelta ja paljon opiskelijaelämää. Harjoitustöissä kaikki assarit neuvoivat meitä naisia, miesopiskelijat saivat tulla toimeen omillaan. Naisia vuosikurssista oli n. 10%. Toisten harjoitusten kopioimisesta käytettiin muuten nimitystä prujaaminen. Tietokone täytti sellaisen "kolme huonetta ja keittiö"- asunnon pinta-alan.

Lähden huomenaamulla Firenzeen, siellä on alani kongressi. Pysyn siis kolmisen päivää poissa täältä. Ehkä se tekee kaikille hyvää. Tytär tulee taas kissaa hoitamaan. Neulon tyttärelle kauniita villasukkia kamalan kalliista langasta,haluaisin saada ne valmiiksi tänään, että hän sitten saisi sukat.

Hyvää naistenpäivää! (Mukavaa päivää myös sukupuoleen katsomatta)

Eläkeläinen

Varoitus: sisältää ennakkoluuloista eläkeläisiä panettelevaa materiaalia.

Pitäisi hiljalleen opetella eläköitymistä, vaikka tuo päivä häämöttääkin vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ja etenee saavuttamattomiin eläkeiän noustessa. Vanhempani, joiden yhteenlaskettu ikä on 155 vuotta puhuvat lievällä halveksunnalla eläkeläisten retkistä. He eivät ole vielä kotonaan eläkeläisten maailmassa. Pitävät itseään moiseen touhuun liian nuorina.

Eläkeläisen kuuluu puhua myyjille (piittaamatta taakse kerääntyvästä jonosta) laveasti omista vaivoistaan. Eläkeläisen mieliharrastus on hedelmäpelien pelaaminen, joten alaan ja laitteisiin on hyvä tutustua jo etukäteen. On aina syytä varata kolikoita taskujen pohjille. Eläkeläinen ruokkii lintuja vaikka vieressä olisi tuon toiminnan kieltävä kyltti. Tarkoitukseen käy parhaiten kaupan kuivahko mauton lettipulla. Eläkeläinen ryntää laivaristeilyllä ensimmäisenä seisovaan pöytään ja kahmii kaikki katkaravut. Asetu jonoon heti laivaan saavuttuasi. Eläkeläinen matkustaa halvalla junalla ja bussilla, hän saa teatteriin alennuslipun. Eläkeläinen päivittelee maailmanmenoa ja nuorten helppoa elämää.

Eläkeläinen nauttii salaa elämästään ja joutenolosta.

Nojatuolit

Nyt alkoi oma tabermanilaisuus hävettää suunnattomasti. Voisin ottaa runon pois, mutta se on jo tarrautunut johonkin virtuaalimaailman nurkkaan, sitä ei saisi kuitenkaan kokonaan kitketyksi sieltä. Minulla olisi toinenkin runo, jossa puhutaan matkavakuutuksista, käsilaukusta ja eväsleivistä, mutta säästän sen toistaiseksi.

Oloni on jo astetta parempi. Nenäni vuotaa enää säädyllisesti. Taidan lähteä kaupungille, se on erilainen näin arkena, keskellä päivää. Lähden samoamaan kauppahalliin eläkeläisten joukkoon, käyn kirjastossa.

Minulla on kaksi nojatuolia kolmekymmenluvulta. Olen saanut ne ystävältäni. Pidän niistä, ne ovat pienikokoiset, mutta silti mukavat istua. Nykyään tehdään niin massiivisia huonekaluja. Näissä oivallisissa tuoleissa on se vika, että istuessa jouset painavat takapuolta ja päällisetkin repsottavat. Tänään tulee yksi nuori nainen katsomaan niitä noin kunnostusmielessä. Taloudellisesti hommassa ei ole mitään järkeä, käsityö on kallista. Mutta olen päättänyt korjauttaa ne, jos niistä vielä saa nojatuolit. Ainakin yksi nuori käsityöläinen saa työtä.

Kirjoitin runon

Kirjoitin runon, vaikka en tosiaankaan osaa. Siitä tuppasi tulemaan nolostuttavan tabermanilainen, niinpä aloin liioitella. Kuitenkin kohtalaisen tosissani. Kenen tunne on suurin?

Suruni on sata kiloa sementtiä, sanot

Minun Murheeni on tuhat kiloa betonia

se roikkuu selässäni

vedän raskasta taakkaa

Murheeni kaivaa maahan syvän uoman

uoma täyttyy vedellä

siitä muodostuu kanava

jota pitkin jokilaivat uivat

Kyyneleesi muodostavat lätäkön keittiön lattialle

Minun kyyneleeni upottavat kokonaisen kaupungin

suolainen järvi

syvempi kuin meri

laivojen koti

Surusi täyttää asunnon

Minun Murheeni pimentää auringon

Pimeässä

Murheeni haparoi Suruasi kohti eikä löydä

sitä koskaan