lauantai 24. joulukuuta 2011

Syntymä

Eikös joulu ole syntymän juhla? Molemmat lapseni viettävät joulua puolisoidensa kanssa, minä lähden pian junaan tapaamaan pikaisesti sukulaisia. Aika on mitoitettu niin, ettei konflikteja ehdi syntyä. Tällaisiin tapaamisiin liittyy helposti vähintäänkin murrosikäisen tasolle taantuminen.

Lapseni syntyvät 80-luvun puolivälin tienoilla. Tytär syntyi opiskeluaikoihin ja opiskelupaikkakunnalla. T vei minut sairaalaan keltaisella tipparellulla, onneksi oli vasta marraskuu, sillä auto ei ollut Suomen olosuhteisiin tarkoitettu. Talviakaan yhden oli jatkuvasti raapattava etuikkunaa. Matkustajien oli syytä pukeutua lämpimästi.

Minut vietiin synnytyssaliin. Sain kipuihin petidiiniä, joka ei kipuihin suuremmin vaikuttanut, niistä ei vain enää välittänyt. Jouduin synnyttämästä osastolle, jossa itkeskelin ja valitin supistelua. Kätilö tokaisin "täällä ei supistele!". Pelkäsin kätilöitä, olihan meillä hiljattain ollut synnytysjakso, jossa saimme auttaa yhden Suomen kansalaisen maailmaan. Pääsin aneltuani lääkärin tutkittavaksi ja tytär syntyi reilun tunnin kuluttua. Olin niin onnellinen, etten koskaan aiemmin. T yritti synnytyksen aikana olla jotenkin avuksi. Tytär syntyi juuri sopivasti, hän ehti asiaa juhlistamaan Henry's pubiin.

Kun poikani alkoi ilmoitella syntymisestään, katsoin VHS videolta Hohtoa. Sitä kauhuelokuvaa, jossa näyttelee Jack Nicholsson. Synnytyksen luonnonmukaisuuteen ja isän läsnäoloon oli kiinnitetty enemmän huomiota. Synnytyshuoneessa oli keinutuoli, johon T istahti lukemaan Suomen Kuvalehteä. Poika syntyi tunnin päästä. Sairaalassa sain tietää Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Jotenkin se ei minua koskettanut. Ei vähentänyt onneani.

Syntymien jälkeen tuli arki. Olin siinä huonompi kuin synnyttämisessä. En ole ollut hyvä äiti. Olen kuitenkin lasteni ainoa äiti. Valitsin lapsilleni isän, joka on huumorintajuinen, muuten hänellä on vikansa. Niin meillä kaikilla. Näillä mennään, kuten täällä sanotaan. Niin ja lapsista tuli huumorintajuisia, he ovat parasta seuraa, mitä voin kuvitella. Joulu menee ilman sitä, mutta tapasin tyttäreni eilen. Nyt en näköjään osaa lopettaa.


En löytänyt kunnollista joulurunoa. Korvikkeeksi Tomas Transtömeriä:

MADRIKAALI

Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa matelee räpiköi ryömi! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.

3 kommenttia:

Kirsi kirjoitti...

Äitiyden mustimpina hetkinä ajattelen, että on sekin saavutus, että saa pidettyä jälkikasvunsa hengissä. Äitiys ei ole aina kovin helppo rasti, jos nyt ei tietysti lapsuuskaan.
Mukavaa sukulaisvierailua!

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää joulua Sinulle, ja kiitos blogistasi!

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Äitiys on opettanut paljon asioita omasta itsestä, kaikki se ei ole kovin positiivista. Onhan sekin arvo, että jälkeläiset ovat selvinneet huolepidostamme ja huolettomuudestamme hengissä.

hyvää Joulua Anonyymille ja kiitos!