Rantaslaavi

Tampereella yritetään torjua synkeyttä valoviikoilla. Pimeys sallii kerrankin viettää iltoja kotona lueskelemassa ja katkomassa paloja tummasta suklaasta. Suklaapalan annetaan hitaasti sulaa kielellä ja kirjan sivuja käännetään verkkaisesti. Kukaan ei pidä lokakuussa tällaista passiivisuutta epänormaalina.

Lähden ensi viikon loppupuolella Washingtoniin. Vakuutin taas kerran netissä, etten sairasta lonkeronivusajosta tai pehmeää sankkeria, minulla ei ole muille vahingollista mielenterveyden häiriötä, en ole vakoillut tai suorittanut sabotaasia, eikä minua ole myöskään pidätetty alhaista moraalia osoittavasta rikkeestä.

Kun kävin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Washingtonissa, pidin sitä tylsänä hallintokaupunkina. Vierailimme kaupungissa hyvien ystävien luona. T oli innoissaan sixbageistä ja gallonan viinileileistä. Suomessa alkoholia myytiin tuolloin vain pienissä pakkauksissa. Ystävät asuivat omakotialueella Bethesdassa, joka oli vielä tuolloin rauhallista ja turvallista aluetta.  Kaupungissa asusti myös toinen ystäväpariskunta. Heillä oli avoauto, jolla matkustimme rannikolle. Kyetäkseen istumaan avoauton takapenkillä, oli sidottava huivi tiukasti päähän, sillä muuten hiukset irtosivat päästä. Asuimme motellissa, joka seisoi rannalla pittoreskisti puisten tolppien päällä. Meressä leikki parvi delfiinejä. J otti rantahietikolla T:stä valokuvan, jonka taakse hän kirjoitti "rantaslaavi haavi auki". M ajoi kuppilasta kotiin huppelissa ja kaikki sanoivat hänen ajavan paremmin humalassa kuin selvinpäin. Kuuntelimme rockia avoauton stereoista ja luulimme elävämme ikuisesti.

Olen käynyt myöhemminkin Washingtonissa. Siellä on hienoja (ilmaisia!) museoita. Taidemuseo, avaruusmuseo, luonnontiedemuseo ja Amerikan historian museo.  Museoista osataan siellä tehdä "helppoja" ja viihdyttäviä, ihan positiivisessa mielessä. Museoissa on kivat ravintolat ja museokaupat. On Washingtonissa Georgetown, viihtyisä alue pienine liikkeineen ja ravintoloineen.

Nyt aion osallistua alani kongressiin. Joten tylsempää on tiedossa. L on onnekseni ostanut meille liput johonkin konserttiin Kennedy Centeriin. Mahdollisesti pysyn hereillä konsertin ajan, mahdollisesti en. Aamuöisin surffailen ostoskanavalta toiselle. Sängyn laidalla istuessa eivät jalat ulotu lattiaan.

Totuus löytyy torkkupeiton alla maaten

Makasin eilisen illan sohvalla vihreän torkkupeiton alla. Kädet oli pakko ojentaa peiton ulkopuolelle, jotta saatoin pitää sanomalehteä lukuetäisyydellä. Minulla on jo toista talvea onni omistaa torkkupeitto, joka ulottuu kaulasta varpaisiin asti. Yleensä torkkupeiton alla lojuessaan joutuu valitsemaan palelevatko varpaat vai yläkroppa. Hetken luettuani heitin sanomalehden lattialle ja aloitin korkealaatuisen filosofisen pohdinnan. Tyypillinen käsittelemäni dilemma koskee sitä, haluanko näyttää laihalta ja hyvältä vai tahdonko nauttia kulinaarisista elämyksistä. Yleensä päädyn ylevissä pohdinnoissani siiihen, että haluan molemmat.

Olen kirjoitellut kolumnia sairauskertomusteksteistä. Kerron jutussani eräästä miespuolisesta kollegasta, joka oli lukenut omia sairauskertomusmerkintöjään. Niissä oli sanottu näin: "terve vauva, hikiset jalat". Kysyin tänään tältä mieheltä, että saanko käyttää tätä tekstiä hyväkseni. Mies lupasi, sillä edellytyksellä, etten kerro hänen nimeään. Lupasin olla kertomatta. Riikka Ala-Harjan kirja "Maihinnousu" aloitti taas kerran keskustelun siitä, saako kirjailija käyttää läheistensä elämää kirjojensa materiaalina. Ainahan niin on tehty ja aina asiasta kohuttu. Löysin kyseisen kirjan tänään Vippi-hyllystä. Lukuaikaa on viikko, joten on aloitettava heti.

Luin Hesarista, että  joku toimittaja on tehnyt Riku Korhosesta haastattelun, jossa mies siemaisi kymmenen isoa tuoppia ja kaikki puhuttu hölynpöly julkaistiin sensuroimatta. Jos joku haluaisi tehdä samantyyppisen haastattelun minusta, ei tarvittaisi kuin kaksi isoa tuoppia. Kuudennen tai viimeistään seitsemännen tuopin kohdalla olisinkin jo tajuton.

Kulttuuria ja urheilua

Teimme luokkakaverini M:n kanssa lauantaina kulttuurimatkan Helsinkiin. Kävimme Nanna Suden näyttelyssä. Taulut olivat kookkaita, värit voimakkaita ja taitelija oli sutinut kankaalle maalia paksulti. Katsoin tauluja kaukaa ja sitten nenä kiinni kankaassa. Väriä näytti olevan monta kerrosta. Vaikuttavia töitä.

Näyttelystä siirryimme ravintolaan nimeltään Kuu. Olimme varanneet pöydän, ihan varmuuden vuoksi. Ravintolassa seisoskeli pari tarjoilijaa, asiakkaita ei näkynyt. Ruoka oli maukasta. Joimme lasit hyvää kuohuviiniä ja punaviiniä, jonka jälkeen aloimme kertoa toisillemme tarinoita menneisyydestämme, sellaisia joita täällä ei voi paljastaa. Jos vaikka äiti sattuisi lukemaan, mitä väliä teillä muilla on. Järjetöntä, että viisikymppinen nainen antaisi mieluummin vaikka tuhannen vieraan lukea elämästään, kunhan äiti ei lue. Jos kirjoittaisin romaanin, suurin kynnys olisi se, että äiti saattaisi sen lukea. Onneksi on olemassa valtava vuori nimeltään julkaisukynnys ja tekeleessäkin on vain 39 sivua.

Kävimme katsomassa pienessä "Avoimet ovet" teatterissa näytelmän "Raudanluja rakkaus". Nyt vasta mietin näytelmän nimeä, miksi päähenkilöiden rakkauden väitetään olevan raudanlujaa. Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut M:n ystävä Heini Tola. Se kertoi Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin avioliitosta, sekä kolmiodraamasta, jonka yksi osapuoli oli Vennyn sisar Tilly. Tilly hankki lapsen Juhani Ahon kanssa. Näytelmä oli tehty jotenkin hyvin ajattomasti, lavasteet olivat karut ja roolivaatteet yksinkertaiset. Musiikkina soi Tom Waits. Kaikki ahdistava menneisyydestä pyrki tietoisuuteen, muttei enää ahdistanut. 

Kävin eilen uimahallissa. Kauhoin kilometrin verran. Tällä kertaa en meinannut tukehtua vaikka laitoin uidessani pään veden alle. Uimalasitkaan eivät enää hävettäneet minua kohtuuttomasti. Kun nousin altaasta, huomasin, että sen radan päässä, jossa uin, luki: KUNTOUIMARIT, NOPEAT.

Tänään kävin vielä kuntosalilla S:n kanssa. Katselimme noita kidutuslaitteita ihmeissämme. Asetuin yhteen vempeleeseen, jolloin eräs nainen valisti, että olin siinä väärin päin ja ettei siinä ollut tarkoitus hankkia pyykkilautavatsaa vaan komeat selkälihakset. Kotiin pyöräilin lumisateessa. Tuntui mukavalta kun rengas upposi pehmeästi lumeen piirtäen viivan töistä kotiin saakka.

Kertun vaalivoitto

Arvoisa emäntä,

Kiihkeä vaalikampanja on vihdoin ohi. Olen antanut kaikkeni puolueeni hyväksi. Kampanja oli odotetusti valtava menestys. Itsenäisten pienkotieläinten pienperuspuolue tulee saavuttamaan historiallisen vaalivoiton!

Olen saanut tarpeekseni kauppakeskuksista, joissa rumat ja pahanhajuiset  ihmiset tulevat iholle ja haluavat silittää pehmeää turkkiani. Pakkohan se on sallia, vaikka nuo klähmäiset sormet liikkuvat tahmeasti pitkin täydellistä selkääni. "Jos äänestät, niin silität, ei muuten", tuikkasin epähygieeniseen kouraan käsidesiä ja oikean numeron.

Voistitko muuten hieman kammata turkkiani, jotta näyttäisin somalta illalla  televisiossa.

Vaalivalvojaisiin on tilattu koreittain shampanjaa, pieniä herkkupaloja, kuten keuhkoa ja mediumiksi paistettua kanan maksaa. Vaalikampanjani pyyteetön tukija (kansainvälinen kissanruokafirma) on myös luvannut  tarjota korkealuokkaista naposteltavaa.

Toivotan kaikki rotukissat tasokkaisiin vaalivalvojaisiin. Minua saavat äänestää  vaatimattomammankin sukutaulun omaavat. Marketteihin en enää koskaan mene. Siellä on niin rahvaanomaista.

Nukun pienet päiväunet. Mene vaikka ulos. Paina ovi varovasti kiinni, etteivät kauneusuneni tärvelly. Vie roskat mennessäsi. Takaisin ei ole kiirettä.

Kunnioittaen,
Kerttu, Itsenäisten pienkotieläinten pienperuspuolueen puheenjohtaja

Nro 9999 Kuntalaisten parhaaksi, turvallinen valinta, hyvinvoinnin ja päivätirsojen  asiantuntija, kestävän tulevaisuuden puolesta, jokaisella on oikeus laadukkaaseen paakkuuntuvaan kissanhiekkaan, pienperusvoimaa valtuustoon, kähmintä ja kahminta pois, tyylillä tassut kohti auvoista tulevaisuutta, rötösherrat kuriin!  T. KERTTU

Sanojen alamainen

Nappasin eilen kirjaston Vippi-hyllystä Saska Saarikosken kirjan isästään Pentti Saarikoskesta "Sanojen alamainen" (Otava 2012). Luin kirjan yhdessä illassa. SS halusi vihdoin tutustua isäänsä ja ehdotti Otavalle, että hän keräisi kirjoista kiinnostavia lauseita ja ajatuksia. " Ajattelin, että etsiskely tekisi lukemisesta kiinnostavampaa samalla tavalla kuin sienten poimiminen on hauskempaa kuin pelkkä metsässä kävely". Samalla tavalla runojen julkaiseminen täällä blogissa teki runojen lukemisesta hauskempaa. Runo oli kuin sammalen seasta löytynyt kanttarelli. Tekisi mieli aloittaa uudelleen ja antaa piut paut tekijänoikeuksille. Olettaisin, että yksittäisen runon julkaiseminen netissä lisää lukijoiden halua tutustua kokonaiseen teokseen.

Tässä muutama kanttarelli SS:n sienikorista:

Kun voi kirjoittaa mitä tahansa, tuntuu mahdottomalta kirjoittaa mitään.
JUOMARIN PÄIVÄKIRJAT 1968

runo on korvaan kuiskattu salaisuus
kielet vettä ja pilviä
unta
TANSSIINKUTSU 1980

En ole niitä, jotka löytävät suurta pienestä; mikä on pientä on pientä.
JUOMARIN PÄIVÄKIRJAT 1968

Ei ole epäkohtaa jota ei voisi muuttaa rahaksi
eikä ole kohtaa jota ei voisi todeta epäkohdaksi.
JUOMARIN PÄIVÄKIRJAT 1968


Saska Saarikoski kirjoittaa, että Pentti Saarikoski olisi viihtynyt hyvin FB:ssa, koska siellä pärjäävät nokkelat narsistit. Olen nokkela narsisti (en todellakaan RUNOILIJAN tasoinen, en missään mielessä). Edellä mainitun luettuani aloin miettiä omaa eilistä FB-päivitystäni:

"Olen meteorologin tyttärenä (sain lapsena yliannostelun säästä ja säätiedoituksista) ollut aina samoilla linjoilla Arja Tiaisen kanssa, joka kirjoittaa viimeisimmässä kirjassaan "Ulkona säätila. Hälläväliä mikä" On myönnettävä, että tänään on kuitenkin ollut varsin kohtuullinen ilma."

Olen narsistisesti halunnut kertoa, että isäni on meteorologi, mikä oli minulle lapsena sellainen sopivat humoristinen "taakka". Oikeat taakat ovat ihan muuta, niistä ei FB:ssa tietenkään kirjoiteta. Osoitan päivityksessä, että seuraan kirjallisuutta, olen siis sivistynyt ja suhtaudun runojen lukemiseen sopivan ironisesti. Kaiken kaikkiaan pyrin erottumaan niistä, jotka päivittävän statukseensa "Ihana ilma tänään". Selvitykseksi voin kertoa, etten edellä olevaan FB-päivitystäni kirjoittaessani ainakaan tietoisesti pyrkinyt mihinkään noista edellä mainituista, vaan pohdin niitä vasta SS:n kirjan luettuani. 

Tästä tulee sekavaa höpötystä (taas). Katsoin eilen AVA:lta elokuvan "Kaunis mieli". Siinä Russel Crowne näyttelee todellista henkilöä matemaatikko John Nashia, joka sairastuu skitsofreniaan, mutta saa lopulta taloustieteen Nobelin. Elokuva on periamerikkalainen selviytymistarina, joka itkettää lopussa. Minua häritsi näyttelijän lihaksikkuus. Vaikea kuvitella, että yliopistomies olisi näyttänyt kehonrakentajalta. Hain netistä kuvia oikeasta Nashistä, jolla on narukädet ja sympaattiset hörökorvat. 

Pentti Saarikoski kirjoittaa myös "rumalla naisella ei ole olemassaolo-oikeutta, koska nainen ei osaa elää itselleen".  PS kirjoitti tämän nuorena ja taisi myöhemmin muuttaa mieltään. Ehkäpä Hollywood elokuvissa hintelällä hörökorvaisella näyttelijällä ei ole olemassaolo-oikeutta vaan matemaatikollakin pitää olla komea naama ja pulleat lihakset.  

P.S. Suosittelen Saska Saarikosken pientä sympaattista kirjaa, jos Pentti Saarikoski kiinnostaa ja vaikka ei kiinnostaisikaan.

Älytön puhelin

Omistan älypuhelimen. En ole osannut käyttää vempeleen kaikkia mahdollisuuksia. Asensin puhelimeeni eilen sovellutuksia, joista luin Hesarista.

Eräs sovellutus tekee puhelimesta taskulampun ja peilin. Säikähdin omaa kuvaani, sillä en ehtinyt asetella itselleni peili-ilmettä. En taida tarvita tuota sovellutusta. Toinen sovellutus kertoo minulle lähikaupan sijainnin (ilman sitähän en löytäisi lähikappaani). Nyt tiedän myös miten mennä lähimmälle bussipysäkille, jonne olen jo pari vuotta kulkenut ihan ilman puhelinta. Bussiaikataulu vaikuttaa ihan käyttökelpoiselta.

Asensin puhelimeeni nettiradion. Kanavia on liikaa, genrejä kymmeniä ja asemia tuttujen suomalaisten lisäksi satoja ympäri maailmaa. Tuo moninaisuus tekee kuuntelijasta levottoman, jossain toisaalta saattaa aina löytyä vielä parempaa musiikkia. Inhoan ravintoloissakin ruokalistoja, joissa on vaihtoehtoja sivutolkulla. Aloin panikoida soivan puhelimeni kanssa, sillä en meinannut saada suljettua tuota sovellutusta.

Mielenkiintoinen uutuus on ruokapäiväkirja, johon voi kuvata ateriansa. Kuvasin heti puolikkaan suklaalevyä ja kirjoitin tekstiksi "iltapala". Lähden tästä kuvaamaan omenan, jotta voin nauttia sen. Olenkin hämmästellyt asiakkaita, jotka kuvaavat ravintola-annoksia kännyköillään. Heillä on siis Meal Tracker.

Visio, missio, prosessi ja spesifikaatio

Olin toista päivää esimieskoulutuksessa. Paikoitellen anti oli mielenkiintoista, paikoitellen, ikävä kyllä, ei. Eräs ylihoitaja väitti luennossaan, että lääkärinkierron tarkoituksena on katsoa mahdollisimman monta potilasta. On totta, että usein on hoppu, silti tuo väite särähti korvaani.

Pari päivää sitten sanomalehdessä potilaat kirjoittivat lääkärikokemuksistaan.Eräs lukija kertoi, että vuodeosastolla lääkäri ja hoitaja tulivat lääkärinkierrolla sisälle potilasvessaan, jossa nainen juuri istui pöntöllä. Lääkärillä on kiire, oli hoitaja selittänyt. Moneen otteeseen on odoteltu vessan oven takana, mutta sisälle ei sentään ole toistaiseksi tunkeuduttu.

Kirjoitin luennolla kolumnia.  P oli hämmästellyt, miten innokkaasti tein muistiinpanoja sairaalainsinöörin luennosta. Kirjoitettuani kolumnin ensimmäisen version aloin kirjata muistiin sanoja kuten visio, missio, strategia, prosessi, konsepti ja spesifikaatio. Koulutus kestää kevääseen, joten ehdin kerätä kadehdittavan hienon sanakokoelman.

Todellinen ihme

Olen kyllästymiseen asti tilittänyt erään lääketieteellisen artikkelin kirjoittamista ja korjaamista. Mies, joka katsoi juttua varten rtg-kuvat sanoi, että 95 prosentin todennäköisyydellä juttu hylätään (lähetimme sen alani ykköslehteen). Työ on vienyt pari vuotta. Yllätyksekseni lehti oli kiinnostunut käsikirjoituksesta, vaikkakin siihen pyydettiin tekemään runsaasti korjauksia. Kolme arvioijaa lähetti monta sivua kysymyksiä, joihin vastasin. Olen jutun ykköskirjoitta ja laitoin lopullisen version lehteen viime tipassa, eivätkä muut kirjoittajat ehtineet nähdä tuota tekelettä. Herra 95 prosenttia sanoi taas, ettei mitään toivoa onnistumisesta ole. Tänään sain sähköpostin: käsikirjoitus oli accepted for publication. Olen hymyillyt koko päivän. Herra 95 prosenttia vastasi iloiseen tekstiviestiini lakonisesti:  "Todella ihme".

Vaikka minulla ei ole ainuttakaan alaista, niin osallistun esimieskoulutukseen. Aion kehittyä itseni johtamisessa. Tänään koulutuksessa puhuttiin mm. asiakaspalautteesta. Inhoan asiakas nimitystä, minusta sairaalassa ei ole asiakkaita vaan potilaita. Poliklinikan potilaille jaetaan vuosittain parin viikon ajan kyselylomake, jossa he pisteyttävät toimiamme (me tietysti tiedämme, että nyt on se arviointi meneillään, toki olemme aina ystävällisiä ja äärimmäisen ammattitaitoisia, eikä mokoma arvio meitä paljon hetkauta). Pisteet ovat joka vuosi huikean hyviä. Onko niin, että joku on olemassa joku psykologinen este huonojen arvioiden antamiselle? Eiväthän kaikki kuitenkaan ole tyytyväisiä. Monesti potilas on tullut vastaanotolle jo valmiiksi täytetty arviolappu kourassa, mikä ei vastanne tarkoitusta. Luennoitsija totesi, että kun vuosittaisista arvioista piirretään käyrä se on kuin asystolessa olevan EKG. Tuo hälyttävän suora viiva sijoittuu yhdeksikön kohdalle.
 

Vanha Nicole rukka

"Näytät nuorelta" imarteli kampaaja minua, vakiasiakastaan. Hän on yksityisyrittäjä, joka tietää mistä narusta kannattaa kiskoa. "Muut ne vanhenevat, minä se vaan nuorrun" heitin takaisin. Kampaajaa nauratti. Nuoruus on toivottu olotila, vanhuus on vika, jota yritetään vaivalla paikkailla (se on yhtä toivotonta kuin ruosteisen autonpohjan hitsaileminen katsastusta varten). Nicole Kidman ei voi kuulemma enää näytellä luonnerooleja, sillä kasvojen nahka on viritetty niin pinkeäksi, ettei ilmeitä enää ole.

Kun tapaan nuoruuden ajan tuttaviani, ajattelen mielessäni: "Onpa tuo vanhentunut, vaikka aikaa on kulunut vasta kaksikymmentä vuotta!" Ääneen asiaa ei saa sanoa, sillä se olisi loukkaavaa. Vanheneminen on ikävä virhe, josta ei saa puhua. Se olisi yhtä tahditonta lähimmäisen perunanenästä tai ruusufinniihottumasta mainitseminen. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki vanhenevat, jopa Nicole Kidman. Se iho, jota suoristellaan ja liha, jota kohotetaan, on vanhaa.Kun yksi kohta korjataan, toinen jo repsottaa.

Olen käynyt pariin otteeseen miespuoleisen opiskelukaverin kanssa syömässä. Sanottakoon, että tapaamiset ovat osittain liittyneet yhteisiin työprojekteihin. Hänen seuransa on ollut miellyttävää, mies osaa arvostaa hyvää ruokaa ja häntä on kiva katsella. Kiinnostuksen kohteemme ovat hyvin erilaisia, mies harrastaa intohimoisesti golfia ja kaikenlaista urheilua. Mies on ollut naimisissa parikymppisestä. Viimeksi tavatessamme hän kertoi rakastuneensa ja muuttaneensa toisen naisen luo. Hän oli niin innoissaan uudesta rakkaudestaan, että minua alkoi jo ärsyttää. Miehen puheen perusteella muodostin  kuvan nuoresta kaunottaresta. FB:sta ilmeni, että he olivat avioituneet. Hääkuvissa morsio näytti ihan tavalliselta harmaapäiseltä keski-ikäiseltä naiselta. Jostain syystä tämä seikka huojensi minua.

Ostin tänään uimalasit ja uimahatun. Ostokset ovat hieman liioiteltuja, sillä olen käynyt uimassa vasta kahdesti, enkä ole erityisen taitava uimari. Näytän äärimmäisen naurettavalta noissa vermeissä. Uimahatun kokeileminen tuhosi kampaajan tunnin aherruksen alle minuutissa.

Napoleonin rakastajattaren kuha

Matkustin eilen paikallisjunalla Toijalaan. Matkalla oivalsin, että ne ihmiset, jotka eivät käytä joukkoliikennettä jäävät monesta paitsi. Juna oli täysi. Meitä istui neljä ihmistä hyvin lähekkäin. Vieressäni istui nuori mies, joka opiskeli lääketiedettä, häntä vastapäätä nuori nainen, joka saattoi olla nuoren miehen tyttöystävä. "Yksi aikuisten lippu", pyysi nuori nainen konduktööriltä, nainen ei siis opiskellut. Kuljetin mukanani Anttilan muovikassia, josta kaivoin käsityöni. Minun oli kotoa lähtiessä pakko kokeilla, mahtuisiko villahame päälleni, siksi neuleesta oli salakavalasti purkautunut silmukoita, joita jouduin harmillisesti noukkimaan. Vastapäätäni luki papereitaan aasialaisperäisen näköinen nainen. Lääketieteen opiskelija alkoi puhua naiselle japania, nainen yritti vastata suomeksi. Hän oli saapunut Kiotosta Suomeen opiskelemaan kieltämme, nuori mies taas oli lukenut japania. Japanilainen nainen oli matkalla kuuntelemaan jotain Heavy bändiä. Juuri kun alkoi olla mielenkiintoista, jouduin poistumaan junasta. Rakastan ihmisten lyhyitä kohtaamisia. Nämä kolme eivät todennäköisesti enää koskaan enää tapaa. Nuori mies tulee työskentelemään jossain lääkärin palveluita myyvässä firmassa, hän hullaantuu suurista tuloistaan ja hankkii liian hienon ja kalliin auton, jolla on pakko sitten myös ajaa joka paikkaan. Nuori nainen lähtee opiskelemaan, eikä enää pyydä konduktööriltä aikuisten lippua ja japanilainen palaa Kiotoon.

Söin ystäväperheessä ruokaa nimeltä "kuhaa Walewska". Wikipedia kertoo, että Walewska oli Napoleonin puolalainen rakastajatar. Nainen oli naimisissa huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa ja sai Napoleonille lapsenkin, joka kuitenkin pistettiin aviomiehen nimiin. Tuohon aikaan kuninkaallisissa piireissä avioliitot taisivat olla enemmänkin politiikkaa kuin rakkautta.

Olen mestari huijaamaan itseäni. Olen hulluna Anttilassa myytäviin minttulakuihin. Ne eivät kuitenkaan tee minulle hyvää. Olen päättänyt, etten niitä osta. Eilen kaupassa minttulakut vetivät minua puoleensa kuin alkoholipitoinen juoma sen suurkuluttajaa. Punnitsin kädessäni pussia, jossa noita himoitsemiani lakuja oli. "Vien lakuja Toijalaan tuliaisiksi", sanoin itselleni. "En minä voi noita lakuja sinne viedä, sehän olisi noloa", jätin lakut kotiin ja vein tuliaisiksi italialaista punaviiniä. Illalla kotona vedin lakut yhteen putkeen. Hyvä että hengitin lakujen  välillä.

Kerttu ehdokkaana

Arvoisa emäntä,

Ei ole lystiä, että tönitään, kun yrittää ystävällisesti nuolla pystyssä törröttäviä hiuksia ojennukseen. Nouse sitten tukka sotkussa, ei kiinnosta minua.

Olen lähtenyt politiikkaan, jonne minua on jo pitkään pyydelty. Sinne tarvitaan kaltaisiani jämäköitä ehdokkaita, jotka eivät ole politiikassa ryvettyneet (vielä). Sain vaalitukea eräältä kansainväliseltä kissanruokafirmalta. Tuki ei tule luonnollisestikaan  pyyteettömään poliittiseen toimintaani vaikuttamaan. Koska poliittisesta kentästä ei sopivaa puoluetta löytynyt, jouduin perustamaan Itsenäisten Pienkotieläinten Peruspienpuolueen, jonka puheenjohtaja olen. Puolueohjelmamme peruspilarit esitän tässä:

1. Pakkosterilisaatiot kiellettävä!
2. ALVit pois laadukkaista kissanmuonista!
3. Ilmainen terveydenhuolto rotukissoille!
4. Markka takaisin!
5. Suomen kissat pois EU:sta!
6. Itsenäinen Kissasuomi!

Kävin jo tarkistamassa valtuustosalin. Sinne on saatava lisää nojatuoleja, joihin saattaisi kyntensä upottaa. Pitäähän jotain näpräämistä olla, kun joutuu kuuntelemaan yksinkertaisten valtuutettujen pitkäpiimäisiä jorinoita.

Heippa! Lähden vaalimökille jakamaan materiaalia. Se neulehame, jota väkerrät on liian kapea. Kehottaisin purkamaan. Et sinä sitä muutenkaan käytä, tuollainen paksu villavaate lihottaa.

Kunnioittaen,
Kerttu

Väistin elämän

Joku on saattanaut havaita, etten ole pariin päivään ehtinyt päivittää blogiani. Torstaina luonani majaili vieras, jonka kanssa kävimme katsomassa Kerkko Koskinen kollektiivia. Bändin lämppärinä toimi Tuomari Nurmio, joka seisoi orpona Tampere-talon lavalla. Olen aina pitänyt häiskastä, mutta nyt melkein tunnin sessio oli liikaa. Toisaalta illan pääesiintyjillä ei olisi ollut riittävästi esitettävää kokonaiseksi konsertiksi. Kokoonpano oli mahtipontinen jousineen, puhaltimineen, nuorisokuoroineen ja kolmine komeaäänisine naislaulajineen. Kerkko Koskisen ääni onkin melko vaatimaton, mutta sopi jollain kummalla tavalla yhteen naisten äänien kanssa. Kai se on se kuuluisa roso tai särö. "Minä törmäsin elämään kuin seinään!" lauloivat naiset. Minä väistin elämän viime hetkellä.

Matkustin eilen junalla Helsinkiin ja takaisin, seuranani oli tyttäreni ja hänen kumppaninsa. Minä toimin heidän sponsorinaan. Kävin ensimmäistä kertaa komeassa Svenska teaternissa katsomassa "Kristina från Duvemålaa". Esitys oli täydellinen. Vielä erikseen erottui Kristinaa esittävä Maria Ylipää sekä kauniit ja kekseliään lavasteet. Tutumaan pääsin lopulta puoli kahden maissa.

Kysyin Keskustorin vaalikopista, kuka ajaa intohimoisimmin pyöräilijöiden asioita Tampereella. Äänestin  tuota naista enkä demareita, joita Ylen vaalikone minulle tyrkytti. Ei kannata minuun enää yrittää vaikuttaa. Se on suoritettu, ääni on kirjekuoreen pujotettu ja kuori kiinni liimattu. Seuraavissa vaaleissa sitten.

Uin aamulla kilometrin ja kokeilin päälle vähän vesijuoksua. Söin intialaisessa ravintolssa ja kuuntelin viereisen pöydän IT- alan ihmisten jutustelua. Ostin lankaa ja aion nukkua päiväunet. Saa kadehtia. Saa tykätä. Saa myös olla tykkäämättä.

Täydellinen rentoutus ja juurien herätys

Nostan aamulla pimeyden ja liian vähäisen unen ryvettämän kehoni paksun peiton alta. Se haluaisi välttämättä jäädä sängyn lämpöön. Piiskaan syntisen ruumiini ylös suorittamaan päivän velvollisuuksia. Seiniin tukien astun metri kertaa metri koppiin, joka on vessani, pesutupani ja kylpyhuoneeni. Väännän hanasta ryöpyn lämmintä vettä jumalaiselle vartalolleni. Vaahdotan ihoni suihkuvaahdolla, jonka nimi on "Absolute relax". Se tuoksuu itämaiselta: tuoteselostusta en kykene enää nykyisillä silmilläni lukemaan. Kaadan hiuksiini kirpeän tuoksuista shampoota, jonka nimi on "Root awakening". Vartaloni on rentoutuksen tilassa ja päänuppini virkeä, kokonaisuus on siis pahasti  epäbalanssissa.

Miespotilas ojentaa kätensä työpöydän yli. Pöytä toimii muurina meidän kahden välillä. Mies pitää kättäni vaivaannuttavan pitkään "Hyvää syksyä ja siunausta", hän sanoo lopulta ja irtautuu kädestäni. Jotenkin se siunaus yllättää minut. Olenhan yrittänyt monta kertaa saada miehen lopettamaan tupakointinsa. Eivät kai uskovaiset tupakoi? "Syksyä" lyhennän toivotukseni pieneksi. Mies poistuu.

Joskus vuosi sitten lähetin käsikirjoitukseni muutamaan kustantamoon. Koska muistelin saaneeni hylsyn joka laitoksesta, niin tänään tullut yllätyshylsy kaivoi vanhat traumat esille. Kustannustoimittajan sähköpostiviestin otsikko oli rennosti "Käsis" . Viestin sisältö oli vakiokamaa, mies varmaan suoltaa niitä viisikymmentä päivässä. Silti tuo persoonaton viesti tuntui hyvin henkilökohtaiselta hylkäämiseltä. Jos olisin lahjakas olisin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Jos olisin lahjakas olisin aloittanut aiemmin. Olisin kituuttanut ja kirjoittanut. Jos olisin lahjakas ja ahne kirjoittamisen suhteen, en kirjoittaisi lääketieteellisiä artikkeleita, en hoitaisi potilaita, en näpyttelisi blogiani, en katsoisi Solsidania. Minä kirjoittaisin sydänverelläni suurta romaania, enkä saisi viestiä, jossa "kiitetään mielenkiinnosta kustantamoamme kohtaan". Perkele!

Munkkikahvikävelyllä

Dessu on blogissaan kulttuurikävelyttänyt meitä Helsingissä. Koska olen hyvä kopioimaan toisten ideoita, niin halusin kirjoittaa jotain yhtä eleganttia Tampereelta. Ongelma on se, etten tiedä kaupungista mitään. Ei se haittaa, otin kuitenkin kameran sunnuntain lenkille ja päätin esittää oman "näkemykseni" siitä, mitä reitin varrelle sattui osumaan.

Tampere on taidekaupunki, onhan täällä Sara Hildenin taidemuseo, jossa onkin ihan erinomainen kahvila. Tämä surullinen musta enkeli koristaa Pelastusarmeijan kirpputorin seinää. Kun kaupungin suurin herkku on mustamakkara, niin ovatpahan enkelitkin tietty samanvärisiä. Mahdollisesti seinä on tänään jo kuurattu ja siihen on  maalattu jotain muuta.

Tampereella myydään muutakin kuin mustaa makkaraa. Vielä vuosi sitten ranskalaiset patongit saivat aikaan käsirysyn, nyt Hämeenpuistossa jonotetaan pizzoja.

Saippuakojulla ei suurempia jonoja näy.

Tämä siron ilmava taideteos yllättää: kun sitä katsoo Hämeenpuistosta käsin, niin siinä poseeraa naisia,

Pyhäjärven puolella seisovat salskeat miehet. Miehillä ei ole paitaa päällä ja he kannattelevat laudanpätkää. Miekkoset lienevät työläisiä. Tampereen neuvostoliittotaisen ystävyyskaupungin lahja Tampereen riistetyille työläisille. Eri sukupuolet on kuten kuuluukin häveliääsi erotettu toisistaan. 

Tämä on Pyhäjärvi. Pyhäjärven erottaa Näsijärvestä helposti: Pyhäjärven rannalla ei törötä Näsinneulaa.

Tampere on teatterikaupunki. Jos vielä löytyy joku, joka ei ole tätä teosta nähnyt, niin ei kannata panikoida, se esitetään ensikin kesänä. Ja tehdään siitä elokuvakin.

Tässä lenkkini päämäärä ja lakipiste. Pyynikin näkötornin kahvila. Maailman ihanimmat munkkikahvit. Laitoin kuvan FB sivulleni ja hämmästelin, miksen laihdu vaikka säännöllisesti Pyynikille lenkkeilen. V arveli, että se johtuisi vesilasista, joka kuvassakin näkyy, olen nestelastissa. Jatkossa jätän veden juomatta.

Tässä vaiheessa alkoi kuvaaminen kyllästyttää. Kävin rankan lenkkini päälle remontoidussa Pyynikin uimahallissa. Nyt tulee ensimmäinen fakta: uimahalli avattiin 1956. Paikallisoppaani, alkuasukas V kävi kouluaikanaan siellä uimassa, joten rakennukseen meno olisi kuulemma hänelle liian traumaattista ja hän aikoo sitä jatkossakin välttää. Minulla ei moista painolastia ole Pyynikin uimahallin suhteen onneksi ole.

Kävin ensimmäistä kertaa uimassa oikeassa uimahallissa Yrjönkadulla. Olin seitsemänvuotias ja vierailimme siellä jumppatunnilla. Hallissa oli jostain syystä jo tuolloin uitava ilman uimapukua. Se oli äärettömän noloa, vaikka siellä järjestettiin erikseen naisten ja miesten vuorot. Asetuimme alasti jonoon altaan päähän. Hytisimme kylmästä. Kipusimme altaaseen ja uimme peräkkäin kuin sorsanpoikaset altaan päästä päähän. Uimavalvojat syynäsivät silmä kovana, alkoivatko jonkun voimat hiipua kesken matkan. Jos sellaisia merkkejä oli havaittavissa he pyydystivät väsähtäneen poikasen silmukkaan, joka oli pitkän kepin päässä.  Se oli todella häpeällistä sille, jonka kohdalle se sattui. Kun allas oli uitu, siirryimme hampaat kalisten saunaan. Sopivan mittaisen saunomisen jälkeen uintisessio toistettiin.

Pyynikin remontoidussa uimahallissa ei ollut kylmä, eikä vesikään  tuntunut hyiseltä. Seinällä roikkui pitkä rivi kellukkeita. Rouvat kiristivät sellaisen vyötärölleen, laskeutuivat altaaseen ja aloittivat vaivalloisen etenemisensä. Vesijuoksussa on sellainen hyvä puoli, ettei kampaus mene piloille.

P.S. Minulla ei ole aavistustakaan mikä tuo patsas on.

Ruukkukasvikatsaus

Kaikki lienevät kaivanneet jo ruukkukasvikatsaustani (edellisestä on ainakin viikko):

Orkideassa roikkuu vielä kaksi sinnikästä kukkaa, ne yrittävät siirtää väistämätöntä tuhoaan. Pelargonian vaatimattomat vääräaikaiset kukinnot ovat auenneet. Anopinkielen jälkeläiset ovat vahvistuneet. Kliivia on kallellaan ja sen alimmat  lehdet irtoilevat kuin heiluvat hampaat vanhuksen ikenistä.  Sitä vaivannee juurimätä.

Me ihmiset olemme ainutlaautuisia. Päätin tehdä Hesarin avokadopastaa (viime ruokatorstai): avokadoa, valkosipulia, tuoretta chiliä, basilikaa, limeä, parmesania, pecorinoa, oliiviöljyä, mustapippuria ja suolaa. Hallin juustokaupasta oli pecorino loppunut. Myyjä kysyi, mihin kaikki sitä hakivat. M saapui juustotiskille samaan aikaan ja kas  kummaa hänkin aikoi tehdä avokadopastaa. (Siitä tuli hyvää.)

Kuuntelin lenkillä suomalaisia tangoja. Vanhojen tangojen sanoja ei enää hempeinkään iskelmänikkari käyttäisi kuin ironisessa mielessä. Voitaisiinko enää laulaa "Sua lemmin kuin järjetön mä oisin". Onko romantiikka kuollut?

Minulla on tälle päivälle liikunnallisia suunnitelmia. Jospa yrittäisin myös kirjoittaa hieman.  Mietin jollekin kirjoittamisen kesäkurssille osallistumista. Se saattaisi motivoida määrätietoisempaan kirjoittamiseen. Onko kirjoittamisessa järkeä? Jos se tuo iloa itselle niin on. Muuten ei. Kirjaston hyllyssä odottelee lukijoitaan monen suomalaisen kirjailijan teoksia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Seuraan kuitenkin kirjallista kenttää keskimääräistä enemmän. Puhumattakaan niistä käsikirjoituksista, joita ei koskaan julkaista.

Lauantain sekavat

En pidä Maarit Tastulasta (en minä häntä tunne ja jos tuntisin,en voisi tällaista julkista tunnustusta tehdä). Ilmeisesti olen tässä pitämättömyydessäni yksin, sillä hänen ohjelmansa lienee suosittu. Tämä on siis vain minun ongelmani. Usein hänen ohjelmassaan on niin mielenkiintoisia haastateltavia, että on suorastaan pakko altistua toimittajan "syvällisten" loppusanojen kuulemiselle. Eilen MT haastatteli kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmetta, joka on aito, sympaattinen hemmo. Mies meni muutama vuosi sitten psykoosiin, masentui ja lopulta selvisi kaikesta hengissä. Hurmeen vanhemmat olivat hyvin uskonnollisia. Juha Hurme  vanhemmistaan puhuessaan vakuutteli, että he tekivät kuitenkin kaiken rakkaudesta poikaansa ja hyvässä uskossa tekojensa ja sanojensa oikeellisuudesta.

Jonathan Franzenin kirjassa Muutoksia, todetaan jotenkin tähän tapaan: kasvata ja huomaat itsessäsi puolia, joita et haluaisi tietää itsessäsi olevan. Käytin ja joskus edelleen käytän lapsilleni puhuessani samoja sanoja, yhtäläistä puheen sisältöä ja samaa äänensävyä kuin äitini. Se hätkähdytti. Vaikka olin vannonut, etten koskaan sanoisi noin, niin sanat vaan putkahtivat suustani.  Minun on lisättävä tähän reiluuden nimessä, ettei äitini ole mikään hirviö. Mistä muualta sen kasvattamisen mallin ottaisi kuin omalta äidiltään.

Juha Hurme veti aikoinaan Yövieraat nimistä teatteriryhmää. Tanssisali Lutakossa järjestettiin Yövieraat festivaali, jossa puolialastomat nokiset miehet karjuivat ja syöksähtelivät ympäri kiinteistöä. Festivaaleilla esitettiin filmiä, jossa mies kasvatti rairuohoa kaljulla päälaellaan. Kun Juha Hurme vieraili Viidassa hän kertoi, että miehen oli nukuttava yöt istuallaan jonkinlaisissa vöissä, jottei ruohotukka pudonnut päästä.

Aloitin päiväni Jonathan Franzenilla ja tajusin, että kirjahan kertoo masennuksesta ja läheisten ihmisten kommunikaatiovaikeuksista. Romaani suhtautuu nykyteknologiaan (myös aivojen toimintaa muokkaavaan) ja kaupallisuuteen melkoisella kriittisyydellä. Teen virheen: ei kai kukaan kirjoita kirjasta ennenkuin on lukenut sen loppuun.

Sukulaispojan sävellystä kehuttiin Hesarissa. Nuori mies oli tyytyväinen päästessään sävellyskisan finaaliin (joka onkin saavutus). Kilpailussa eivät kuitenkaan kaikki voita ja seuraahan siitä pettymystä, kunnes taas alkaa nähdä asioiden hyvät puolet.

Tyyny

Tavaratalosta raahautui ulos venähtäneitä käsiä, joissa roikkui voitonriemuisia keltaisia muovikasseja. Astuin sisälle liikkeeseen, johon kaikkien on ehdottomasti tungettava juuri samana päivänä. Raivasin tieni läpi tungoksen. Katseeni etsi jotain ostettavaa. Ilman ostoksia kaikki tuo vaivannäkö olisi turhaa. Lopulta löysin tyynyn, joka ei mahtuisi tyynyliinoihin, joita minulla on kaapit pullollaan. Ostin tyynyliinan, jonka sisälle öykkärimäinen tyynyni sopisi. Painoin nappia ja sain jonotuslapun. Katossa roikkuvasta digitaalinäytöstä selvisi, että saisin maksaa ostokseni kunhan parikymmentä muuta kuluttajaa olisi suorittanut tuon jonotuksen arvoisen tehtävän. Asettelin pankkikortin lukijaan ja näppäilin luvun, joka on painunut mieleeni paremmin kuin omaisteni syntymäpäivät. Myyjä liimasi tyynypakkaukseen keltaisen tarran, jossa luki MYYTY. Huokaisin helpotuksesta. Poljin kotiin tyyny pyörän ohjaustangossa keikkuen. Olen osa kuluttajien yhteisöä. Minulla on uusi tyyny (ja tyynyliina).

Olen ylpeä eurooppalainen, sain Nobelin rauhanpalkinnon. Olen kerran syönyt illallisen salissa, jossa järjestetään Nobel-illalliset. Söimme jälkiruoaksi Nobel-kakkua, jonka päällä muistaakseni paloi sähikäisiä, jotka syöksivät valoa ympärilleen varta vasten hämärretyssä salissa.
 

Huilu täynnä reikiä

Liikutuin äsken kyyneliin, kun siskon pojan sävellys soitettiin radiossa. Hän pääsi Uuno Klami lasten ja nuorten sävellyskilpailun finaaliin. Kyynel pusertui siitä ajatuksesta, että joku on intohimolla tehnyt jotain vuosikausia (18-vuotiaan kohdallakin voidaan puhua pitkästä ajasta, sillä säveltäminen alkoi joskus viisivuotiaana taaperona) ja se uurastus palkitaan.  Kai siinä lahjojakin tarvitaan. Ei tule meikäläisen suvusta ne lahjat ei.

On tapana väittää, että kaikki kokevat murheita samassa määrin ja ettei ihmiselle sysätä enempää kuin minkä jaksaa repussaan kantaa. Se on valhe. Olen sen työssäni monesti nähnyt. Jollekin suurin suru on väärän väriseksi maalattu keittiön seinä, jollekin se on oman lapsen väkivaltainen kuolema höystettynä omilla sairauksilla ja työpaikan menetyksellä.

Ehkä tässä ei ole kyse siitä surullisimmasta tapauksesta. Kuulin eilen naisesta, jonka kotiin kehkeytyi vesivahinko. Perhe muutti väliaikaiseen asuntoon. Väliaikaisasuntoon murtauduttiin sorkkaraudalla. Kaapeista vietiin kaikki Juhla Mokka pakettia ja Burana purkkia myöten. Naisen väliaikaisnaapuri oli kertonut toisen naapurin käyneen lainaamassa kahvia, kun se oli sattunut häneltä loppumaan. Ettei vaan ollut samainen mies lähtenyt sorkkaraudan kanssa kahvin hakuun.  Jos olisin poliisi niin kävisin sen kämpän ratsaamassa.

Kävin vielä yhdessä Runokaupunki tapahtumassa. Kaksi runoilijaa (Riina Katajavuori ja Sinikka Vuola) esittelivät muistikirjojaan. Varsinkin jälkimmäisen osuus oli erittäin mielenkiintoinen. Nainen kertoi kirjoitusprosessista. Hän saattoi kirjoittaa Mozartin kuvitteellisia kirjeitä isälleen. Lopulta Mozart hävisi koko tekstistä. Nainen näytti liuskoja, joihin oli vedetty erivärisiä viivoja, liuskat oli teipattu yhteen ja niissä roikkui post it lappuja. Hän kertoi työskentelytavastaan hyvin kiehtovasti. Kävin heti lainaamassa molemmat hänen kokoelmansa. Rikon nyt tekijänoikeuksia ja joutunen vankilaan, mutta ehkä kannattaa ottaa riski. Sinkka Vuolan Orkesteri jota emme kuule (Tammi 2007) ja pikkurikkomukseni:

      Minä olen hopeahiuksinen nainen ja yksinäinen
sen vuoksi, sydän raskasta metallia joka painaa pohjaan,
   vesi peittoaa sen kevyesti. Luultavasti puhkeamme
        syleilyyn, puhkomme toisiimme reikiä, niin
                          synnytämme ääniä,
                               suut poikki,

         Ja minä olen nainen ja huilu täynnä reikiä.

Arvoisa herra Hisco

Aion esitellä itseni David Hisco, olen kansalainen Neitsytsaaret Brittiläinen kotipaikka Lontoo. Johtaja kirjanpitoon varainhoito Jakso, seuranta taloudellinen verkosto täällä Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Tämä on yksityiskohta, mitä haluan sinun auttaa minua tekemään, Yksi tilien pitämiseen tasapainossa kaksikymmentä miljoonaa viisisataatuhatta kiloa. On ollut lepotilassa ja ei ole käytetty viimeisten kahdentoista
(12) vuotta. Minun tutkimuksia ja vahvistukset, tilin omistajaksi, ulkomaalaisen nimen (Ost Bob) kuoli 31. tammikuuta 2000. Ja sen jälkeen kukaan ei ole tehnyt mitään mitä väittäen tämän rahaa, koska hänellä ei ole perheenjäseniä, jotka ovat tietoisia olemassaolosta Kumpikaan tilin eikä varoja. Etsin suostumustasi esitellä teille kuin lähiomaiset / Will edunsaajaa kuolleen jotta etenee tämän tilin arvo on £ 20,5 miljoonaa puntaa voidaan maksaa (siirto) tiliin maasi.

Tämä maksetaan tai jakaa näitä prosenttimääriä, 60% minulle ja 40% sinulle. Kaikki tarvittavat oikeudelliset asiakirjat, joita voidaan käyttää varmuuskopiointiin tämä väite turvataan meille.

Antakaa minulle seuraavat, koska meillä on 7 päivää ajaa se läpi.
Tämä on hyvin hyvin kiireellinen PLEASE.

1. Koko nimi.
2. Direct Mobile Number.
3. Yhteystietosi osoitteeseen.
4. Ikäsi.
5. Sinun Ammatti.

Suostumustasi tähän sähköpostiin ja liiketoiminnan ehdotus on erittäin
arvostettu.

Terveisin,
David Hisco.

-----------------------------------------

Arvoisa herra Hisco,

Teen teille tarjouksen, josta teidän ei kannata kieltäytyä. Käännän huijauskirjeenne uskottavalle suomen kielelle. Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi teen sen pilkkahintaan: ehdotan pääomanne jakamista puoliksi.

Minulla sattuu olemaan pikkurahan puutetta, joten teillä on seitsemän  (7) päivää vastata ehdotukseeni. Voisitteko lähettää minulle tulevaan menestykselliseen yhteistyöhömme tarvittavat tiedot:

1. Koko nimi
2. Puhelinnumero
3. Osoite sekä ajankohdat, jolloin olette poissa kotoanne
4. Pankkitilin numero
5. Syntymäaika
6. Luottokortin numero ja ajankohta, johon kortti on voimassa

Pikaista vastaustanne odottaen,
 Heidi XXXXXX

Kaksi miesrunoilijaa kahvilassa

Olen saanut yliannostuksen runoutta. Kotimatkallani pyröräilin kahvila Runoon, jossa Risto Ahti haastatteli Pekka Kejosta. Kahvilassa istui harmaapäisten rouvien seassa elämää nähneitä kulttuurihemmoja. Muistan opiskeluajoilta Kuopiosta Henry's pubista hahmon, jonka kerrottiin olevan kirjailija Kejonen. Sittemmin mies raitistui. Kirjailija kuului kuulemma taitelijoiden muodostamaan kamikaze-ryhmään, jonka jäsenillä oli yleensä joku jäsen kipsattuna. 

Mitä yhteistä Claes Anderssonilla ja Pekka Kejosella runoilun lisäksi on? Molemmilla on ollut merkittävä äidinkielen opettaja, molemmat pitävät jazzista ja jalkapallosta. Toinen heistä on köyhä savolainen ja toinen hyvätuloinen suomenruotsalainen.

Kun kaksi runoilijaa keskustelee (Ahti ja Kejonen) käydään läpi naiset (molemmat miehet ovat kuulemma seurustelleet saman naisen kanssa), mainitaan köyhyys ja pohditaan voiko kirjailijaksi opiskella. Kyllä voi, ei fyysikkojakaan tule ilman koulutusta, sanoi herra Ahti. Tietysti on ensin oltava taiteilija. Sen verran olen kirjailijoiden juttuja kuunnellut, että tiedän kutsumuksen selviävän heille jo hyvissä ajoin ennen kuivaksi oppimista.

Harva elää kirjailijan työllä, runoudella ei kai juuri kukaan. Kejonen on aina rakentanut  hiekalle. Nyt Kejosellakin on taiteilijaeläke.

Ihana Claes Andersson

Tapasin R:n ja M:n Metson kahvilassa puoli kuudelta. He ovat molemmat kirjailijoita, heidän kirjojaan ei vaan ole vielä julkaistu (joskus vielä julkaistaan). Meitä kolmea yhdistää kaksi asiaa: yhteinen Viita-menneisyys ja lentopelko.

Kuudelta Pietilä-salin eteen alkoi kertyä epämääräistä jonomuodostumaa, jonka perään R:n kanssa liityimme. Salissa esiintyi Runokaupunki tapahtuman nimikkorunoilija, ihana Claes Andersson. Claes Andersson totesi, että on hyvä, että vanhetessaan ihminen alkaa kärsiä kaikenlaisista vaivoista, eihän hän muuten tietäisi olevansa vanha. Minua ei kolota vielä mistään ja siksi kärsin ikäreksiasta (näen itseni vääristyneesti nuorena tyttönä). Haluaisin olla kypsä viisas nainen, mutta pelkään, ettei minusta sellaista tule.

Kun kirjailija kertoi rakkaudesta, niin haastattelija ohjasi keskustelua kohti kuolemaa, kun kirjailija puhui musiikista, haastattelija otti puheeksi kaiken loppumisen. Haastattelija arveli, että Claes Andessonista tulee samalla tapaa merkittävä kuin Eeva-Liisa Mannerista, sitten joskus (kun kirjailija heittää veivinsä).Minä ajattelen Claes Anderssonia nimenomaan runoilijana, vaikka hän on tehnyt niin paljon asioita, että hengästyttää. Niin paljon, että sitä aina päivitellään, melkein kuin olisi väärin, että yksi ihminen on taitava monessa.

R kirjoittaa Nokkosessa samasta tapahtumasta (tästä linkistä saatte tietää, että Andersson soitti tilaisuudessa  flyygelillä ja luki hienoja runojaan).

Minulla on monta tehtävää: vähäinen tutkimustyö, potilastyö, pienimuotoinen luennointi silloin tällöin, minusta tulee pienehkön ammattiryhmäni puheenjohtaja, kirjoitan pienimuotoisesti. Huomatkaa adjektiivit: vähäinen, pienimuotoinen, pienehkö ja uudestaan pienimuotoinen (ikävää toistoa, ei hyvä).  Olen lohkaissut itselleni liian SUUREN palan. Minä en ole Claes Andersson (siis lahjakas). Nykyinen yhdistyksemme puheenjohtaja soitti minulle ja puhui yhdistyksemme taloudesta (en ymmärrä edes omaani), apurahojen jakamisesta, vuosikokouksesta, seuraavasta hallituksen puhelinkokouksesta ja rahastonhoitajan valitsemisesta.  Aion olla yhdistykseni keulakuva hankkimalla hienot vaatteet, ripsien pidennykset ja korkokengät. Olen paniikissa.

Perhe

Olin eilen lähdössä osastolta, jonka potilaiden hoito ja jatkohoitopaikan etsiminen kuuluu päivystysajan tehtäviini. Muutamaan kertaan on juuri poistuessani löytynyt vielä joku käsittelemätön asia. "Eihän vaan enää ole katsomattomia potilaita?" kysyin lähtöä tehdessäni vielä kerran, ihan varmuuden vuoksi. On sietämätöntä, että kun luulee tehneensä kaiken, niin jostain nurkasta kaivetaan vielä yksi työ lisää. Kaiken työn tekee ihan tuosta vaan, kun tietää sen joskus loppuvan ja tietää pääsevänsä mahdollisesti jossain vaiheessa kotiin.  Kerroin tämän hoitajille. He totesivat "Sinä et onneksi ala huutaa ja raivota". Eräs mieskollega oli tehnyt niin. Yritän töissä raivota sisäänpäin. Jonakin päivänä todennäköisesti räjähdän kuin ylipaineistettu painekattila. Illalla kotona olin rauhaton ja pelkäsin, että minut kutsutaan takaisin töihin. Ei kutsuttu. Ai niin tämähän on kutsumusammatti. On mentävä kun kutsutaan. Ja menenhän minä, mutta kaikesta huolimatta nykyään mieluiten nukun öisin ja annan nuorten hoitaa ikävien kellonaikojen kutsumustehtävät. Minä teen kutsumustehtäviä mieluiten arkena klo 8-16.

Päivän ruukkukasvikatsaus: orkidean kukkavanassa roikkuu vielä kolme sinnikästä kukkaa. Anopinkieli on synnyttänyt kaksi poikasta. Eurolla hankittu pelargonia on alkanut kukkia uudestaan. Suunnittelin tänään heittäväni mokoman biojätteisiin. Nyt en voi.

Luen taas Jonathan Franzenia. Ostin Muutoksia pokkarina, jossa on 623 sivua, olen sivulla 210. Kuten Vapaus, tämäkin romaani kertoo perheestä. Minusta Muutoksia on jotenkin ilkeämpi, ihmiset esitetään paljaina, että on melkein noloa lukea. Pidän perheromaaneista. Suomalaisista tulee jotenkin heti mieleen Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Oma perheeni on sirottunut ympäri Suomen. Haluaisin sen lähietäisyydelle. Haluaisin kävellä siskojeni kotiin ja vanhempiani sekä lasteni luo. Tyttären luo voisin kävellä, mutta en tohdi. Näen perheessäni paljon koomista (se on tapani käsitellä vaikeita asioita). Kaikkine puutteineen (minun ja heidän) haluaisin olla lähempänä niitä, joille olen sukua.

Aivoturso

Nousin äsken sohvalta ja minusta tuntuu kuin raajoihini olisi kiinnitetty kahdeksan kilon kahvakuulat. Ennen nukahtamistani luin Hesarin Kuukausiliitettä, jonka aivoja käsittelevä artikkeli kertoi, että lontoolaisilla taksikuskeilla on kookkaat aivotursot. Mitä pidempään he ovat taksia ajaneet sitä massivisemmat ovat heidän aivotursonsa. En ole vielä päättänyt minkä aivoalueen kehittämiseen keskityn. Suuri aivoturso ei olisi hassumpi. Minä en kylläkään ole vuosiin ajanut autoa, enkä juuri koskaan vieraassa kaupungissa.

Nukuin. Kävin töissä. Nukuin. Toivon, ettei minun tarvitse palata töihin. Kohta taas nukun. Tässä vällä katson yhden televisiosarjan. Se alkoi juuri.Jätän aivojeni bodaamisen myöhempään ajankohtaan.

Matkailu avartaa

Keskiviikkona huristimme S:n kanssa töistä junaan ja nappasimme mennessämme asemalta kahvit sellaisiin pahvimukeihin. S läikytti kahvin junan lattialle. Mukillinen  kahvia leviää liikkuvassa junassa hämmästyttävän laajalle alueelle. Tikkurilassa vaihdoimme bussiin, joka jurruutti pienellä vaihteella tuskastuttavan hitaasti lentoasemalle. Ehdimme  kuitenkin Wienin koneeseen. Hotelli sijaitsi lentokentän kupeessa. Nautimme buffet-illallisen ennen nukkumaanmenoa. Koulutus tapahtui samassa hotellissa, joten emme joutuneet kaupungin houkutuksille alttiiksi.  Aamupäivän kuuntelimme luentoja ja lounaan jälkeen harjoittelimme motivoivaa haastattelua. Vieressäni istui Roger Brasiliasta. Roger oli harmaapartainen puhelias mies, joka kertoi, kuinka hänen valtavan ylipainoinen ystävänsä juuttui raitiovaunussa penkkien väliin. Hänet saatiin irroitettua vetämällä ja tuuppaamalla. Tämä juttu liittyi siihen, että on oltava oma motivaatio muuttua, lääkärin käskyillä ei ole paljon merkitystä. Ensin on sitäpaitsi tehtävä riittävän kipeää. Roger ylitti rajan, jonka suomalainen vetää itsensä ja toisen väliin. Puhuessaan minulle hän kosketteli minua kyynärvarteen, olkavarteen ja hartioihin.

Kun potilas ei suostu syömään hänelle määrättyä lääkettä, kehoitti opettajamme Rob sanomaan "taidat pelätä". Suomalaiselle miehelle ei moista saa sanoa, sillä hän ei pelkää mitään.

Minä pelkään lentämistä, Rob kertoikin tarinaa lentäjästä, joka oli huumeaddikti. Ryntäsimme koulutuksesta lentoasemalle, jossa meitä odotti nuhjuinen lentokone. Paikalleni eivät erinomaisen pitrkät jalkani tahtoneet mahtua (olen kerran saanut vanutettua päälakeni mittauksessa 163.5 cm:n korkeuteen). Lento oli kansallisen lentoyhtiömme, mutta kone kuului SmartLynx nimiselle firmalle (kuulostaa moottorikelkalta). Ilma-alusta ohjasi venäläinen lentäjä. En halua istua lennolle, josta vastaa kukaan muu kuin suomalainen tai saksalainen (molemmat kansallisuudet noudattavat ohjeita orjallisesti). Hätätilassa uskon henkeni englantilaisen tai ruotsalaisen käsiin. En luota espanjalaisiin, ranskalaisiin tai belgialaisiin. Muuten minulla ei ole mitään näitä kaikkia kansallisuuksia vastaan. Kone heilui ja huojui uhkaavasti ensimmäisen tunnin ja viimeisen tunnin, puoli tuntia siinä välissä oli kohtalaisen rauhallista. Pohdin pakkolaskuasentoa, jossa pää lasketaan polville, sitä ei olisi mahtunut siinä ahtaudessa tekemään. Hämmästyttävää kyllä, pääsimme ehjinä perille. Lentäjä tervehti meitä, kun seisoskelimme odottamassa yhden naisen matkalaukkua. Miehen oranssi solmio viipotti vinossa ja ylimmät paidan napit röyhöttivät auki. Perämies näytti siistimmältä. Lentäjä heilautti meille rennosti kättään. Oikea lentäjä kulkee ylväänä ja katsoo pitkin nenänvarttaan meitä lentotaidottomia matkustajia.

Olin kotona yhdeltä ja puhelin herätti kuudelta. Huomenna menen kahdeksaksi töihin. Matkailu avartaa ja virkistää.

Ihan tavallinen viikko

Maksoin Pieron C:n itävaltalaiselle tilille 90 e (loppu maksetaan käteisellä avainta luovutettaessa) ja toivon pääseväni asustamaan hänen pittoreskissa huoneistossaan Roomassa Trasteveren kaupunginosassa joulukuun alussa. Ympäristö mainittiin eläväiseksi, joten korvatulppia kannattaa ottaa mukaan. Netissä oli turistien arvioita, jotka olivat poikkeuksetta sekä Pieroa, että hänen omistamaansa huoneistoa ylistäviä,  kaikki kansallisuudet arvioivat mörskän erinomaiseksi (5/5).

U soitti sunnuntaina. Totesin tämän viikon olevan kevyen, ei mitään erikoista. Unohdin, että pistäydyn huomenna Wienissä, perjantai on taas ihan tavallinen työpäivä ja lauantaina päivystän.

Soitin potilaalle, jota en ollut koskaan tavannut. Hoitajat lyövät joka päivä eteeni listan henkilöistä, joille minun on soitettava. Alkuun oli vaikea saada selkoa mitä soiton toivottiin koskevan (luultavammin tarkoitus ei ole keskustella säästä tai tulevista kunnallisvaaleista), sillä usein en ole itse soittoa sopinut. Tänään soitin miehelle, jota en siis koskaan ollut tavannut:
"Miten jakselette?"  mairealla äänellä. Viisi soittoa oli vielä soittamatta.
"Jalat on paskana." yllättävä veto, en hetkeen keksi mitään sanottavaa.
"Mikäs niitä vaivaa?" hieman kuivakammalla äänellä.
"Pistä nelosta silmään." huutaa mies. Taustalta kuuluu auton moottorin ääni.

Mies ei kuulostanut ihan vesiselvältä. Pääsemme lopulta molemminpuolisen karjumisen jälkeen jonkinmoiseen yhteisymmärrykseen jatkotoimenpiteistä. Joskus tulee kiusaus alkaa itse valittaa, että päätä särkee, nenä on tukossa, selkä on jäykkä, väsyttää, uni ei tule ja iho kuivuu, jollei sitä rasvaa.

Rakkauden kaava

 

Kirjaston pallotuolissa ympäristön äänet vaimenevat mitättömiksi. Istuin on niin matala, että ylös nouseminen on hankalaa. Luin pallossa Imagea, jonka sivulla Ruben Stiller puolusti poikien ympärileikkausta (hänelle se on tehty kahdeksan päivän ikäisenä). En ymmärrä terveiden lapsien leikkauksia, en edes pieniä. 

Kävin eilen nostalgisoimassa Lenin-museossa, jonne pääsi Tampere-päivän kunniaksi ilmaiseksi. Esillä oli Rosa Liksomin keräämää neuvostokrääsää. Samaa kaupattiin aikoinaan turistelle Berioska-kaupoissa. Muutamat sukkahousut myymällä sai kahdenkymmenen hengen teeastiaston.  Lenin-museo sai aikaan nostalgialäikädyksen. En halunnut ajatella asioiden nurjaa puolta. Esineet näyttivät viattomilta.

Seuraavaksi kohteeksi valitsin Tampereen taidemuseon, jossa oli esillä maisemia valokuvina (Pekka Luukkola)  ja  1800-luvun taidegrafiikkana (J.M.W Turner). Outoa liikkua tavallisesti niin tyhjässä rakennuksessa ihmisvilinässä (Tampere-päivän suosituin vierailukohde oli kylläkin Aamulehden mukaan puolivalmis maanalainen parkkitila). Luukkolan kuvia olin nähnyt lehdissä: niissä käytettiin hyväksi valokuvan mahdollisuutta dokumentoida hidas tapahtuma, kuten soutuveneen eteneminen järven poikki. Turnerin maisemat olivat liian romanttisia makuuni. Mutta kuten olen monesti sanonut, en ymmärrä taiteesta mitään.

Ilalla  katsoin arviolta kahdettakymmenettä kertaa elokuvan "Kun Harry tapasi Sallyn".  Kuin katsoisi takkatulta tai järvenselkää. Suuria yllätyksiä ei ole odotettavissa. Kelpo romanttisen komedian kaava ei petä: rakastavaiset aluksi inhoavat toisiaan, tapaavat uudelleen ja ystävystyvät, sitten katsojan kauhuksi riitaantuvat ja viime minuuteilla tunnustavat toisilleen rakkautensa. Näin sen kuuluu olla.