Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää.
Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan.
Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.
Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan.
"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.
Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä.
4 kommenttia:
Totta joka sana, ajattelemisen ja hiljentymisen paikka .
Kävimme myös hoivakodissa katsomassa iäkästä tätiäni. Päällimmäiseksi jäi mieleen, kuinka rauhallista ja ystävällistä henkilökuntaa siellä oli. Asiakkaat olivat tyytyväisen näköisiä. Sinne sai kyllä mennä ilman ajanvarausta ja tätiä jututimme hänen omassa huoneessaan, mikä oli tietysti yksityisyyden kannalta hyvä, mutta ehkä myös koronasuojausta, ettemme ulkopuolisina olleet päiväsalin puolella hönkäilemässä, vaikka meillä maskit olikin. Tädillä ei ollut maskia enkä nyt muista, oliko hoitajillakaan.
Minä olen myös tavannut vain tyytyväisiä hoivakotiin siirtyviä. Mutta sitten on hirveitä tilanteita, kuten eräällä ystävälläni, jonka vanha äiti ei halunnut lähteä minnekään. Hän koki ilmeisesti, ettei ollut saanut elämältä läheskään sitä mitä olisi halunnut ja yritti siksi jarruttaa.
Jossain sanottiin, että vanhuus alkaa kymmenen vuotta ennen kuolemaa. On rankkaa seurata kehitystä ja tietysti asianosaisilla on vielä rankempaa. Kun ihmiset ovat olleet yhdessä melkein 70 vuotta, niin eihän se ole helppoa. En viitsi mennä yksityiskohtiin, sillä onhan heillä oikeus yksityisyyteen, mutta tämän verran oli jotenkin pakko kirjoittaa.
Lähetä kommentti