keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Epäpätevä ihminen

Instassa liikkuu haaste, jossa kysytään mitä töitä kukakin on tehnyt. Miksi minullekin tuli tarve kertoa asiasta? En tiedä. 

Olen tehnyt töitä kioskissa myyjänä, toimistotöitä, siivoustöitä (niitä varsinkin), sairaanhoitajan töitä (epäpätevänä tietysti), lääkärin hommia (toivottavasi hieman pätevämpänä), olen kirjailija (päätin käyttää tuota termiä, vaikka olenkin epäpätevä) ja eläkeläinen. Olen tehnyt myös tutkimusta, mutta se laskettaneen tuohon lääkärin professioon.

Häpesin pitkään eläkeläisyyttä ja loukkaannnuin, jos joku ystävällisesti kysyi, olenko jo eläkkeellä (tämä tapahtui pari kertaa jo ennen eläkkeelle jäämistä). En kuitenkaan lyönyt kysyjiä tai sylkenyt heidän päälleen. Eläkeläiskorttia minulta ei ole kysytty kertaakaan, joten en taida olla poikkeuksellisen nuoren näköinen tai sitten eläkeläisyydellä ei ole tapana huijata. 

Häpesin vaihdevuosia. Nehän olivat vitsailun aihe hikoilupuuskineen. Minuun ne vaikuttivat lähinnä niin, että nukuin entistäkin haperammin. Nainen saa tehdä mitä vaan kunhan ei vanhene tai liho. Saa vanhentuakin, jos se ei näy. Sellaisia naisia kuin Seela Sella ihaillaan (no ihan syystäkin). Sella näyttää aina samalta, jotenkin söpöltä pieneltä eläimeltä (se ei ole onneksi hänen ainoa avunsa).

Katsoin eilen Areenasta dokumentin Claes Anderssonista, joka kertoi sairauksistaan,  terapiastaan, peliriippuvuudestaan, Aidsin pelosta, itsemurha-ajatuksistaan ja tietysti työstään poliitikkona ja psykiatrina. Jazz-musiikin esittämisestä. 

Andersson oli sympaattinen. Aikoinaan eräs kollega sanoi, että nuori Andersson oli komein mies, jonka hän tunsi. Dokumentin aikaan mies oli jo rupsahtanut. Englanniksi nimenomaan naisista sanotaan "She let herself go" kun on lihottu, eikä enää niin laittauduta. Miehistä ei tietenkään sanota niin.

Ehkä Anderssonin elämä ja sen ongelmat lohduttivat jotakin, dokumentti tyydytti monen uteliaisuutta ja toisaalta ehkä Andersson avautui mielellään, kun kerran tuli siihen tilaisuus. Ehkä ainakin joku sitten ohjelman katsottuaan lukee miehen runoja tai proosaa. 

Miksi minulla on tarve paljastaa jotain itsestäni? Ei kaikkea tietenkään, mutta kuitenkin. Että joku huomaisi minut ja sanoisi, että oletpa ihana.

Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa aina vaan samaa kirjaa. Minä kirjoitan samaa blogitekstiä uudestaan ja uudestaan. 


5 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Siitä tuli hyvä olo tuosta dokumentista, Anderssonin kuuntelemisesta. Niin viisas ja hyvä ihminen. Minäkin katsoin eilen, taisi olla uutena tyrkyllä tuolla Yle Areenan dokumenttivalikoimassa. Noita vanhoja filmipätkiä on myös aina kiva katsoa, kaikki on koko ajan muuttumisen liikkeessä.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Olen kuullut miestä livenäkin ja minusta hän oli ihana.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Claes oli Kuhmon lemmikki, jokavuotinen kamarimusiikkivieras ja runoiltojen pianisti. Paikallinen vasemmistoliiton porukka piti myös aina noiden viikkojen aikana mökki-illan, jossa Klasu oli vieraana. Puolet Kuhmon naisista oli lääpällään George Clooneyn näköiseen Klasuun. "Se mies...", sanoi koulusihteeri ääni väristen pystymättä lausumaan Anderssonin nimeä.
Osa karismasta johtui miehen vaatinmatomuudesta ja siitä, että hän ei ollenkaan tiedostanut olevansa niin komea.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Hauska kuulla. Työkaverini, joka aikoinaan miestä ihaili oli kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, mutta puoluekannalla ei ollut tässä väliä.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Samaa blogitekstiä aina uudelleen - mikähän se sinulla olisi? Häpeä? Itseironia?
Minä tiedän, että omani on "urhea tyttö", se on selvinnyt tässä blogiaikana. Huomaan, että myös kirjeissäni on sama pärjäämisen etiikka. Vaikka kirjoittaisin kuolemansellistä sävynä olisi "tästäkin selvitään".