Ei mitään päälle pantavaa

Puhelimeni muistista löytyi ajatus siitä, että nukkumista ei voi ulkoistaa. Onhan se niin, että melkein kaiken muun voi teettää toisilla jos rahaa riittää. 

Minut on kasvatettu siihen, että päivä menee pilalle, jos nukkuu myöhään. Tämän vuoksi ja ehkä sisäisistä, ihan biologisista syistä, olen aamuihminen. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että nukkuminen on tärkeää ja iloitsen, kun sattumalta aukaisen silmäni vasta seitsemältä. 

Nykyään puhutaan siitä, että pitäisi mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Minusta tuntuu välillä, että on vain epämukavuusalueita.  Miten sitten suu pannaan?

Olen tänään lähdössä pienen pienelle matkalle. Jos joku olisi tänä aamuna kysynyt "Lähdetkö?" en olisi lähtenyt, vaikka tiedän, että tulee olemaan kivaa. Nyt nuo välimerkit varmaan menivät päin persettä, mutta menkööt. 

Kaiken lisäksi minulla ei tänään ole mitään päälle pantavaa, vaikka kaapit tursuavat vaatteita. Olen tämänkin kertonut, mutta ei se mitään. Päiväkodissa oli keskusteltu siitä, että aikuisetkin voivat itkeä, ja poikani oli sanonut, että äiti itkee kun sillä ei ole mitään päälle pantavaa.

Luostarissa

Vietin muutaman päivän Valamon luostarissa kirjoitusretriitissä. Nettiyhteyttä ei ollut. Säilyin silti hengissä. No olihan minulla sentään puhelin.

Jos käytetään amerikkalaista matkamittaa, niin "Valamo is about five hours from Tampere".  Matka meni yllättävän joutuisasti.

Matkalla söimme ABC:llä vaikka alun perin päätimme, ettemme nauti apetta kyseisessä syöttölässä. Näin tuppaa aina käymään. 

Luostarissa vietettiin joulupaastoa, joten vegaaniruoan saanti ei ollut ongelma. Söimme luostarin ravintolassa aamiaiset, lounaat ja nautimme kertaalleen valamolaisesta teepöydästä kaalipiirakoineen. Iltapalaksi lämmitimme vierasmajan mikrossa eineskeittoa, kunhan ensin lainasimme ravintolasta lusikat. Jokaiselle omat.

Saimme kirjoittaa Valamon luostarin kirjastossa, jonka kirjavalikoima oli hyvä. Ehkä ihan kaikkia uutuuksia ei löytynyt (monia löytyikin), mutta kirjallinen aikajana oli sitäkin pidempi. Kirjastossa oli erinomaisia kirjoitussoppia. Mikä voisikaan olla parempi paikka luovaan työhön kuin täysien kirjahyllyjen välissä.

Huoneeni fasiliteetteihin kuului laveri, kirjoituspöytä, kaappi, pari jakkaraa, hätätie (ikkunan yläpuolella luki hätätie ja tikapuut johtivat ikkunan alta lumihankeen), ikoni ja käytävän päästä löytyi vessa ja suihku. Huoneen lämpötila oli tasainen 24 astetta. 

Kävin kaikissa aamu- ja ehtoopalveluksissa ainakin pistäytymässä. Sytytin tuohuksen konevitslaisen Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin eteen ja esitin toivomuslistan. Ne kuulemma toteutuvat, mutta eivät välttämättä tänä vuonna. Minut on nyt muutenkin moneen kertaan siunattu. 

Rakastan ortodoksisen kirkon koristeellisuutta, tuoksua ja palveluksiin kuuluvaa mystiikkaa. Äänimaailma on meditatiivinen. Jännä ajatella, että siellä rukoillaan joka päivä vähintään reilu kaksi tuntia. Kaikki viedään läpi, vaikka kukaan ei olisi kuulemassa. 

Kirkkoon saa mennä kesken palveluksen, liikkua vapaasti minne sattuu (no ikonostaasin taakse ei saa mennä) ja pois voi lähteä, kun siltä tuntuu.

Keskustelimme uskonnosta ja S sanoi olevansa uskontojen suhteen aseksuaali.  Hän ei tunne niihin minkäänlaista vetoa. Mietin, että onkohan tutkittu, että hurahtavatko helposti rakastuvat ihmiset helpommin myös uskontoihin. 

Kaikenlaista muutakin pohdittavaa reissusta jäi. Jätän ehkä myöhemmäksi.

Vaviskaa vanhoilliset!

Löysin Hesarista termin haavoittuvuuskrapula, joka tarkoittaa sitä, että kun pikkujouluissa humalassa avautuu työkaverille, niin aamulla kaduttaa. Käyttäisin mieluummin nimitystä haavoittuvuushäpeä. Monta kertaa on tullut hölistyä liikaa viinilasin ääressä. Olen myös silloin tällöin katunut sitä, mitä olen täällä selvin päin julkaissut. Lopulta olen ajatellut, että ketä se kiinnostaa.

Somessa avautuminen on valttia ja tuo sekä seuraajia että vihapostia. Seuraavaksi pitää valita avautuako siitä haavoittuvuudesta. Olen nähnyt Instassa julkista itkua, joka sekin on tietoinen valinta. 

Olen saanut ikävääkin palautetta (en tosin viime aikoina) ja tiedän miltä se tuntuu. Jos seuraajia on kymmenentuhatta, niin ihan varmasti tulee myös vihaviestejä. Olen liian pieni tekijä.

Liityin tänä vuonna kirkkoon, josta erosin kymmeniä vuosia sitten. Järjetön juttu sinänsä, sillä en pysty millään uskomaan siihen, että tapaisin kuolleet sukulaiset "rajan yli siirryttyäni". Eikö se kuoleman jälkeinen elämä ole kirkon perusjuttuja? Pidän kirkkorakennuksista anteeksiannosta ja siitä ajatuksesta, että köyhiä yritetään auttaa. Yleensä kaikki on hyvin kunnes pappi avaa suunsa (on toki niitäkin pappeja, joita kuuntelee mielellään, mutta ne ovat harvassa). Joku turvallisuuden kaipuu tässä on takana. 

Kävin eilen äänestämässä elämäni ensimmäistä kertaa kirkollisvaaleissa. Valitsin ehdokkaan, joka kannatti samaa sukupuolta olevien kirkkovihkimistä ja vegaaniruoan suosimista seurakunnan tilaisuuksissa. Ajattelin, että vaviskaa vanhoilliset ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Äänestysprosentti taisi olla hulppeat kymmenen prosentin luokkaa.

Nonniin

Huippumalli haussa - kilpailu loppui. Jarrah voitti. Pääsin vihdoin ohjelman ikeestä.

Jarrahilla on hyvä tarina (sitä hyvää tarinaa on kaikkien kilpailijoiden kohdalla korostettu). Jarrah on myös mallimittainen ja valtiotieteen maisteri. 

Ilmoittauduin Otavan takkatuli-iltaan. Onkohan se takkatuli-ilta vai "takkatuli-ilta". Kai siellä paistetaan makkaraa. Toivottavasti tarjolla on myös vegaanista grillimakkaraa. Päätimme kollegan kanssa vaatia rahat takaisin ellemme pääse makkaran paistoon. 

Nyt on meneillään kirkollisvaalit. Sukulaiseni aikoo äänestää tyyppiä, jolla on mielestäni järkyttävät mielipiteet. Katsoin vaalikoneesta. Sukulainen ei ole ehdokkaan kanssa edes samoilla linjoilla, mutta kun tällä miehellä on kuulemma hyvät jutut ja hän asuu samassa talossa.

Tulevalla lastenkirjallani on uusi nimi. En aio kertoa sitä. 

Kaikilla pitää olla tarina

Ystävä laittoi minulle viestin samalla kun istui kampaajan käsittelyssä. Hän oli kuvannut naistenlehdestä runon. Henkilön tuntien arvioisin, että hän huikkasi samalla ironisen marraskuuterveisen.

Ihan turhaan tuotakin tuskailet / jos päivä ei pilkota polkusi yllä. / Se valo, jota muualta löydä et, / sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

Aaro Hellaakoski

En tunne Hellaakosken tuotantoa, mutta tämä runo ei ole kestänyt aikaa. Vierastan tuota "rintani luolaa". 

Kirjailijalla pitää olla tarina, jonka voi kertoa Helsingin Sanomissa ja naistenlehdissä. Kaikilla ihmisillä pitää ehdottomasti olla tarina.

Olen katsonut Huippumalli haussa -ohjelmaa. Onneksi huippumallin titteli ratkaistaan pian, sillä olen kuluttanut kohtuuttomasti aikaa kilpailun seuraamiseen. 

Ei riitä, että malli näyttää hyvältä ja pituutta on kuin koripalloilijalla, vaan mallilla pitää olla tarina, ihan kuten kirjailijallakin. Ehkä meiltä kaikilta aletaan odottaa tarinaa, ja se jolla on paras tarina, pääsee pisimmälle.

Sain pankilta viestin, jossa muistutettiin tapaamisesta. En ole käynyt niin vanhaksi, etten osaisi hoita pankkiasioita netissä, vaan tarkoituksenani on siirtää tilini Keski-Suomesta tänne Tamperelle. Alkaa vaikuttaa siltä, etten muuta takaisin Jyväskylään. Olen elämäni ensimmäistä kertaa velaton ja haluan samalla jättää asuntoni osakekirjat pankkiin säilytettäväksi. Pelkään, että hävitän ne. 

Tässä oli tämän päivän tarina. Ei häävi, mutta oma.

Laskeminen

Äidin uurna laskettiin perjantaina. Vielä puolen päivän aikaan oli hämärää ja pilvet riippuivat syyttävinä yllämme. Valkoinen uurna seisoi jonkinlaisen pylvään päässä ja valkoiset puuvillanarut retkottivat kerällä uurnan päällä. 

Suntio kysyi haluaisiko joku kantaa uurnan. Kannoin sen mitä äidistä oli jäänyt jäljelle ja laskin pieneen hautakuoppaan niistä naruista kannatellen. Pidin hetken ajan äitiä sylissäni, vaikka meillä enemmänkin välteltiin fyysistä kontaktia. 

Kävellessämme hautaa kohti suntio varoitti kohta käynnistyvästä kellojen soitosta ja painoi kaukosäädintä. 

Isällä oli kirjava tupsulakki päässään. Teki mieli tönäistä ja komentaa häntä riisumaan se.

Olihan se koskettavaa. Siinä oli ihmisen pitkä elämä yhdessä astiassa. Isä, siskot ja minä lapioimme maata uurnalle ja suntio viimeisteli. Hän asetteli pikkuruiselle kummulle valmiiksi katkottuja havuja. Siinä on ammatti, jossa vaaditaan hienotunteisuutta. 

Sisko oli ostanut haudalle tarkoitetun kynttiläasetelman. Kynttilä sytytettiin, asetelman sijaintia paranneltiin muutaman kerran ja lähdettiin täytekakkukahveille.

Kotimuseo

Kuuntelin Antti Holman podcastia Antin koulumatka: Holma jorisee niitä näitä autoa ajaessaan. Pierun haju mainitaan.

Holma opiskelee elokuvakoulussa Los Angelesissa. Hän kertoo podcastissaan, että siellä kaikilla opiskelijoilla on diagnoosi ja he ilmoittavat sen liukkaasti, yleensä ennen kuin sanovat edes nimeään. Kesken ryhmätöitä jotakuta alkaa ahdistaa ja on pakko lähteä käytävälle makaamaan. Holma sentään itkee vasta kotona. 

Nyt ei hävetä eilinen tekstini ihan yhtä paljon. 

Olen pitkään suunnitellut käyväni Taidekoti Kirpilässä ja eilen toteutin sen ystäväni  L:n kanssa. Juhani Kirpilä oli reumalääkäri (en tavannut häntä koskaan). Mies aloitti taiteen keräämisen jo opiskeluaikoina. Hän osti kesätienesteillään Maria Wiikin pastelli- ja guassityön Ohdakkeita. Kirpilä oli perheensä ainoa lapsi ja peri varakkaat vanhempansa ja pystyi ostamaan taidetta ja myöhemmin hulppean kahdesta asunnosta yhdistetyn huoneiston, jossa museo sijaitsee. 

Tuossa arvokkaassa kodissa hän asui kumppaninsa Karl Rosenqvistin kanssa ja siellä pidettiin hyviä bileitä, kuten legendaariset Kastanjankukkajuhlat. Kirpilä toimi vuosia Kauneus ja Terveys -lehden pakinoitsijana ja hän teki neljä maailmanympärimatkaa (jos muistan oikein). 

Juhani Kirpilä kuoli 56-vuotiaana ja hän oli testamentannut koko omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle. Edellytyksenä oli tämän kotimuseon perustaminen. 

Olisipa ollut somaa viettää Kirpilöillä Kastanjankukkajuhlia. 

Opastettu museokierros oli tosi kiinnostava. Juhani Kirpilästä sai mielikuvan vähän ristiriitaisena hahmona. 

Museo on auki keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Porukkaa oli ehkä liikaakin, mutta kierroksen loputtua saattoi kierrellä vielä rauhassa ja visioida millaista olisi ollut asua tai edes bilettää taiteen keskellä.

Terapiassa

Terapiassa käyminen on normaalistunut ja samalla sitä on ryhdytty pitämään vähän samanlaisena juttuna kuin hierojalla käymistä. Ne joilla on rahaa menevät ja muut sitten jatkavat lihakset tönkköinä. Tämä ei pidä paikkaansa, terapiassa käyminen on kovaa työtä.

Käyn terapiassa, eikä tämä ole edes ensimmäinen terapiajaksoni. Koen, että tällä kertaa joku on minun puolellani, eikä yritä banalisoida varhaisen lapsuuteni erokokemuksia. Moni lähimmäinen sanoo, että sehän oli niihin aikoihin tavallista (niin oli) ja ne (muut paitsi minä), joilla on ollut vastaavia tai pahempia kokemuksia, ovat positiivisia ihania ihmisiä. 

Onhan moni selvinnyt, vaikka olisi pidetty kouluikään asti pimeässä komerossa ja syötetty homehtuneita leivänkannikoita ja parasta ennen päivän ohittanutta piimää. 

Erokokemukset ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiini ja siihen, miten olen voinut rakastaa lapsiani (anteeksi lapset!). Toisaalta olen päässyt melko pitkälle elämässäni, sillä on pitänyt osoittaa, että kelpaan. Olen yrittänyt miellyttää kaikenlaisia kusipäitä. 

Ajattelin lapsena, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Minua ärsyttivät aikuiset, jotka niin sanoivat. Ajattelin, että he valehtelevat.

Olen tehnyt työni, en ole ollut sairauslomilla, en ole romahtanut, olen maksanut veroni ja lajitellut jätteeni. Maksan terapiani itse. Hymyilen ja olen kohtelias. Välillä olen ihan onnellinen. Häpeän tätä päivitystä jälkeenpäin.

Säädyttömät kuninkaalliset

Luin vanhoja matkapäivityksiäni. Pitäisi varmaan matkustaa johonkin, ettei muutu liian moneen kertaan pestyksi akryylineuleeksi. Nuhjuiseksi, tunkkaiseksi ja nukkaiseksi. 

Puheenaiheeni rajoittuvat televisiosarjaan, säähän, Pentuliveen, Mika Aaltolaan ja Lidlin tarjouksiin. Minusta Mika Aaltolaa kannattaa varoa. Mies alkaa olla yhtä suosittu kuin Sauli Niinistö ja Xi Jinping yhteensä.

Tarkoitan televisiosarjalla Netflix-sarjaa The Crown. Olen käyttänyt iltaisin tunnin verran ainutkertaisesta elämästäni sen katsomiseen. Jokaisen jakson alussa kuvaruudun vasempaan yläkulmaan ilmaantuu muistutus siitä, että sarja on liian kovaa kamaa alle 16-vuotiaille, sillä se sisältää seksiä ja alastomuutta. Kumpaakaan ei näytetä. Sarjassa Elisabet patikoi tukevissa nahkakengissään Skotlannin maaseudulla ja tapaa Buckinghamin palatsissa pääministereitä muodolliseen mummoasuun pukeutuneena.

Mitä minä sitten katson kun The Crown loppuu? Diana tuli jo kuvioihin. Uusi kausikin on tulossa. Eiköhän näillä kuninkaallisilla mennä edelleen. 

Eipä muuta. Näin tänään kaistaleen kirkasta taivasta, ei siihen tarvita matkustamista vaan poikkeukselliset sääolosuhteet. Se tuntui säädyttömämmältä kuin The Crown konsanaan.

Voi Möpsöä!

Katsoin eilen Pentuliveä. Möpsö oli siinä vaiheessa synnyttänyt yhden pennnun. Tänä aamuna niitä oli kolme!

Jännä miten tuollainen tapahtuma liikuttaa, vaikka onhan prosessi osin kaupallinen. Pennut myydään uusille omistajille (en tiedä, mitä näiden varalle on suunniteltu). Miltä Möpsöstä tuntuu luopua jälkeläisistään? Tuleeko ikävä vai onko Möpsö onnellinen kun pennut lähtevät omilleen? Luultavammin jälkimmäinen pitää paikkaansa.

Möpsölle ei tänä aamuna ruoka maittanut. Voi Möpsöä!

Kävin kastelemassa M:n kukat. Ne olivat litimärkiä (ei siis tarvinnutkaan kastella) paitsi basilika, joka oli kuollut. Nostin lattialla lojuneet mainokset pöydälle. Pahoittelin viestillä basilikan toivotonta statusta.

Ostin uuden sähköhammasharjan, joka puhdistaa tehokkaammin kuin entinen jo melkoisen väsähtänyt harja. Vein pattereita ja vanhan sähköhammasharjan lähikaupan kierrätyslaatikkoon, jossa luki, että pattereiden navat pitäisi teipata. En siis ollut teipannut. Jos kyseinen liike palaa, se on minun syytäni. 

Olen viime aikoina huomannut olevani todella kyyninen ja yritän taistella tuota ominaisuutta vastaan. Ihmisillä voi oikeasti olla mielessään hyviä asioita. 

Aamun oraakkelikortissa lukee: Gifted, Fertility, Creativity, Growth, Space. Selitysvihkossa päivän korttiin liittyy möyheää uushenkisyyttä, jota en kykene vastaanottamaan.

Heidi järjestää

Vuoden kuluttua julkaistavalle lastenkirjalleni mietitään myyvää nimeä. Olen perehtynyt  lastenkirjojen nimiin ja huomannut, että niissä mainitaan usein kirjan päähenkilön nimi. Voisin ottaa esimerkin kaukaa menneisyydestä Astrid Lindgrenin kirjoista: Eemelin uudet metkut, Peppi järjestää,  Yksityisetsivä Kalle Blomkvist, Katto-Kassinen kujeilee, Se pikuinen Lotta, Marikki, Rasmus ja kulkuri ja niin edelleen. 

Lastenkirjoilla ei ole hämäriä nimiä kuten aikuisten romaaneilla: Sataa suolaista vettä (Eeva Joenpelto), Hänen olivat linnut (Marja-Liisa Vartio) tai jos katsotaan syksyn uutuuskirjoja: Pimeät kuut (Tommi Kinnunen) tai Liekinkantajat (Ulla-Leena Lundberg).

Pakko myöntää, että alkuperäinen nimi oli hieman hämärä. 

Ajatelkaa, miltä tuntuisi, jos aikuisten romaaneillakin olisi samantapaisia nimiä kuin lastenkirjoilla. Suosikkidekkari Hildur olisi varmaankin nimeltään Hildur ratkaisee murhan.  En ole varma kuka siinä ratkaisee mitä, mutta ymmärrätte varmaan idean.

Olen katsonut ohjelmaa Kaaoksen kesyttäjät (MTV Katsomo). Siinä perheillä on jostain syystä homma karannut käsistä ja asunto täyttynyt tavaralla siinä määrin, että se haittaa liikkumista ja elämistä. Paikalle saapuu juontaja, ammattijärjestäjä ja puuseppä, joka rakentelee säilytysratkaisuja. Kaikki irtoroina kuljetetaan varaston lattialle kauhisteltavaksi ja puolesta siitä rojusta pitää luopua. Muutos on hurja ja sitä ihastellaan yhdessä. 

Ohjelmasta inspiroituneena kuljetin tänä aamuna turhia tavaroita roskikseen. Sellaisia, joita en käytä koskaan, enkä halua niitä myöskään muiden ongelmaksi. Nykyään mietin tosi tarkkaan tarvitsenko jotain vai himoitsenko sitä jostain syystä, joka helpottaisi ilman ostamista. Usein jonkun tavaran himo ajan myötä laimenee eikä voimistu.

Jos konmarittamisestani kirjoittaisi lastenkirjan, sen nimi olisi Heidi järjestää tai peräti Heidi konmarittaa.