Terapiassa käyminen on normaalistunut ja samalla sitä on ryhdytty pitämään vähän samanlaisena juttuna kuin hierojalla käymistä. Ne joilla on rahaa menevät ja muut sitten jatkavat lihakset tönkköinä. Tämä ei pidä paikkaansa, terapiassa käyminen on kovaa työtä.
Käyn terapiassa, eikä tämä ole edes ensimmäinen terapiajaksoni. Koen, että tällä kertaa joku on minun puolellani, eikä yritä banalisoida varhaisen lapsuuteni erokokemuksia. Moni lähimmäinen sanoo, että sehän oli niihin aikoihin tavallista (niin oli) ja ne (muut paitsi minä), joilla on ollut vastaavia tai pahempia kokemuksia, ovat positiivisia ihania ihmisiä.
Onhan moni selvinnyt, vaikka olisi pidetty kouluikään asti pimeässä komerossa ja syötetty homehtuneita leivänkannikoita ja parasta ennen päivän ohittanutta piimää.
Erokokemukset ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiini ja siihen, miten olen voinut rakastaa lapsiani (anteeksi lapset!). Toisaalta olen päässyt melko pitkälle elämässäni, sillä on pitänyt osoittaa, että kelpaan. Olen yrittänyt miellyttää kaikenlaisia kusipäitä.
Ajattelin lapsena, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Minua ärsyttivät aikuiset, jotka niin sanoivat. Ajattelin, että he valehtelevat.
Olen tehnyt työni, en ole ollut sairauslomilla, en ole romahtanut, olen maksanut veroni ja lajitellut jätteeni. Maksan terapiani itse. Hymyilen ja olen kohtelias. Välillä olen ihan onnellinen. Häpeän tätä päivitystä jälkeenpäin.
