Löysin Hesarista termin haavoittuvuuskrapula, joka tarkoittaa sitä, että kun pikkujouluissa humalassa avautuu työkaverille, niin aamulla kaduttaa. Käyttäisin mieluummin nimitystä haavoittuvuushäpeä. Monta kertaa on tullut hölistyä liikaa viinilasin ääressä. Olen myös silloin tällöin katunut sitä, mitä olen täällä selvin päin julkaissut. Lopulta olen ajatellut, että ketä se kiinnostaa.
Somessa avautuminen on valttia ja tuo sekä seuraajia että vihapostia. Seuraavaksi pitää valita avautuako siitä haavoittuvuudesta. Olen nähnyt Instassa julkista itkua, joka sekin on tietoinen valinta.
Olen saanut ikävääkin palautetta (en tosin viime aikoina) ja tiedän miltä se tuntuu. Jos seuraajia on kymmenentuhatta, niin ihan varmasti tulee myös vihaviestejä. Olen liian pieni tekijä.
Liityin tänä vuonna kirkkoon, josta erosin kymmeniä vuosia sitten. Järjetön juttu sinänsä, sillä en pysty millään uskomaan siihen, että tapaisin kuolleet sukulaiset "rajan yli siirryttyäni". Eikö se kuoleman jälkeinen elämä ole kirkon perusjuttuja? Pidän kirkkorakennuksista anteeksiannosta ja siitä ajatuksesta, että köyhiä yritetään auttaa. Yleensä kaikki on hyvin kunnes pappi avaa suunsa (on toki niitäkin pappeja, joita kuuntelee mielellään, mutta ne ovat harvassa). Joku turvallisuuden kaipuu tässä on takana.
Kävin eilen äänestämässä elämäni ensimmäistä kertaa kirkollisvaaleissa. Valitsin ehdokkaan, joka kannatti samaa sukupuolta olevien kirkkovihkimistä ja vegaaniruoan suosimista seurakunnan tilaisuuksissa. Ajattelin, että vaviskaa vanhoilliset ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Äänestysprosentti taisi olla hulppeat kymmenen prosentin luokkaa.
