Tampereen teatterikesä tuli ja meni ja nyt sataa vettä. Lauantaina katsoin Pakkahuoneella Oulun kaupunginteatterin näytelmän Kuolema Venetsiassa. Siinä kärsitään kuumuudesta, mädän hajusta ja myöhemmin uhkaa vielä koleraepidemia.
Luin etukäteen Thomas Mannin novellin Kuolema Venetsiassa, johon näytelmä perustui. Olen nähnyt myös Luchino Viscontin elokuvan vuodelta 1971.
Novellissa ja näytelmässä Gustav von Achenbach on kirjailija, elokuvassa Achenbechista on jostain syystä tehty säveltäjä. Achenbach matkustaa Venetsiaan ja näkee siellä puolalaisen 14-vuotiaan pojan jonka kauneudesta tulee hänelle pakkomielle. Hän jää Venetsiaan, vaikka kaupungissa leviää kolera.
Novelli on julkaistu 1912, jolloin Mann oli 37-vuotias (jos oikein laskin). Tekstissä pohditaan vanhenemista ja kuolemaa. Innostuin lukemaan muitakin kirjailijan novelleja: Niissä sairastetaan koleran lisäksi hinkuyskää, munasarjasyöpää, jonkinlaista henkitorvivaivaa ja kokoelman ensimmäisen novellin mieshenkilö on vauvana puhdonnut lattialle ja vammautunut. En tiedä onko Mann itse sairastanut paljon, mutta jotain henkilökohtaista hän luultavasti käsittelee.
Näytelmässä mainitaan, että kirjailijoita pelottaa ajan loppuminen. Muistan jostain lukeneeni, että Petri Tamminen pelkäsi jäävänsä auton alle ennen kuin saisi käsikirjoituksensa julkaisuvalmiiksi. Samaa olen minäkin pelännyt, vaikka onhan se järjetöntä. Thomas Mann kuoli 80-vuotiaana.
Pidin oululaisversiosta ja sen lyhyestä kestosta (1 tunti 20 minuuttia). Esitys oli hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Kuolema Venetsiassa on luultavasti hankala toteuttaa, sillä se ei juurikaan sisällä dialogia. Oululaiset käyttivät apuna tanssia ja se kyllä sopi hyvin. Pentti Korhonen oli hyvä vanhenevan kirjailijan roolissa.
Iltamyöhällä, joka tarkoittaa minulle klo 21, menin vielä GLivelabiin seuraamaan Jani Toivolan Rakastamisesta -esitystä. Tiesin paljon Toivolan elämästä haastattelujen pohjalta, joten esitys ei tuonut sen suhteen mitään uutta. Ei voi sanoa muuta kuin että Toivola on rohkea mies. Sellaisia miehiä tarvitaan laajentamaan mieskuvaa.
Jyväskylän kaupunginteatteri esitti perjantaina Duncan Macmillanin näytelmän Keuhkot. Huomasin heti esityksen alussa, että minähän olen nähnyt tämän aiemmin Kansallisteatterin esityksenä ja jopa kirjoittanut kokemuksesta blogiin (linkki)
Keuhkot kertoo pariskunnasta, jota näyttelivät ensin mainitussa versiossa Mikko Nousiainen ja Ria Kataja, näytelmän ohjasi Juha Jokela, nyt lavan ottivat haltuun Markus Virtanen ja Hegy Tuusvuori ja sen ohjasi Perttu Leinonen. Muistan Kansallisteatterin esityksen jotenkin rytmiltään parempana. Hyvin jyväskyläläisetkin pärjäsivät, vaikka näytelmän kirjoittaja on antanut ohjeet, ettei väliaikaa, lavasteita ja näyttämöltä poistumista sallita.
Näin yhteensä seitsemän Tampereen teatterikesän esitystä tai oikeastaan kahdeksan. Pidin eniten Akse Petterssonin ohjaamasta "Joitain keskusteluja merkityksestä" ja yllättäen toiseksi tuli vaikuttava ja yllättävä Satan.
Muutama vuosi sitten videot olivat muotia ja niitä käytettiin jokaisessa esityksessä, nyt ne on melkein kokonaan pistetty varastoon, josta ne otetaan varmasti myöhemmin uudestaan esille.
Yksi asia säilyy: teatterin taika.
Kuva: Kaisa Tiri, Tampereen teatterikesä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti