My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta

 
 

 

Cowboy försvunnen (Tampereen teatterikesä)

 

Olen nähnyt Otto Sandqvistin kirjoittaman näytelmän Flamingonpunainen unelma Teatteri Jurkassa. Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta vaan jonkinlaista elokuvallista lyhytproosaa teatterin pikkuruisella näyttämöllä. Kiva oli katsoa, vaikka en ymmärtänyt paljonkaan. 

Sandqvistin Viirus-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Cowboy försvunnen oli myös melko juonivapaa. Näytelmän esittelyssä mainitaan, että se kertoo maniasta, masennuksesta, vieraantumisesta ja yksinäisyydestä. Ehkä sitten, kun kerran näin kirjoitetaan. 

Näytelmää esitettiin Teatterimontussa Tampereen yliopistolla. Olen havainnut, että tilaan pääsevät ne radikaaleimmat produktiot. Katsomoon lasketaan vasta tasalta ja penkit ovat kovat. Niiden rinnalla Työviksen istuimet ovat Kruunukalusteen nojatuoleja. Kuvittelen, että ennen esitystä tilassa vallitsee kaaos ja anarkia. Näyttelijät ja ohjaaja itkevät, eikä lavasteita löydy mistään. 

Cowboy förvsunnen pläjäyttää eteemme kolme cowboy-asuista tyyppiä (Tom Rejström, Mikko Kauppila ja Emilia Jansson). Valkoiset kalsarit,  hihattomat paidat, chapsit ja nahkavyöt. Tulee mieleen homoerotiikka. Varsinaista eroottista sisältöä ei kuitenkaan nähdä. Kaksi lehmipoikaa ja yksi tyttö tanssivat rivitanssia ja kertovat kummallisia lyhyitä tarinoita. 

Eräs tarina kertoo koiraksi pukeutuneesta urheilujoukkueen huoltajasta, toinen lännenelokuvan kadonneesta tähdestä ja yksi turhautuneesta työntekijästä, joka menee työkaverinsa repulle, ottaa sieltä alushousut ja vaihtaa omansa tilalle. Voi olla, että oli muutakin, mutta tällä hetkellä en muista. 

Näytelmä esitettiin ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsin kielen suhteen olen epävarma, joten kokeilin äppiä, jolla sai suomenkielisen tekstin, ja se toimi todella hyvin. 

Kun on tullut tähän ikään ja nähnyt niin paljon teatteria, minua on vaikea yllättää. Tätä en ollut ennen kokenut, ja sitä voi pitää kehuna. 

On virkistävää nähdä monta hyvin erilaista kuratoitua esitystä yhdessä samassa kaupungissa.  

Kuva: Marthe Nycoll, Tampereen teatterikesä

 

 

 

Haapajärven Elvis (Tampereen teatterikesä)

Luin Hesarista, että helsinkiläiset täyttävät Lahden kaupunginteatterin katsomot. En ihmettele, sillä Lahdessa tehdään hyvää teatteria. Tampereen teatterikesään pääsykin on osoitus siitä. Jonkilainen laatutakuu. 

Olin vähällä kävellä teatterionneni ohitse, sillä luulin Lahden kaupunginteatterin näytelmän Haapajärven Elvis -esityksen olevan Työviksellä, mutta ei, sehän olikin Tampereen teatterilla. Onneksi huomasin ajoissa. 

Lauri Maijala on käyttänyt Katariina Vuoren true crime-kirjaa Erään tapon tarina näytelmän käsikirjoituksen pohjana.  Haapajärven Elvis on kuitenkin fiktiota, ja tavallaan sen taustalla on monta kertomusta, sillä lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä. 

Nuorena terveyskeskuslääkärinä minäkin kohtasin useita hakattuja naisia. Minulla ei ollut valmiuksia noihin kohtaamisiin. 

Ulla (Anna Pitkämäki) ja Esko (Tapani Kalliomäki) tutustuvat jo nuorena ja Asko  (Vilma Kinnunen) syntyy kun Ulla on vasta 17-vuotias.  Alkuun kaikki menee hyvin, mutta sitten Eskon elämään ryömii alkoholi ja myöhemmin huumeet ja vankilareissut. Esko alkaa hakata Ullaa ja sittemmin myös Askoa. Avioerokaan ei äitiä ja poikaa pelasta. Esko jatkaa häiriköintiään ja lyömistään. Ullalla ja Askolla on varalla valmiiksi suunnitellut pakoreitit. 

Kyläläiset tietävät miten perheen asiat ovat, mutta eivät puutu. Ovat kuitenkin uteliaita. Kun isä hakkaa vaimoaan, naapureilla on asiaa pihalle mattoja tamppaamaan.

Askon pakopaikat ovat Elviksen musiikki ja mummola. Vilma Kinnunen on uskottava ja liikuttava pojan roolissa. 

Karusta tarinasta huolimatta Haapajärven Elvis ei ole raskasta katsottavaa, näytelmää keventää huumori, musiikki, Askon ja hänen ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen)  touhut ja jutut, välittävä opettaja (Aki Raiskio) ja mummola. 

Esko on pelottava varjo kulahtaneessa nojatuolissaan. Hän nousee välillä mätkimään Ullaa tai Askoa. Kun mies on vankilassa elämä on helpompaa.  

Mummo Helvi (Lumikki Väinämö) välittää ja rakastaa. Laittaa ruokaa. Pilkkoo ja paistaa sipulia. Käristetyn sipulin kodikas tuoksu ulottuu takapermannolle. 

Kun Esko ja Asko istuvat "saunassa", Esko istuu oikeasti nojatuolissa ja Asko keittiön tuolilla ja kuvitteellinen kiuas rähisee. Esko piinaa poikaansa kovilla löylyillä. Samalla kun kiuas hohkaa, kattolampun valo voimistuu. Sitä uskoo siihen saunajuttuun, vaikka mitään saunaa ei ole.  

Välillä Elvis  (Teemu Palosaari) ilmaantuu hohtavassa puvussaan laulamaan. 

Asko ja Kimmo laskevat mäkeä. Koulussa askarrellaan isänpäiväkortit. Kylällä pelataan bingoa.

Näytelmän ohjannut, käsikirjoittanut ja lavastanut Lauri Maijala sanoi muistaakseni jossain lehtihaastattelussa , että näytelmässä on kyse dostojevskiläisestä moraalikysymyksestä: Onko tappaminen joskus oikeutettua? Sen joutuu katsoja ratkaisemaan itse.

Haapajärven Elvis kertoo tärkeän tarinan, antaa ajattelemisen aihetta, se on rankka, hauska ja koskettava näytelmä, johon on valittu mainiot näyttelijät ja hieno toteutus. Minä jotenkin rakastin sitä. Menkää ihmeessä katsomaan, tänään olisi siihen vielä mahdollisuus.

Kuva: Janne Vasama, Tampereen teatterikesä 

 

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)

Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä 

Teatteriblogi

Ensi viikko on kesän paras viikko, sillä  Tampereen teatterikesä alkaa ja tämä blogi muuttuu teatteriblogiksi. Olen noutanut päivittäiset teatterilippuni ja ihaillut niitä. 

Tervetuloa teatteriblogin lukijaksi!

Ehkä Tampereella on muitakin tapahtumia, sillä hotellihuone maksaa kuulemma ensi viikolla noin kolmesataa euroa/ yö. Ravintola, johon olisimme halunneet mennä syömään, oli täyteen varattu. Lähdemme siis Pispalaan pitseriaan.  

Näin Kuninkaankadulla lokin poikasen, joka oli sotkeutunut johonkin mustaan lankaan. Lanka ympäröi linnun molempia nilkkoja ja yhdisti sen jalat. Lokin askel oli lyhyt ja se huusi hädissään. Emo tiiraili tuikeana tilannetta viereiseltä katokselta. Eräs nainen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Joku tulisi kuulemma auttamaan, ehkä poliisi. Emo antoi meidän seistä kunnioittavan etäisyyden päässä poikasesta. Mietin lokkipoloista vielä nukkumaan mennessäni. 

Ostin olohuoneeseeni käytetyn maton Wanhasta Wiljamista. Olohuoneen matossa oli Kertun kynsien jättämiä jälkiä ja poispestyjä kissanoksennuksia. Villamatto tuntuu jalkapohjissa pehmeältä kuin nurmikko.  Toivon, että maton entinen omistaja on hengissä, eikä luopumisen syynä ole sairaus, kuolema  tai joku muu ikävä tapaus.  Parhaassa tapauksessa maton omistaja on rakastunut ja muuttanut yhteen jonkun sellaisen kanssa, jolla on jopa liikaa mattoja.   

Imuroin sohvatyynyjen aluset ja löysin kasan silmukkamerkkejä, neulan, puisen viivottimen, hammastikkuja, karkkipaperin ja pähkinöitä.  

La Vie secrète des vieux (Vanhusten salainen elämä), Tampereen teatterikesä

Yle otsikoi "Vanhusten seksuaalisuudesta kertova näytelmä oli shokki ranskalaisille". La Vie secrète des vieux" (suomeksi Vanhusten salainen elämä) esitettiin Tampereen teatterikesässä. Oliko se shokki? No ei ollut. 

Miksi ihmeessä näytelmä olisi ollut shokki? Ja vielä ranskalaisille. Eikö jokaisella ranskalaisella ole rakastaja. Ainakin elokuvien pohjalta voisi näin päätellä. 

La Vie secrète des vieux perustuu hoivakodeissa ja palvelutaloissa asuvien vanhusten haastatteluihin, joissa ilmeni että muutkin kuin nuoret saattavat ajatella seksiä. Jotkut jopa toteuttavat sitä elämässään jollain tavoin. 

Yleisöä tuntui huvittavan, kun ryhmään kuulunut kahdeksankymppinen kirurgi kertoi, mitä potilaiden vaginoista ja peräsuolista oli joskus löytynyt.  Muistan kuinka urologian kurssilla esiteltiin sitä esineistöä, kuten pilttipurkkia, jonka päälle joku oli "vahingossa" istunut. Minusta se ei ollut erityisen hauskaa.

Rakkaus ja kuolema ovat ikuisia aiheita. Nyt kuolema oli erityisesti läsnä, sillä esiintyjät olivat iäkkäita amatöörinäyttelijöitä. Kehotettiin rauhallisuuteen jos joku näyttelijä sattuu nuupahtamaan lavalle. 

102-vuotiaana menehtynyt näyttelijä tuotiin lavalle uurnassa. Pari naista esiintyi videolla. 

Ärsyttävää, että vanhuksia pidetään homogeenisena joukkona. Ikään kuin meidät vedettäisiin jossain tietyssä iässä mankelin läpi, josta putkahtaisi tasalaatuinen ikäihminen. Yhteiskunnan riesa ja kuluerä, jota kiinnostavat lähinnä lapsenlapset, virsien veisuu ja nykymeiningistä valittaminen. 

Lavalla esiintynyt joukko oli moninainen, mukana oli yksi homomies ja myöhäisellä iällä lesboutensa löytänyt nainen. 

Huomioni kiinnittyi siihen, että ranskalaisissa ja belgialaisissa hoivakodeissa hoidetaan huomattavasti hyväkuntoisempia vanhuksia kuin Suomessa.  

Miltäköhän tuntuisi katsoa näytelmää oman vanhempansa kanssa, syntyisikö keskustelua. Entä omien lastensa seurassa. Sen jälkeen voisi sopia omasta hoitotahdostaan.  

Esitys olisi erinomaista katsottavaa vanhusten parissa työskenteleville. 

Vieressäni istunut nainen nauroi ja itki esityksen aikana moneen kertaan.  Jotain esitys meissä liikautti.

Kuva: Yohanne Lamoulère/ Tendance Floue, Tampereen teatterikesä

 

Get Off, Tampereen teatterikesä

 

Kun astumme Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön saliin, näemme  keski-ikäisen naisen makaamassa näyttämöllä käytännössä alasti, vartaloa kiertää vain muutama värikäs nauha. Nainen on Glasgowista kotoisin oleva Katy Baird, jota mainitaan queer-legendaksi. 

Get Off -esityksessä nainen on yksin näyttämöllä, jonka taustalla pyörivät häiritsevät videot. Hän juttelee edullisen koutsinsa kanssa läppärillään.  Soittaa ystävälleen, joka tekee näytelmää.   

Katy Baird kutsuu yleisöä lavalle ja moni meneekin ja tekee Bairdin näyttämiä liikkeitä. Kun tämä osa loppuu, hän ohjaa halukkaat istumaan lavan sivuille. Baird kommunikoi yhden katsomossa istuvan naisen kanssa jopa kiusallisen pitkään. Juttelin tämän naisen kanssa esityksen jälkeen sen verran että selvisi, ettei asiaa ollut sovittu etukäteen. 

Baird pohtii, mihin kaikkeen hän käyttää aikaansa ja kuinka paljon sitä kuluu mihinkin toimeen.  Glasgowissa ihmisen odotettavissa oleva elinaika on viisi vuotta lyhyempi kuin Tampereella, josta Baird keksii, että vierailu äidin luona pudottaisi viisi vuotta hänen elämästään.  

Jännää muuten, ettei minua (tai tuskin muitakaan suomalaisia) häirinnyt alastomuus, enemmänkin videoilla esiintynyt huumeiden vetäminen ja peräsuolesta ulos tunkevat pökäleet lähikuvassa. 

Get Off olisi kaivannut selkeämpää rakennetta, vaikka mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan. Vaikka ulostaminen on ihan luonnollista, en välittäisi katsoa sitä ihan niin pitkään. Esityksessä mietittiin mihin ihminen aikaansa käyttää ja sitä voi katsojakin pohtia.  

Get Off häiritsi ja se oli varmasti tarkoituskin. Katy Bairdia voi kyllä mainita rohkeaksi. 

Annan esitykselle 2 ja puoli tähteä (puolikas tulee rohkeudesta ja söpöistä lelupupuista, joita en tuossa edellä maininnut).  Olen tiukka ja lahjomaton.

Kuva: Leintien Allemeersch, Tampereen teatterikesä, kuvassa Katy Baird

 

Kolme kylmää kiveä

Ihmettelin maanantaina, mitä lempeän lämpimälle uimavedelle oli Mältinrannassa tapahtunut, sillä vesi oli jääkylmää. Siihen oli tarvittu vähintään kolme kylmää kiveä. Toisaalta uintialueella ei ollut enää tungosta, eikä tarvinnut hermoilla onko joku tyyppi hukkumassa vai onko hänellä vain persoonallinen uintityyli.  Vedessä liikkui lähinnä parkkiintuneita avantouimareita (kyseessä on avantouintipaikka). 

Nyt tulee informaatiota: Näsijärvi on Pirkanmaan suurin järvi. Järvestä vesi virtaa Tammerkosken kautta (missä Mältinranta sijaitsee) Pyhäjärveen (Pyhärjärviä on Suomessa 39, mutta tämä on tietysti paras Pyhäjärvi, Pyhärjärvien aatelia), ja siitä Kokemäenjokea pitkin kohti merta. Minulle on kerrottu luotettavalta taholta (mieshenkilö), että vettä juoksutetaan nimenomaan sunnuntaisin. Korkeuseroa Näsijärvellä ja Pyhäjärvellä on 18 metriä ja sillä erolla tehdään sähköä. 

Tämä informaatio-osuus loppui ja alkaa toinen. Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä! Nyt on aika pestä ja silittää kulttuurikaavut ja ostaa liput. Joidenkin esitysten suhteen saattaa olla jo myöhäistä, mutta voin vakuuttaa, että kaikki esitykset ovat huolella ja rakkaudella valittuja. 

Yllä näkyy kuva uintipaikasta. 

Teatterin taika, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesä tuli ja meni ja nyt sataa vettä.  Lauantaina katsoin Pakkahuoneella Oulun kaupunginteatterin näytelmän Kuolema Venetsiassa. Siinä kärsitään kuumuudesta, mädän hajusta ja myöhemmin uhkaa vielä koleraepidemia.

Luin etukäteen Thomas Mannin novellin Kuolema Venetsiassa, johon näytelmä perustui. Olen nähnyt myös Luchino Viscontin elokuvan vuodelta 1971. 

Novellissa ja näytelmässä Gustav von Achenbach on kirjailija, elokuvassa Achenbechista on jostain syystä tehty säveltäjä. Achenbach matkustaa Venetsiaan ja näkee siellä puolalaisen 14-vuotiaan pojan jonka kauneudesta tulee hänelle pakkomielle. Hän jää Venetsiaan, vaikka kaupungissa leviää kolera. 

Novelli on julkaistu 1912, jolloin Mann oli 37-vuotias (jos oikein laskin). Tekstissä pohditaan vanhenemista ja kuolemaa. Innostuin lukemaan muitakin kirjailijan novelleja: Niissä sairastetaan koleran lisäksi hinkuyskää, munasarjasyöpää, jonkinlaista henkitorvivaivaa ja kokoelman ensimmäisen novellin mieshenkilö on vauvana puhdonnut lattialle ja vammautunut. En tiedä onko Mann itse sairastanut paljon, mutta jotain henkilökohtaista hän luultavasti käsittelee. 

Näytelmässä mainitaan, että kirjailijoita pelottaa ajan loppuminen. Muistan jostain lukeneeni, että Petri Tamminen pelkäsi jäävänsä auton alle ennen kuin saisi käsikirjoituksensa julkaisuvalmiiksi. Samaa olen minäkin pelännyt, vaikka onhan se järjetöntä. Thomas Mann kuoli 80-vuotiaana.

Pidin oululaisversiosta ja sen lyhyestä kestosta (1 tunti 20 minuuttia). Esitys oli hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Kuolema Venetsiassa on luultavasti hankala toteuttaa, sillä se ei  juurikaan sisällä dialogia. Oululaiset käyttivät apuna tanssia ja se kyllä sopi hyvin. Pentti Korhonen oli hyvä vanhenevan kirjailijan roolissa. 

Iltamyöhällä, joka tarkoittaa minulle klo 21, menin vielä GLivelabiin seuraamaan Jani Toivolan Rakastamisesta -esitystä. Tiesin paljon Toivolan elämästä haastattelujen pohjalta, joten esitys ei tuonut sen suhteen mitään uutta. Ei voi sanoa muuta kuin että Toivola on rohkea mies. Sellaisia miehiä tarvitaan laajentamaan mieskuvaa. 

Jyväskylän kaupunginteatteri esitti perjantaina Duncan Macmillanin näytelmän Keuhkot. Huomasin heti esityksen alussa, että minähän olen nähnyt tämän aiemmin Kansallisteatterin esityksenä ja jopa kirjoittanut kokemuksesta blogiin (linkki)  

Keuhkot kertoo pariskunnasta, jota näyttelivät ensin mainitussa versiossa Mikko Nousiainen ja Ria Kataja, näytelmän ohjasi Juha Jokela, nyt lavan ottivat haltuun Markus Virtanen ja Hegy Tuusvuori ja sen ohjasi Perttu Leinonen. Muistan Kansallisteatterin esityksen jotenkin rytmiltään parempana. Hyvin jyväskyläläisetkin pärjäsivät, vaikka näytelmän kirjoittaja on antanut ohjeet, ettei väliaikaa, lavasteita ja näyttämöltä poistumista sallita. 

Näin yhteensä seitsemän Tampereen teatterikesän esitystä tai oikeastaan kahdeksan. Pidin eniten Akse Petterssonin ohjaamasta "Joitain keskusteluja merkityksestä" ja yllättäen toiseksi tuli vaikuttava ja yllättävä Satan. 

Muutama vuosi sitten videot olivat muotia ja niitä käytettiin jokaisessa esityksessä, nyt ne on melkein kokonaan pistetty varastoon, josta ne otetaan varmasti myöhemmin uudestaan esille. 

Yksi asia säilyy: teatterin taika. 

Kuva: Kaisa Tiri, Tampereen teatterikesä

Plup plup, Tampereen teatterikesä

Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.

Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan.  Unisex-vessat. Kovat tuolit.

Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.  

Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.

Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun. 

Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on  minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin. 

Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä. 

Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.

Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät? 

Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Näytelmä, jonka nimeä en muista (Joitakin keskusteluja merkityksestä, Tampereen teatterikesä)

 

Näin Työviksen suurella näyttämöllä Akse Petterssonin ohjaaman, Q-teatterissa  ensi-iltansa saaneen näytelmän Joitakin keskusteluja merkityksestä. Miksi tämän näytelmän nimeä on niin vaikea muistaa? Pystyn palauttamaan mieleeni keskustelut ja ehkä merkityksenkin, mutta en koko nimeä koskaan. 

Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka näyttelevät näyttelijöitä, joilla on sivuroolit jossain hämärässä produktiossa, ehkä elokuvassa, josta kukaan näistä kolmesta ei tunnu tietävän mitään. Mikä heidän tehtävänsä on? Joku on ehkä kuullut jonkun sanoneen jotain ja sitä sitten vatvotaan.  Odotetaan jotain tapahtuvaksi.

Korpelan jonkun toisen projektin käsikirjoitus hukkuu. Katoamisesta on luontevaa syyttää muita. Käsikirjoitus on tietysti salainen, eikä siitä saa vielä puhua. Voi vain arvailla. Mahdollisesti kadehtiakin.

Lähes koko näytelmän ajan nuori nainen (Ringa Manner) makaa kämyisellä patjalla kuulokkeet korvillaan ja miesnäyttelijä on sitä mieltä, ettei tuolta naiselta kannata kysyä mitään. 

Välillä tanssija Jyrki Karttunen ilmaantuu eri asuissa näyttämölle tanssimaan. 

Näytelmän tapahtumapaikka näyttää pubin takapihalta tai muulta joutomaalta. 

Vaikka on kyse näyttelijöistä, voi jokainen samaistua tilanteeseen, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Jossa jotain hukkuu ja syytellään toisia. Joku tekee päätöksen, että nyt riittää, mutta toiset estävät hänen poistumisensa. Jokainen käy vuorotellen kurkkimassa, mitä on meneillään, mutta eihän se tietenkään selviä koskaan. 

Näyttelijöiden yhteistyö sujuu mahtavasti (tiedän Korpelan ja Knihtilän olevan aviopari ja olen lehdestä lukenut, että naiset ovat pitkäaikaisia ystäviä). En millään osaa kuvata heidän kommunikaatiotaan, joka on niin luontevaa kuin kyseessä olisi perhe eivätkä näytelmän ohitetut freelance -näyttelijät. 

Varsinkin Knihtilä loisti. Hän esitti mm. sellaista uskomattoman pitkää sanarimpsua, josta Hesarin kriitikko käytti hienoa nimitystä sana-akrobatia. 

Kaikki oli täydellistä ja nautittavaa, vaikka huomenna en todennäköisesti muista näytelmän nimeä, joka on jostain syystä minulle vaikea.  Näytelmän kyllä muistan aina.

P.S. On ollut mahtavaa, että näkemäni esitykset ovat olleet niin erilaisia.

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Kaksi näytelmää (Satan ja Kysy siskolta, Tampereen teatterikesä)

Katsoin eilen kaksi hyvin erilaista näytelmää: Satan ja Kysy siskolta.

Saatanalla saattoi olla sormensa pelissä: Kirjekuoressa, jonka sain,  piti olla kuusi lippua, mutta niitä olikin  seitsemän ja yksi lipuista oli ruotsalaisen Iggy Malmborgin esitykseen Satan. En ollut sitä pyytänyt.

Esitteen mukaan Satan leikitteli omaelämäkerrallisilla aineksilla. Todellakin leikitteli, katsoja mietti koko ajan mikä oli totta. Jossain vaiheessa alkoi tuntua selvältä, että minua huijattiin. Odotin jatkuvasti, milloin jotain kamalaa tapahtuisi, sillä olihan näytelmän suositusikäraja 16+ 

Esityssaliin mennessämme soi erittäin kovaääninen elektroninen musiikki. Kuin omat voimakkaasti vahvistetut sydämen lyönnit. Paukutuksen jälkeen hiljaisuus tuntui viisikymmentä metriä syvässä tyhjässä kaivossa istumiselta.

Suurimman osan ajasta Malmborg nöhjötti tuolissaan tyhjällä lavalla, puhui ja joi välillä vettä pullostaan.  Hän kertoi lapsuudestaan uskonnollisessa kodissa. Jumala ei ollut lempeä ja anteeksiantava ja karkin syöminenkin oli syntiä. Enempää en halua juonesta kertoa, sillä se pilaisi katsomiskokemuksen. 

Näyttelijä puhui englantia ja tekstityskin oli hyvä. 

Outo näytelmä, mutta hyvällä tavalla. Kannatti ehdottomasti nähdä. Kamalat penkit (esityspaikkana oli Teatterimonttu), ehkä epämukavuus sopi esitykseen. Iggy Malmborg istui vastaavalla tuolilla.

Kysy Siskolta oli edellisen vastakohta. Satu Rasilan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän esityksessä lava oli täynnä naisia ja musiikkia. 

Näytelmän lähtökohtana on ollut Rasilan oma vanheneminen:

 “Aloin kirjoittaa tekstiä ohjenuoraksi itselleni. Oma pelkoni on, että viisikymppisyys muuttaa minut tapettiin sulautuvaksi tädiksi, ja haluaisin vanheta rohkeasti, tyylikkäästi sekä huumorintajuni säilyttäen. Siihen toivottavasti auttaa, kun tietää mitä muutoksia hormonit aiheuttavat kropalle ja mielelle. Tämän esityksen myötä otan vaihdevuodet haltuun ja kieltäydyn muuttumasta näkymättömäksi.”

Kysy siskolta -näytelmän musiikin oli säveltänyt Anna-Maija Kähärä, joka oli myös koko ajan lavalla. Toinen muusikko oli Sara Puljula ja moni näyttelijäkin soitti välillä jotain instrumenttia ja kaikki tietysti lauloivat. Tunnetuimpia olivat ne esityksen "vanhat" Susanna Haavisto ja Eija Ahvo.

Lavan takaseinälle oli rakennettu erilaisten ovien rivi, josta naiset astuivat lavalle ja ottivat jonkun naiselämän roolin, joissa käsiteltiin PMS -oireita, kuukautisia, synnytyksiä, keskenmenoja, vaihdevuosia jne. Usein mainittiin aviomies, tunsin eronneena ja yksin asuvana jonkinlaista vierautta. En ehkä muutenkaan oikein osaa samaistua kaikkiin noihin naisten juttuihin, vaikka en ole koskaan toivonut olevani muuta sukupuolta kuin nainen. Ehkä tämä esitys oli vähän sovinnainen ja hyvinkin heteronormatiivinen. Kun hormoneista oli puhe, olisi mukaan voinut ottaa vaikka transnaisen tarinan. 

Ympärilläni kaikui välillä nauru ja toisinaan kuului niiskutusta ja kyllä minäkin nauroin. Lopussa noustiin seisomaan ja taputtamaan. Näytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten nouseminen olikin jo terveellistä. 

Katsomiskokemuksen perusteella voisin sanoa, että teatterikatsomon voisi täyttää väsyneillä, itsensä rumiksi ja vanhoiksi kokevilla naisilla ja moni heistä kävelisi esityksen jälkeen ulos salista rinta rottingilla ja  oven karmit ryskyen. 

Ylempi kuva: Rolf Arnold, Tampereen teatterikesä 

Alempi kuva: Maria Peltoniemi, Tampereen teatterikesä

Tuntematon sotilas (Tampereen teatterikesä)

Eilen ennen Tuntemattoman sotilaan esitystä jaettiin katsojille lappua, jossa näytelmän ohjannut ja dramatisoinut Juha Mantere perustelee, miksi hänen piti tehdä vielä yksi versio Väinö Linnan Tuntemattomasta. 

Väinö Linna on ollut hänen isälleen pyhä, Mantere kirjoittaa. Linna on maailmanluokan kirjailija, mutta elokuvat eivät ole saman tason elokuvia. Romaanissa maailmankuvaltaan vastakkaiset miehet joutuvat toimimaan yhdessä suuremman päämäärän hyväksi. Yksilö on pakotettu uhrautumaan yhteisön puolesta, kun taas nykyisin korostetaan individualismia ja kuluttamista. Linna katsoo lämmöllä sekä suomalaisia että venäläisiä sotilaita. Kirjailija tuntee empatiaa henkilöitään kohtaan. Kaiken lisäksi Tuntematonta ei ole hirveästi teatterissa nähty. Kukaan ei ihmettele, jos joku tekee taas uuden version Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta. 

Luin Hesarin haastattelusta, että Mantere on kasvanut lapsuutensa harrastajateatterin lavalla ja kulisseissa. Kaikki tehtiin innolla ja itse ja sitä samaa on  tässä teatteri Vanhan Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteisproduktiossa. Tekemisen vimma välittyy katsomoon. 

Linnan romaanista poimituissa kohtauksissa tunnelmat vaihtuvat humoristisista traagisiin. Mieleeni jäi muun muassa pelokas Riitaoja, jonka kohtalo toi mieleeni kaikki koulukiusatut. Omien sotilaiden ja venäläisen vangin ampuminen. Se ikoninen hetki, kun Lehto seisoo horjumattomana "kovennettua", kun viholliskoneet lähestyvät. Mannerheimin syntymäpäivät. Ihmishuutokauppa Petroskoin torilla. Kohtaus, jossa sotilas istuu jäävedessä sinkkivannassa. Saksalaisen sotilaan kalsariposeeraus. Hetki, jolloin tajuaa, että harmonilla soitettu melodia on Kikan Sukkula venukseen. Ja niin edelleen. 

Näytelmällä on oma soittolista! Kovaääninen musiikki, tiukka fyysisyys, itsensä haastaminen ja yhdessä tekeminen kuuluvat olennaisesti esitykseen. Lavasteet vaikuttavat itsetehdyiltä, eikä pyritä mihinkään autenttiseen sotaromppeeseen. Jääkiekkomailat toimivat kivääreinä.

Näyttelijöitä on neljä, Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander ja kaikki tekevät kaikkea ja millä energialla.

Kun istuin lauantaina teatterikatsomossa, vieressäni istui toimittaja, joka sanoi nähneensä juuri tämän Tuntemattoman kolme kertaa, mutta kertovansa yleensä kaikille vain kahdesta esityksestä, koska tämä fanitus vähän hävetti häntä. Esityksestä tulivat mieleen nuoruuden katsomiskokemukset. Silloin ajateltiin, että laitosteatteri on automaattisesti taantumuksellinen pulju ja pienet puoliksi harrastajien tekemät esitykset olivat sitä oikeaa teatteria. Esityksestä välittyi harrastajateatterivimma ammattitaidolla tehtynä. 

Kuva: Mikko Kelloniemi

Lippu saatu

Nokia (Tampereen teatterikesä)

Kirjoitin aiemmin, että haluaisin nähdä näytelmän, jossa olisi vain se toinen puoliaika, sillä alku on usein tylsää pohjustusta, ja kaikki jännittävä ja koskettava tapahtuu vasta väliajan jälkeen. 

Turun kaupunginteatterin produktio yhtiöstä nimeltään Nokia toimii toisin. Näytelmä alkaa sillä ärsyttävällä Nokia tunella ja siitä mennään täyttä vauhtia eteenpäin, eikä katsoja todellakaan ehdi kyllästyä. Loppupuolella teki mieli yhden kerran vilkaista varovasti kelloa iPhonesta. 

Näytelmän ensimmäisen osan ehdoton ykköshahmo on Jorma Ollila, jota näyttelee erinomainen Taneli Mäkelä. Mäkelän notkeaa liikkumista näyttämöllä on ilo seurata. Kun Ollila väistyy, alkaa yhtiön alamäki tai yhtiön alamäen alkaessa Ollilan pitää lähteä. Näytelmässäkin alkaa ihan hienoinen alamäkin, vaikka hyvä se on edelleen. Ei ehkä enää loistava.

En olisi uskonut, että matkapuhelinfirman tarinasta voidaan tehdä näin kiehtova ja vetävä näytelmä. Jälkeenpäin tuli mietittyä, että mikä kaikki oli lopulta totta ja mikä kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. 

Visuaalisesti näytelmä täytti ison näyttämön hyvin ja kekseliäästi. Lentokone oli pari yhteen pultattua istuinta, tehtaan työntekijät pelkkiä suojakypäriä. Moni näyttelijä veti useita rooleja, mutta silti katsojan pää ei mennyt sekaisin.

Kun Nokian nousu ja tuho on koskettanut omia sukulaisiakin, tuli mieleen, että jotain tästä tarinasta puuttui: Niiden näkökulma, jotka jäivät tyhjän päälle. Niiden, joilla ei ollut hulppeita optioita. Salon kaupungin nousu ja tuho. Varmaankin tähän ratkaisuun päädyttiin tietoisesti. 

Jos Jurkan Jane! Jane! Jane! oli pieni naisten tekemä näytelmä vessan kokoisessa tilassa, Nokia oli korskea miesten juttu vähintään asemahallissa. Naisten tehtävä oli pääasiassa antaa lupa seuraavaan urakiemuraan. Sami Keski-Vähälä oli tehnyt nokkelan tekstin, Mikko Kouki jouhevan ohjauksen ja Teppo Järvinen juuri oikeanlaisen lavastuksen. Miehiä kaikki.

Kiitos turkulaisille! Koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa, että vähän olisitte voineet loppupuolta tiivistää ja tämä olisi ollut täydellinen.  

Kuva: Otto-Ville Väätäinen. 

Liput oli taas saatu

Jane! Jane! Jane! (Tampereen teatterikesä)

Kävin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkassa vasta tänä keväänä. Teatterisali oli niin pieni, että saattoi nähdä näyttelijöiden ihohuokoset ja kuulla jokaisen jännittyneen nielaisun ja huokauksen. Seinänvierustoilla kökötti viitisenkymmentä katsojaa polvet kiinni edessä istuvassa teatterin ystävässä.

Teatteri Jurkan Jane! Jane! Jane! esitettiin nyt  Työviksen Kellariteatterissa, joka on teatterin omiin tiloihin verrattuna messuhalli. 

Jane! Jane! Jane! on naisten näytelmä, jota miestenkin sopii kyllä katsoa. Näytelmän on kirjoittanut Salla Viikka, ohjannut Sini Pesonen ja siinä näyttelevät Aija Pahkala ja Heli Hyttinen. Jane on tietysti Jane Fonda, jota Pahkala esittää. Jane esiintyy asiaan kuuluvasti pinkissä aerobic-asussa ja säärystimissä.

Kun krapulainen freelance-toimittaja (Heli Hyttinen) herää juhlien jälkeiseen aamuun, ilmaantuu hänen elämäänsä Jane Fonda, jonka tahdissa hän on pikkutyttönä jumpannut äitinsä kanssa. Fonda ryhtyy lapatossumaisen naisen henkioppaaksi. 

Jane Fondan elämäntarinan kautta käsitellään monia naiselämään liittyviä asioita: halua miellyttää, itseinhoa, miessuhteita, epätasa-arvoa, seksiä, ruumiinkuvaa jne. Oli helppo samaistua.

Molemmat näyttelijät näyttelivät energisesti ja taitavasti ja alun hitailun jälkeen näytelmä eteni kuin aerobic-treeni. Näyttämön taustalla kulkivat Tinja Salmen hienot videot.

Jane! Jane! Jane! sopi tähän Barbie-aikaan erinomaisesti. Jos haluatte voimaantua, niin tässäpä teille sopiva näytelmä.

Kun olen katsonut monena päivänä teatteria, tulee mieleen, että voisipa tehdä näytelmän, jossa olisi vain se toinen puoliaika, sillä ensimmäinen on yleensä vain siihen valmistelua ja tositoimiin päästään vasta väliajan jälkeen. On tietysti näytelmiä, joissa ei ole väliaikaa, mutta sitten teatteri menettää kuohuviinimyyntitulot. Koskee kaikkia esityksiä. 

Keskustelin vieressäni istuneen teatteriblogistin kanssa, joka kertoi parhaimmillaan katsoneensa sellaiset 120 esitystä vuodessa. Olen siihen verrattuna vaatimaton tekijä. Eräs toinen katsoja kertoi katsovansa monina festivaalipäivinä kolmekin esitystä. 

Lippu oli taas saatu, kiitos siitä. 

Kuva: Marko Mäkinen

Kirsikkapuisto, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä Kajaanin kaupunginteatteri pyyhki pölyt Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkapuisto. Näyttämöllä ei nähty epookkia, ihan vaan teatteria.

Opiskelin sen verran historiaa, että Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovan taiteellisessa teatterissa 14.1.1904 kirjailijan 44-vuotissyntymäpäivänä. Tšehov oli tyytymätön ohjaukseen ja tuli katsomoon vasta kolmannen näytöksen ollessa jo meneillään. Hän oli tässä vaiheessa  huonokuntoinen (olihan hän jo noin iäkäskin) ja Kirsikkapuisto jäi Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Teatterikesän esitteessä sitä mainitaan kypsäksi klassikkoteokseksi.

Luin näytelmän etukäteen ja lukemassani suomennoksessa näytelmän nimi oli Kirsikkatarha, ja sen oli suomentanut Martti Anhava, ja nyt näkemäni esityksen tekstin oli puolestaan kääntänyt Teemu Kaskinen. 

Kirsikkapuistossa porukka loisii rappeutuvassa kartanossa, joka on menossa huutokaupattavaksi velkojen vuoksi, eikä tilanomistajatar Ljubov Andrejevna tunnu pistävän tikkua ristiin asian vuoksi, heittelee vain vähäisiä rahojaan sinne tänne. 

Ljubov Andrejevna tyttärineen ja "hoveineen" saapuu paikalle heti ensimmäisessä näytöksessä. Nainen on lähtenyt ulkomaille henkilökohtaisen menetyksen vuoksi, ja nyt palannut kotiin ja jättänyt miehen, joka on nyysinyt hänen rahansa. Gajev, hänen veljensä innostuu vain biljardista ja tikkukaramelleistä. Eipä hänestä ole apua kartanon pelastamisessa.

Näytelmässä on tietysti tytär ja ottotytär, joille toivotaan rahakasta avioliittoa. On kevytkenkäistä sisäkköä ja ikuista opiskelijaa ja omaisuutta haaliva Lopahin. Onneton rakkaus kuuluu asiaan, samaten Moskovaan haikailu. Ihmiset puhuvat toistensa ohitse.

Nyt nähty Kirsikkapuisto oli poikkeuksellisen fyysinen tansseineen. Näyttelijät liikkuivat, nukkuivat ja kaatuilivat suurella melko huteran näköisellä portaikolla. Esityksessä oli vain yksi rappiota kuvaava sisätilalavastus, jota näyttelijät alkoivat purkaa viimeisessä näytöksessä. Juhlakohtauksessa (aihetta juhlaan ei todellakaan olisi ollut) roolivaatteet oli kiinnitetty näyttelijöiden fasadipuolelle ja takapuolelta saattoi nähdä mustan arkivaatetuksen. 

Helka-Maria Kinnunen on ohjannut tämän nuorekkaan version Kirsikkapuistosta.  Näyttelijät pärjäsivät hyvin, eikä tarvinnut hävetä. Kiva nähdä, että Kajaanissa tehdään näin kunnianhimoisia produktioita. Ehkä pitäisi käydä joskus Kajaanissa. 

Kuva: la Samoil, Tampereen teatterikesä

 

Yhdeksältä illalla oli vielä mahdollisuus kuunnellla Ykspihlajan kino-orkesteria Glivelabissa. Bändi soittaa ja laulaa nimensä mukaisesti elokuvasävelmiä, joista moniin he ovat tehneet omat sanoituksensa. Omia sävellyksiäkin on. Bändin runkona ovat Airolan sisarukset, joista yksi tuli tutuksi televisiosarjasta Aikuiset. Mietin pitkään mikä näyttelijän nimi oli (se selvisi esityksen aikana), seuraavaksi muistelin sarjan nimeä (googlasin kotiin tultuani). Keikka sai esiintyjien ilon ja energisyyden tarttumaan meihin kuulijoihin.

Kuva: Tero Ahonen, Tampereen teattterikesä

Molemmat liput sain Tampereen teatterikesältä, mutta olen silti lahjomaton.

The Pimpsons, Tampereen teatterikesä

 

Lauri Maijalan Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons esitettiin eilen Työviksen suurella näyttämöllä Tampereen teatterikesässä. Maijala on ottanut näytelmänsä visuaalisen ilmeen, henkilöt ja taustat Simpsoneilta ja siirtänyt tyypit aikaan, jolloin lapset ovat jo nelikymppisiä. Näytelmän nimeksi piti varmaan valita The Pimpsons ihan tekijänoikeussyistäkin. 

Valmiiden hahmojen kautta voidaan käsitellä traagisiakin asioita niin, ettei aina tiedä onko sopivaa nauraa vai pitäisikö nyt jo itkeä. Pohdin, minkälainen näytelmä olisi ollut ilman animaatiotaustaa. Erilainen ainakin. Turha sitä on miettiä, sillä pidin Pimpsoneista juuri tällaisena.

Näytelmä on lavastettu tutun animaatiosarjan väreillä ja Pimpsonien omakotitalon ikkunasta näkyy voimala, jonka piipuista nousee (myrkyllinen?) savu. Lapset Brt Pimpson ja Ilsa Pimpson ovat tulossa pitkästä aikaa vanhempiensa Magren ja Homren luo joulua viettämään. Kun homma etenee, alkavat perheen kipeät salaisuudet paljastua. 

The Pimpsons alkaa vähän verkkaisesti, mutta ensimmäinen puoliaika päättyy jo sellaiseen cliffhangeriin, että ihmettelen miten vieressäni istunut katsoja saattoi poistua väliajalla. Ehkä hän sairastui. Toinen puoliaika onkin melkoista tykitystä. Suomen kuvalehden kritiikissä kirjoitettiinkin "hervottomasta murhenäytelmästä". 

Äiti Magren hiukset muodostavat asianmukaisen korkean violetin tötterön, joka pakottaa hänet painamaan päänsä oviaukoista kulkiessaan. Isä Homre taas pääsee huimaan tanssiin, kun häntä uhkaa tukehtuminen, samalla kun Brt ja Ilsa etsivät puhelimesta Youtube-videota Heimlichin otteesta. Loppua kohti näytelmä etenee karnevalistiseksi itsetuhoksi. En paljasta näytelmän loppua, mutta mietin miksi siitä oli tehty juuri sellainen kuin oli.

Ria Katajan Magre oli mainio. Eero Ritala Homrena oli niin maskeerattu, että oli pakko googlata, miltä näyttelijä oikeasti näyttikään. Homre oli depressiivinen  hahmo. Lotta Kaihua Brtin roolissa keskittyi paljolti miehisiin eleisiin ja Satu Tuuli Karhun Ilsa tuntui ehkä eniten oikealta ihmiseltä. Kaikki tyypit olivat pakosti jossain määrin karikatyyrejä.

Hieno aloitus Tampereen teatterikesälle. Lahden teatterielämä alkoi kiinnostaa, siirtyyhän Lauri Maijala ensi vuoden alusta Lahden kaupunginteatterin johtajaksi. 

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Ai niin, liput on saatu.

Tampereen teatterikesä

Nyt alkoi kesän tärkein viikko: Tampereen teatterikesä! 

Kulttuurikaapu on silitetty, töpselit irrotettu pistorasioista ja kodin irtain pultattu myrskyn varalta. Paikkakunnalle on lisätty poliisin ressursseja tapahtumaan potentiaalisesti liittyvien väkivaltaisuuksien ja laittomien päihteiden uhkan takia. 

Tämän kesän kulttuuritanautinnot ovat olleet vähäisiä, mutta sitäkin laadukkaampia. Niihin on kuulunut kesäteatterinäytelmä Loma Viikinsaaressa ja paikallisia taidenäyttelyitä. Kangasalan Saarikylillä järjestetään kotoisa festivaali, Myllyrock, johon myös osallistuin.

Pääsymaksujen keräyksen sijaan Myllyrockissa kaupattiin arpalippuja. Ostin kaksi arpaa, enkä voittanut mitään. Olisin voinut voittaa neljä heinäseivästä, joten pidän tätä hyvänä arpaonnena. Voittoihin kuuluivat myös kanakotti (metallia), kanakotti (puuta), joulukuusenjalka, puuvänkkyrä, hangon pää, perunakuokan pää, kaksi hevosenkenkää, aisan osa, vanha työkalu (?), melontalahjakortteja, leipälahjakortti ja hunajaa. 

Mikä on kanakotti?

Kokeilin googlea, joka ei osannut neuvoa. Testasin Chat gpt:tä, joka vastasi: Pahoittelut, mutta en löytänyt tietoa ruokalajista nimeltä "kanakotti". Onko mahdollista, että kyseessä on jokin paikallinen tai erikoisempi ruokalaji? Voisitko antaa lisätietoja tai tarkentaa, mistä kanakotti on peräisin?

Jos joku tietää jotain kanakotista, niin pyydän ystävällisesti ilmoittamaan mistä on kyse.

Olen sotkenut kirjavaraukseni. Kirjan hakupaikkaa ilmoittaessani sormeni lipesi Ruoveden kirjaston kohdalle ja nyt toinenkin varaamani kirja on Ruovedellä. Minun on muutettava Ruovedelle. Onhan siellä se Vinhan kirjakauppakin.

Blogi muuttuu nyt viikon ajaksi teatteriblogiksi. Odotan innolla kiinnostavia esityksiä.