Liikuntaa ja kulttuuria

Tänään tuli tasan neljä viikkoa leikkauksesta ja sain luvallisesti osallistua kahvakuulajumppaan. Pienin kahvakuula oli väriltään kirkkaanvihreä, muut miehekkään mustia möhkäleitä. Käytin vihreää.

Kahvakuulajumpan ohjasi nainen, joka kertoi jääneensä kuusi vuotta sitten eläkkeelle. Hän sijaisti luultavasti jotain kolmekymppistä timmiä naista, jolla on ripsenpidennykset. 

Sijainen näytti henkilöltä, joka voisi helposti keittää ohjaamisen ohessa kymmenen litran kattilallisen sosekeittoa ja leipoa sämpylät (huomaa uudet ravitsemussuositukset). Nainen järjestäisi sadan hengen pidot tuosta vaan ja pesisi sen jälkeen ikkunat. 

Jumpan päätyttyä hän kertoi, että ohjasi kahvakuulaa ensimmäistä kertaa. Emme huomanneet mitään moiseen kokemattomuuteen viittaavaa. Nuorena lääkärinä piti teeskennellä kokenutta. Se oli raskasta.

Kaupungin liikunnanohjaajat, yksityisten salien ohjaajat ja personal trainerit ovat aina nuoria. Onko ammatti niin raskas, ettei sitä jaksa enää viisikymppisenä?

Finlandia-voittajat julkistettiin eilen. Minua alkoi itkettää jo siinä vaiheessa kun Pekka Haavisto onnitteli tietokirjallisuuden Finlandian voittajan Suuri valhe vammaisuudesta kirjoittajia Sofia Tawastia ja Riikka Leinosta. Aihe on tärkeä, vammaisuus, josta kerrankin kirjoitti kaksi naista, joita itseään asia koskee. Tämän aion lukea.

Moni varmaan arveli, että palkinto menisi kirjalle Tunturikettu, mutta eipä mennytkään. Tai minä arvelin. 

Olin lukenut ehdokkaista vain Sanna Nyqvistin kirjan Rannalla-Miten kirjailijat löysivät meren. Se kuuluu kirjoihin, jotka johtavat uusiin kirjoihin, jotka johtavat kymmeniin kirjavarauksiin, jotka tulevat kirjastoon yhtä aikaa, eikä niitä ehdi lukea.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan kohdalla pyyhin silmiäni, olihan voittaja tamperelaisen Päivi Lukkarilan Nuortenromaani Skutsi. Teos on kirjoittajan oman pienen kustantamon Nokkahiiren tuotantoa. Tilasin kirjastosta.

Vaikka jokainen palkinto on saman suuruinen, saa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja eniten huomiota. Rohkean Pajtim Statovcin romaani Lehmä synnyttää yöllä voitti kisan. Statovci puhutteli kirjakustantajia aika tiukasti puhuessaan kustantamojen ja lukuaikapalveluiden välisistä sopimuksista. Suurimmalle osalle kirjailijoista äänikirjoista on jäänyt vain tyhjät taskut.

Tilaisuuden puhujat näyttivät keskaria hallitukselle, joka leikkaa kulttuurista. Kirjojen ALV nousee ensi vuoden alusta 40 prosenttia (10 prosentista 14 prosenttiin).  Kirjat elättävät kirjailijoita (ainakin joitakin kirjailijoita), kustannustoimittajia, kustantamojen työntekijöitä, kirjapainon työntekijöitä, kirjakauppiaita, graafikoita, kääntäjiä jne. 

Aion tänään luovuttaa itselleni kaunokirjallisuuden vuosittaisen Ananaskonvehti-palkinnon.  Saa nähdä kuka sen saa ensi vuonna.

 

Salama voi iskeä kahdesti samaan paikkaan

Suositan jättämään seuraavan tekstin lukematta, sillä se sisältää juonipaljastuksia ja siinä puhutaan kuolemasta.

Sissi Kuntsin (kirjoittaja käyttää salanimeä) omaan elämään perustuvassa pienoisromaanissa Klo 17.23 vaikeasti sairas aviomies pyytää lääkärivaimoaan auttamaan itsemurhassa.  Mies käyttää toteutukseen terävää veistä. Luetutin kirjan kollegallani, joka kävi kylässä. Mietimme  yhdessä miksi moinen tekotapa valittiin. Olisihan vähemmän väkivaltaisia ja sotkuisia keinojakin olemassa. Ehkä niitä käytettiinkin, mutta ei haluttu yhdenkään lukijan muuttavan kuolema-ajatuksiaan konkreettisiksi itsetuhoisiksi teoiksi. Sissi Kuntsin vimmaista ja surullista kirjaa rakkaudesta voi suositella.

Almodovarin elokuvassa Room Next Door parantumatonta syöpää sairastava nainen pyytää ystäväänsä olemaan läsnä kun hän ottaa hengen itseltään. Riittää kun ystävä on viereisessä huoneessa. Nainen tilaa netistä "eutanasiapillerin". En usko, että millään yksittäisellä pillerillä saisi hengen itseltään, enkä luottaisi netistä tilattuihin lääkkeisiin edes tässä tapauksessa.  (Eräs lukija huomauttaa, että ottivathan jotkut tappavan kapselin toisen maailmansodan jälkimainingeissakin. Siinä ei voi puhua rauhallisesta kivuttomasta kuolemasta, sillä niissä kapseleissa taisi olla syanidia.)

Minusta elokuva ei ollut Almodovarin parhaimpien töiden veroinen, vaikka Tilda Swinton ja Julianne Moore ovatkin hyviä näyttelijöitä. Ohjaajan kannattaisi jatkaa työtään Espanjassa.

Kuuntelin Areenasta kun Marko  Gustafsson (Oivallus, joka muutti elämän) haastatteli näyttelijä Eeva Soiviota, joka puolitoista vuotta sitten elvytettiin kammiovärinästä näyttämöllä. Kun hän tuli tajuihinsa, häntä tietysti hävetti. Näytelmäkin meni piloille. Hänellä on nyt  sydänlääkitys ja rytmihäiriötahdistin. 

Ohjelmassa sanottiin, että Soivio on kuollut jo kerran. Nykymääritelmän mukaan se ei pidä paikkaansa, sillä  ihminen on kuollut vasta kun hänen aivotoimintansa on pysyvästi loppunut. Kuolla voi vain kerran.

Soivion elämässä on tapahtunut toinenkin tragedia, hänen veljensä katosi laivaristeilyllä, eikä häntä koskaan löydetty. Salama voi iskeä kahdesti samaan paikkaan. 

Myöhäisherännäinen

Kävimme savolaisen vieraani kanssa keskiviikkona Laternassa tapahtumassa nimeltä Elämäni kirja ja runo. Siellä sain päähänpinttymän Muumi-kirjoista.  Olen lukenut joitakin niistä lapsena, enkä silloin innostunut. 

Nyt luin Tove Janssonin lastenromaanin (oikeastaan se on aikuisten romaani) Muumipappa ja meri, josta pidin paljon. On kulunutta käyttää ilmaisua ihana kirja, joten kävisikö viisas ja hyvin kirjoitettu romaani? Lutunen kirja. Lutunen kuuluu sallittuihin sanoihin. Romaanissa Muumipappa vaikutti kärsivän keski-iän kriisistä.

Maria Laakson (kirjallisuuden tutkija ja tietokirjailija) elämän kirja oli Muumilaakson marraskuu, joka on viimeinen Muumi-romaani, eikä siinä kuulemma edes ole muumeja. Siihen Sampo Terho (Tampereen kulttuurijohtaja ja ent. poliitikko) sanoi, että hänen Muumi-suosikkinsa on Muumipappa ja meri. Sain innoituksen lainata molemmat kirjat kirjastosta. Ne olivat tietty Metson varastossa, eivätkä hyllyssä kaikkien nähtävillä. Ehkä ne hyllykirjat olivat jollain toisella samassa tapahtumassa käyneellä aikuisella lainassa.

Tove Jansson kuulemma kyllästyi Muumeihin ja olisi priorisoinut arvostusta taidemaalarina. Menestyneinkään ihminen ei ole tyytyväinen saavutuksiinsa.

Muovi on saatanasta

Olen elänyt maailmassa, jossa muovi on ollut mainio materiaali. Voi niitä Tupperware-kulhoja ja rasioita, kyllä ne olivat näppäriä.  Kunnon emännän kaapit pursusivat erivärisiä muovikippoja. Muovikassit olivat mahdottoman käteviä, ei tarvittu kauppakassia. Niitäkin jotkut keräsivät. Kasseista saattoi vaikka askarrella jotakin. Ilmaisia ämpäreitä jonotetaan edelleen.

Nykyään ihminen ei pärjää päivääkään ilman muovia, ellei jättäydy täysin yhteiskunnan ulkopuolelle.  

Hukumme muovijätteeseen, eläimet luulevat muovia ravinnokseen ja eihän siitä mitään hyvää seuraa. 

Muovituotteista kuten tekokuitukankaista irtoaa mikromuoveja veteen. Mikromuoveja löytyy aivoistammekin.

Aikaansa seuraavat ihmiset ovat rynnänneet vaihtamaan muoviset vesipullot ruostumattomasta teräksestä valmistettuihin. Minäkin hankin uuden tyylikkään mustan vesipullon kuntosalia varten. Pullossa on ikävä kyllä muovipilli, jonka kautta on tarkoittus imeä juomaa ja nesteyttää itseään. Aion ottaa riskin. 

Entä jos huomattaisiin, että ruostumaton teräs onkin paha juttu. Mikä olisi seuraava materiaali? Puiset juomapullot?

Jossain vaiheessa havaittiin, että alumiinisista mehumaijoista liukenee alumiinia. Bensaan lisättiin lyijyä, joten ei kannattanut kerätä marjoja tienpientareilta, vaikka olisi löytänyt miten hyvän marja-apajan. Nyt on huomattu muovin ongelmat.

En väheksy muoviroskaongelmaa, enkä mikromuovien kertymistä elimistöön, josta ei tiedetä vielä kaikkea. Elämässä on riskinsä.

 

Banaanifobia

Ajelin hiljattain vanhoilla asuinseuduillani. Taloryväs hiekkatien varressa näytti vähän Detroitin asumalähiöltä tai Sortavalaiselta pikkukylältä. En ole käynyt kummassakaan vertailukohteessa. Yleisilme oli pikkuisen slaavilainen.

Kerroin käynnistä lapselleni, joka mainitsi, että pienen tiemme vierellä oli toiminut kioski. Ei toimi enää, eikä ole vuosiin ollut kauppaakaan. Kioski on tyystin pyyhkiytynyt muististani. 

Lapseni kertoi, että hän oli käynyt ostamassa minulle ja isälleen tupakkaa tuosta kioskista joskus viisivuotiaana. Silloin ei ollut ikärajoja.  Tupakoinninkin olen siistinyt pois menneisyydestäni. Leikkausta edeltävään kyselyynkin ruksasin kohdan "En ole koskaan tupakoinut".  Kun meillä oli ollut vieraita, P oli ostanut valkoista ja vihreää Marlboroa, Camelia ja ehkä muitakin merkkejä. Nykyään hänet olisi varmaan otettu huostaan siitä hyvästä.  En ole ylpeä tästä tarinasta.

Kuulin eräältä ihmiseltä, että hänellä on banaanifobia, joka ulottuu kokonaisista banaaneista aina banaanikakkuun. Ex-mieheni pelkäsi sieniä. Hänen äitinsa sanoi, että mies oli pienenä poikana säikähtänyt kärpässientä ulkohuussiin mennessään. 

En syö lihaa, mutta en minä sitä pelkää, varmaan söisin, jos olisin oikein nälkäinen, eikä mitään muuta ravintoa olisi saatavissa.

Väri nimeltä harmaabeige

Eilen järjestettiin Kirjailijaliiton syyskokous, johon osallistui yli sata kirjailijaa. Moni pelkäsi lukuaikapalveluiden vievän viimeisenkin tikkuisen leivän kirjailijan pöydästä. 

Äänestettiin johtokunnan jäsenistä, varajäsenistä ja kirjallisen lautakunnan jäsenestä. Väistyviä jäseniä ja ehdokkaita oli paljon, ehdokkaat esittelivät itsensä ja ääniä laskettiin, joten kokous kesti monta tuntia.

Kun virallisempi ohjelma oli ohitse, pidettiin pikkujoulut.  Ensimmäiset tänä vuonna. Sisätautiklinikan pikkujoulut pidettiin usein tammikuussa, mutta en tiedä tehtiinkö tänäkin vuonna niin. 

Kirjailijaliiton pikkujouluissa esitettiin stand uppia ja juotiin glögiä ja punaviiniä. 

Olin pukenut päälleni vihreän mekon. Mietin, oliko se liian vihreä.  En edes käytä vihreitä vaatteita, mutta nyt minulla on kaksi liian vihreää mekkoa.  Leikin täti vihreää. Jos olisi väri nimeltä harmaabeige, niin se olisi minun värini. 

Useimmat tamperelaiset kirjailijat lähtivät kotiin kahdeksan junalla, niin minäkin. Istuimme kotimatkalla ravintolavaunussa. Kaikilla oli kova nälkä, sillä olimme syöneet viimeksi kahdeltatoista. Vähältä piti, ettemme syöneet toisiamme sillä aikaa kun odotimme, että ravintolavaunun työntekijä sai lämmitettyä härkäpapupiirakkamme.

Tänään kuvasin tuulessa tanssivia heiniä Hiedanrannassa. Kävelin siltaa pitkin maantien yli ja astuin uuteen hissiin, joka kuljetti minut Pispalaan. Hissi on Tampereen vastaisku Turun funikulaarille.

Vastaus

Olen täälläkin kirjoittanut epämääräisesti leikkauksesta ja koepaloista. Minut operoitiin kaksi viikkoa sitten ja koepalat (hienosti PAD) luvattiin tutkia kiireellisinä, sillä olihan syöpäepäilyä(kin). Tänään tasan kaksi viikkoa leikkauksesta, vastaus löytyi Omakannasta, eikä pahanlaatuista ollut todettu.  Jos tilannne olisi ollut toinen, minulle olisi soitettu. 

Vaikka en ole mielestäni suuremmin asiaa stressannut, tänään tuntuu kuin olisin pudottanut selästäni kymmenen kilon rinkan. Kahden viikon päästä saan taas mennä kuntosalille! 

Nyt olen varma, ettei kirjoittamani käsikirjoitus mene läpi, sillä eihän ole mahdollista, että kaksi hyvää asiaa voisi toteutua kovin lähekkäin. Pessimistinen ajatus ei perustu tieteelliseen tutkimukseen. Oikeasti kyseiset kaksi juttua joko tapahtuvat tai eivät täysin toisistaan riippumatta. 

Syke sammuu

Elokuvateatteri Niagarassa Kavin näytöksessä (Bob Fosse, All That Jazz, suomeksi Syke ei sammu), valot syttyivät kesken elokuvan ja naisääni sanoi, että filmi on poikki. Että hän yrittää korjata sitä. Saneeraus onnistui ja näimme elokuvan loppuun  saakka. Käytetäänköhän korjaamiseen liimaa?

Elokuvan miespäähenkilö oli ketjupolttaja, sovinisti ja narsisti, joka vielä kuoleman porteilla kouri hoitajaa. Olisin joutunut hänen pauloihinsa ja itkuhan siitä olisi seurannut.

Luin Liisa Näsin kirjoitusoppaan Lukko sulaa (alaotsikko kuuluu Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsiville). Opas oli tosi kannustava. En ole rohjennut pitää itseäni oikeana kirjailijana, vaikka olen julkaissut kaksi romaania aikuisille ja yhden lapsille ja päässyt kirjailijaliittoonkin ensimmäisellä hakukerralla (oppaan mukaan jäseniksi hyväksytään vuosittain 45 % hakijoista). 

Lukko sulaa antaa ohjeita toisten kirjoittajien käsikirjoitusten arviointiin, hylsyjen kohtaamiseen, kateuteen ja moneen muuhunkin tunteeseen. Näsi kirjoittaa häpeästä, inspiraatioosta ja kovasta työstä. Opas kertoo erilaisista kustantamoista ja kustannustoimittamisesta. 

 Kirjan lopussa joukko kirjailijoita paljastaa, miksi he kirjoittavat.

"Kirjailijalle voi joskus tulla tunne, että joku vetää häneltä housut nilkkoihin. Että hänet pannaan yksin nurkkaan häpeämään. Hylsyjä pukkaa, kustannustoimittajan punakynä sauhuaa, kutsuja kirjailijaesiintymisiin ei kuulu, teos saa vain pari blogiarvoita ja niistäkin toinen on kritisoiva. Apuraha jää unelmaksi, kirjan myynti on vähäistä, makulointi uhkaa ja kustantaja ei innostu uudesta käsikirjoituksesta. Kaikki tämä on kuitenkin normaalia kirja-alan toimintaa eikä henkilökohtaista vähättelyä."

Minulla on taipumus ottaa kaikki henkilökohtaisesti.

Näsi vertaa kirjailijaa Teemu Selänteeseen, joka ei todellakaan ole ihanteeni, vaikka onkin ollut hyvä jääkiekkoilija. Ehdotan Teemun tilalle jotain toista. Muuten kyllä suosittelen asiantuntevasti kirjoitettua opasta.

Motto

Minun mottoni on pitkään ollut Häpeällähän siitä selviää.  Varastin sen ystävältäni. Kannattaa pitää tiukasti kiinni omasta motostaan, ettei kirjailija sitä vie.

Nyt olen päätynyt siihen, että on aika vaihtaa mottoa. Häpeän määräkin on vähentynyt huolestuttavasti. Vaikea tehdä mitään hävettävää, kun viettää niin paljon aikaa kotisohvalla.  Blogiakin päivitän harvemmin kuin alkuaikoina. Ei ole oikein tarvetta. 

Julkistan uuden mottoni tänään. Järjestän myöhemmin tiedoitustilaisuuden asiasta. Mottoni tai oivallukseni kuuluu: Se oli sellainen elämä (tämä ei siis tarkoita, että olisin tässä juuri kuolemassa). En aio selittää mottoani tarkemmin. Motto tuo minulle lohtua kuten toi häpeämottokin. Juhlin uuden moton valintaa pullakahveilla.

Kävin aamulla kävelemässä Pyhäjärven rantaa ja siellähän ne isät (?) istuivat laiturilla pohjaongella (näin oletan). Miehet näyttivät harmailta linnuilta. 

Onnea kaikille isille! Myötätuntoa niille, jotka olisivat halunneet tulla isäksi, mutta eivät ole jostain syystä onnistuneet. Myötätuntoni isille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Miksi muuten syntyvyyden vähenemistä pidetään naisten vikana? Miettikääpä kuinka monta nuorta naista on jäänyt ja edelleen jää toiseksi virkaa hakiessa, sillä nainen on potentiaalinen synnyttäjä. Lasten hankkiminen on hyvin henkilökohtainen asia. Lasteni isällä on neljä lasta, minulla kaksi. Rakastan nykyään lapsiani juuri sellaisina kuin he ovat.

Varo ravitsemusterapeuttia

Kustantamot järjestävät kirjailijoille juhlia. Jos olet tuore, nuori ja seksikäs esikoiskirjailija, kaikki ovat kiinnostuneita sinusta ja pääset joka paikkaan. Myöhemmin et välttämättä enää pääse. Ei ole tiedossa kriteereitä, joilla osallistujat valitaan. Ymmärrän kyllä, etteivät ovet aukene jokaiselle joskus romaanin kirjoittaneelle. 

Jäähän se helposti kaihertamaan, kun ei tiedä miksi toinen sai kutsun ja toinen ei. Jos tavallisella työpaikalla vain osa pääsisi vaikkapa pikkujouluihin, niin siitä nousisi meteli. Nykyään juhlakuvat leviävät somessa, joten kaikki tietävät kuka kuka on osallistunut juhliin. 

Odotan vastausta leikkauksessa otetuista koepaloista. Ne on pyydetty kiireellisinä, joten saan tiedon vajaan parin viikon päästä. Euforia leikkauksesta selviämisestä on ohitse. Juttelin eilen onkologiystävän kanssa, ja ahdistus koepalavastauksista pääsi paremmin tietoisuuteeni. 

Uudet ravintosuositukset herättävät keskustelua. Hupaisaa, että jotkut pitävät asiantutijoita lihatuotteiden periaatteellisina vastustajina. Ravitsemusterapeutti ei tule ottamaan sitä leikkelettä sinun leivältäsi. 

Luin Hesarin juttuun kirjoitettuja kommentteja "Minä aion tehdä kaikkeni neutraloidakseni vegetaristi hömppäsi enkä juuri piittaa omista enkä sinun lapsenlapsistasi. Jos en jaksa syödä tarpeeksi lihaa nopeuttaakseni ilmastonmuutosta minulla on onneksi 4 autoa ja 4 maanrakennuskonetta jotka voin jättää yöksi käymään. Risto Isomäen kirjoilla sytytän takkaani märkiä puita että saadaan kunnolla savua." 

Suosituksessa korostetiin, että ohjeet on tehty terveellisyys edellä. Onhan se totta, että Suomessa ruokakulttuuri on ankeaa jos sitä verrataan vaikka Italiaan, jossa kuitenkin nautitaan terveellisestä välimerellisestä ruoasta.

 

Virtsan eritys

Kävin aikoinaan opettelemassa tehohoitoa muutaman kuukauden pätkän. Opin kyttäämään potilaiden pissan tuloa. Eräs teholääkäri sanoi, ettei hän voinut pienenä tyttönä kuvitella miten iloinen voikaan olla siitä, että joltakin henkilöltä tulee pissaa.  

Pissaa tuli minulta jo leikkauspäivänä. Nyt vatsakin toimii. Tämän halusitte varmasti tietää. 

Kotiin tultuani revin rintakehältäni kaksi "nepparia", joihin oli sairaalassa kiinnitetty Ekg-piuhat. Löysin vasta eilen vielä yhden selkäpuolelta. 

Tänään tempaisin imurin esille, jonka jälkeen muistin, etten saa nostaa yli kilon painoisia objekteja. 

Aralia pudottaa lehtiään. Se voi johtua kuivuudesta, liiasta kastelusta tai valon puutteesta. Valitse oikea syy ja puutu siihen.

En meinannut millään saada unta eilen illalla. Kävin yöllä murustelemassa pienen nurkan mirtatsapiinitabletista ja söin banaanin. Minua väsyttää. Lapseni sanoi kerran "Ilmoita sitten, kun sinua ei väsytä".

Luen Jukka Viikilän Pärnuun sijoittuvaa rakkausromaania Hiekkalinnat. Viikilän romaaneista voisi poimia melkein minkä tahansa lauseen aforismiksi. 

Elämä oli uuvuttavaa lautapeliä syöpälääkärin odotushuoneessa.

Vastaan hänelle, että joka tarttuu tilaisuuteen rakastaa, tarttuu siihen toistekin, muiden kanssa. Sääntö on ehdoton: kaikkein vetovoimaisempiin ihmisiin ei pidä koskaan kiintyä.

Rikkaaksi ja kuuluisaksi voi tulla vain suurta keskivertoa miellyttämällä.

Vapaalle ihmiselle rakastuminen luo unelman vakiintumisesta, kun taas parisuhteessa elävälle unelman vapaudesta.

Terveiset sairastuvalta

Etsin kaapin pohjalta talvikengät ja kävelin lähikauppaan. Kolmesataaviisikymmentä metriä suuntaansa. Maassa lojui sohjolunta ja kaikki näytti tasaisen harmaalta. En ollut jäänyt paljosta paitsi.

Ostin pullan, kaksi banaania, kaksi omenaa, kaksi persimonia ja suklaata. Jostain syystä jokaista hedelmää piti ostaa kaksi kappaletta. Hedelmien yksinäisyys on vaiettu ja väheksytty ongelma.

Lihakseni säikähtivät moista rasitusta ja meinasivat pettää minut kesken portaiden nousun. 

Huomenna aion käydä hakemassa hiuspuuteria kampaajaltani. Sellaista, jolla saa lättänät hiukset näyttämään kuohkeammilta. Se on välttämätön tuote. Tekee ihmisestä reippaamman ja terveemmän näköisen.

Fysioterapeutin ohjeen mukaan makuulta pitäisi nousta kylkimakuun kautta paremmalta puolelta (en tajunnut kysyä, mistä tiedän kumpi on parempi puoli). Muistan oikean nousutekniikan suunnilleen joka toinen kerta. 

Eipä muuta täältä sairastuvalta tänään. 

Leikkaus

Olin eilen leikkauksessa, jätän tarkemmat terveystiedot julkaisematta. Kävelin sairaalalle seitsemäksi. Normaali ihminen ajaisi taksilla. 

Ilmoittautumisen jälkeen minut ohjattiin pukuhuoneeseen, jossa piti riisua kaikki vaatteet. Hoitaja antoi alushousut, jotka sai pukea kummin päin vain "Yhtä rumat molemmin päin", nainen sanoi. Pukeuduin hiekkatien värisiin pyjamahousuihin ja paitaan, joka aukeni selän puolelta. Vedin jalkoihini kompressiopolvisukat, joissa oli aukot päkiöiden kohdalla. Asun täydensi puuvillainen aamutakki ja huonosti istuvat tossut. Pyjamahousut ja -paita olivat liian suuret. 

Sanoin anestesialääkärille, että anestesialääkärikaverini oli ajatellut minut ensimmäistä kertaa nähdessään "Tuo olisi vaikea intuboida". Tämä anestesialääkäri oli eri mieltä, mutta hän kertoi myöhemmin, että ystäväni oli ollut oikeassa. 

Leikkauksen jälkeen olin sanonut "Antakaa vaatteet, minä lähden kotiin". En muista siitä mitään. Nukuin heräämössä (minua ei viety osastolle) yhden yön ja nyt olen kotona särkylääkkeitä syömässä. Olen iloinen siitä, että sain nauttia hyvin toimivasta erikoissairaanhoidosta.